Joulun tienoilla aloitin (erään henkilön innoittamana, heh, terveisiä sinne) lukemaan Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogiaa, joka oli jo julkaisunsa aikaan kiehtonut minua teemoillaan. En vain ollut saanut tartuttua ensimmäiseen osaan ja aloitettua lukemista. Nyt kuitenkin olen viimeisenkin osan lukenut läpi - vai pitäisikö sanoa kokenut, tuo kun oli minulle varsin kokonaisvaltainen prosessi.
Yritän koko trilogian lopettamisesta seuranneen järkytyksen jäljiltä kirjoittaa arvostelut kaikista kolmesta osasta - Odininlapsesta, Mädästä ja Mahdista. Tuskin pystyn olemaan aivan täysin spoilaamatta, joten laitan pahimpiin paljastuksiin varoitukset.
Odininlapsen alkuasetelma on jokseenkin tyypillinen: päähenkilö, 15-vuotias Hirka on erilainen, hännätön ihminen hännällisten joukossa. Pidin aloittaessani asetelmaa jokseenkin kliseisenä, vaikkakin ympäristö oli alusta alkaen aivan omanlaisensa. Kirjaan tarttuessani luulin aloittavani vain yhden fantasiasaagan muiden ohelle, mutten olisi voinut olla pahemmin väärässä. Vaikka Korpinkehät ovatkin fantasiaa, ne eivät ole sitä perinteisellä tavalla. Jo ensimmäisiä lukuja lukiessani sain niellä ajatukset siitä, että tästä tulisi tavanomainen lukukokemus.
Suuri menestys toki lisäsi skeptisyyttäni: entä, jos en pitäisikään siitä? Kaikki olivat kehuneet norjalaisen kirjoittajan tyyliä ja trilogian omaperäisyyttä, joten pelotti tarttua niin hyviä arvosteluja saaneeseen kirjaan. Pitemmälle lukiessani pelko karisi pois. Pitelin käsissäni oivallisesti pohjoismaista mytologiaa ja aivan omanlaista termistöään sisältävää kirjaa. Minulta meni yllättävän pitkään opetella hahmojen ja eri asioiden nimiä, niitä kun vilisi varsinkin puoleenväliin asti jokaisessa luvussa. Siihen kuitenkin tottui nopeasti.
Odininlapsessa viehätti erityisesti se, miten pohjoismaisuus huokuu tekstistä. Teoksen ympäristö, Yminmaa, vaikutti aivan omanlaiseltaan, mutta silti etäisesti tutulta maalta. Ympäristöä oli helppo kuvitella silmiensä eteen mainion kuvailun ansiosta, ja Yminmaa tuntui luku luvulta kiinnostavammalta.
Erityisesti uskonnollisuus oli ensimmäisessä kirjassa kiehtova teema. Se sopi hyvin yhteen kirjan muiden, risteytyvien teemojen sekaan, ja muodostui lopulta tärkeäksi osaksi tarinaa.
(SPOILERIVAROITUS)
Kun lopussa paljastuikin, että väen syvä usko olikin valhetta, olin tyytyväinen. Monesti järkyttävät, kirjojen loppupuolelle jätetyt paljastukset tuntuvat latteilta kaiken muun sekasorron keskellä, mutta Odininlapseen se sopi. Pettersen osasi yhdistää oikean elämän uskontojen vaikutuksen myös omaan luomaansa maailmaan. Väki pohjasi tekojaan - jopa vääryyksiään - uskontoonsa, joka puolestaan kuvasi loistavasti myös nyky-yhteiskuntaa.
(SPOILERIVAPAATA JÄLLEEN)
Ja entäpä hahmot? Värikäs hahmokaarti oli kirjan vahvuus omaperäisen ympäristönsä ja kauniin kerrontansa ohella. Kirjaa kerrottiin kolmen eri henkilön näkökulmasta. Päähenkilö Hirka oli alusta asti itsenäinen toimija, joka tuppasi välillä häiritsemään minua valinnoillaan ja energisyydellään. Ajattelin aluksi Hirkan olevan liian tavanomainen päähenkilö, mutta hän voitti minut puolelleen viimeistään puolessa välissä kirjaa.
Rime, Hirkan lapsuudenystävä ja mahtavaan sukuun syntynyt nuorimies ei myöskään aluksi herättänyt minussa kummempia tunteita. Pidin Rimeä turhan kylmänä ja etäisenä, mutta kun hänen hahmokehityksensä lähti käyntiin, aloin pitää myös hänen luvuistaan enemmän. Rimen ja Hirkan rakkaustarinaa pohjattiin Odininlapsessa mielestäni hyvällä tavalla - se oli sopivan ilmeistä ja viatonta, mutta sitä jaksoi odottaa näkevänsä tulevissa kirjoissa.
Lisäksi kirja esitteli tajuttoman määrän muitakin henkilöhahmoja, joista Hirkan ja Rimen ohelle tärkeimmiksi hahmoiksi voisi nostaa Urd Vanfarinnin, tarinan pääpahikselta tuntuvan miehen, jonka luvut sisälsivät ilmeistä ja vielä silloin motiivitonta suunnittelua vallan kahvaan pääsemiseksi. Pidin hahmosta kovin, mutta varsinkin aluksi tämä tuntui turhan yksiulotteiselta, kun motiiveja ei juurikaan avattu auki.
Tietty yllätyksellisyys säilyi kirjassa loppuun saakka, ja se sai minut lukemaan viimeisen kolmanneksen varsin nopeasti. Varsinkin kirjan loppupuoli oli hyvin intensiivinen. Onnekseni vain osan asioista pystyi arvaamaan ennalta. Ja loppu heitti tietysti pallon lukijalle: mihin seuraavaksi? Pidin pientä taukoa Yminmaasta ja Hirkasta, ja luin väliin muita kirjoja ennen kuin aloitin seuraavaa osaa, Mätää.
Ja toki ensimmäisen kirjan lukematta jättäneet saavat tästä tekstistä pelkkiä spoilereita! Lukeminen omalla vastuulla, sillä jos tietää Mädän tapahtumista liikaa, Odininlapsen lukeminen ei ole enää yhtä nautinnollista. Kirjastoon siitä, hus.
Toisessa kirjassa, Mädässä, siirrytään Yminmaasta ihmisten ulottuville, tähän maailmaan. Odotukseni eivät olleet turhan korkealla, vaikka Odininlapsesta hyvin paljon pidinkin. Ajatus siitä, että Hirka jatkaisi ihmisten maailmassa, tuntui aluksi hieman vieraalta. Loppujen lopuksi pidin kuitenkin jostain syystä enemmän siitä, että olimmekin fantasiamaailman sijaan ihmisten keskellä. Maailma tuntui tutummalta, kun se olinkin minä, joka tiesi maailmasta, ei päähenkilö.
Jos luulin Odininlapsessa tunteneeni kirjan maailman ja henkilöhahmot hyvin, olin totaalisen väärässä. Hahmokehitys ja paljastukset olivat Mädässä jotain uskomatonta. Kirja oli niin tiivistunnelmainen, etten voinut jättää sitä käsistäni. Sen juoni lähti huomattavasti nopeammin ja jännittävämmin käyntiin kuin Odininlapsen.
Mädässä tarinaa kerrottiin sekä Hirkan että Rimen näkökulmasta. Hirkan ihmismaailmaan sijoittuvat luvut olivat ehdottomasti suosikkejani, sillä niissä tapahtui enemmän ja oli mielenkiintoista seurata, mihin tapahtumat vielä menevät. Rimen luvutkin olivat juonen kannalta tärkeitä, ja niiden myötä opin pitämään hänestä hahmona. Tietyn kylmyyden takana oli muutakin, hänen tekonsa olivat ehdottomasti inhimillisempiä kuin kenenkään muun kirjassa esiintyvän hahmon. Erittäin mielenkiintoisesti kehitetty hahmo, jonka tapa toimia moraalisesti (tai moraalittomasti) tuntui jatkuvasti muuttuvan olosuhteiden mukana. Sitä pitäisin lähinnä inhimillisenä, ja nostan Pettersenille hattua sellaisen hahmon luomisesta. Harvoin kirjoissa - varsinkaan fantasiassa - tapaa oikeasti realistisen oloisia moraalisia toimijoita, aina jokin häiritsee tai tuntuu epärealistiselta.
Mädän vahvuus oli uusien hahmojen ja tietysti juonen ohella Pettersenin kerronta. Se muuttui intensiivisemmäksi varsinkin tietyissä juonelle tärkeissä kohdissa. Kuvailu oli aivan uskomatonta, jouduin välillä pitämään ihan taukoa ennen kuin jatkoin, niin voimakkaasti teksti mukanaan kuljetti. Jos minulta kysytään, tämä oli trilogian paras osa monimuotoisuutensa ja juonen kehittelyn vuoksi. Yksi lempiasioistani kirjassa oli se, ettei mikään ollut varsinaisesti hyvää tai pahaa, kaikki olivat omituinen sekoitus vähän kaikkea. Se sopii omaan maailmankuvaani paremmin kuin hyvin.
Ja sitten vielä muutamia ajatuksia kirjan uusista hahmoista ja osin myös juonenkäänteistä, mutta näihin ehdottomasti (SPOILERIVAROITUS)
Kirja tarjosi paljonkin uusia tuttavuuksia, mutta heistä keskiöön nousivat nábyrn-veljekset Naiell ja Graal. Minusta oli ihanaa, kuinka ensimmäisessä kirjassa nábyrneja - sokeita - pidettiin eläimellisinä ja kehittymättöminä hirviöinä, kun taas Mädässä heihin tutustutaan henkilökohtaisesti. Odininlapsessa valheeksi osoittunut Näkijä paljastuikin Mädässä itsekeskeiseksi sokeaksi (tai Umpiriksi, kuten heidän kansansa oikea nimi on), Naielliksi. Kyseisestä hahmosta tuli jotakin ihmeen kautta oma suosikkini koko trilogiasta. Vielä Mädässä Naiellia kuvattiin vain kahdesta vinkkelistä - häntä pidettiin jotakuinkin siedettävänä, joskin arvelluttavana matkatoverina, ja loppua kohden suurin piirtein pahimpana vihollisena. Tässäkin korostui loistavasti se, miten Pettersen sotki hahmoissaan hyvyyttä ja pahuutta. Ne eivät pysyneet enää perinteisten määritelmien sisäpuolella.
Kirjan tärkeimmässä roolissa oleva ihminen, Stefan, puolestaan edusti mainiosti ihmisrotua. Mies oli jatkuvasti kiroilemassa ja syyttelemässä, ja käyttäytyi kuten kuka tahansa muiden kuin ihmisten kanssa tekemisiin joutuva voisi käyttäytyä. Hän toimi loistavana tunnelmankeventäjänä, ja mielestäni oli hyvin realistinen kuvaus perusihmisestä. Olisin kaivannut hänen läsnäoloaan myös viimeisessä osassa, Mahdissa, vaikka ymmärrettävästi jälleen eri maailmaan siirryttäessä se ei ollut enää mahdollista.
Tänne edelleenkin sama varoitus, eli edelliset osat lukematta jättänyt hus pois.
Luin tämän loppuun tänään, joten kirjoittaminen voi muodostua ongelmalliseksi. Olen niitä ihmisiä, jotka jumivat tietyissä kirjoissa useita kuukausia, kun ne saavat loppuun luettua. Tämä taitaa olla yksi niistä. Kaipaan vertaistukea.
Mahdissa siirryttiin jälleen uuteen maailmaan, tällä kertaa sokeiden eli Umpirien omaan. Rakastan trilogiassa sitä, miten jokaisessa osassa ollaan eri maisemissa, mutta palataan aina tavalla tai toisella Yminmaahan. Umpirien maa oli kuvauksien mukaan aikalailla sellainen, kuin hurjasta kansasta olisi voinut päätelläkin: lumen peittämä ja täysin erilainen kuin muut kirjoissa esitellyt todellisuudet.
Kuten aiemmissakin kirjoissa, myös tässä kerrottiin tarinaa sekä Rimen että Hirkan näkökulmista. Hirkan omat, jälleen kerran uuteen maailmaan sijoittuvat luvut muodostuivat suosikeikseni. Oli ihanaa päästä näkemään pintaa syvemmälle ja oppia tuntemaan Umpirien kansa ja tavat paremmin. Tämäkin lisää Pettersenin jo aiemmin hyvin pohjustamaa vaikutelmaa siitä, ettei mikään ole mustavalkoista, kaikissa on puolensa ja puolensa.
Tarinaa kuljetettiin sopivaa vauhtia kohti loppua. Matkan varrella tutustuttiin uuteen maailmaan ja henkilöihin, ja opittiin yhä vain enemmän vanhoista. Se oli ehdottomasti parasta tässä trilogiassa: jos luulit tietäväsi jotain, olit todennäköisesti väärässä. Pettersenillä oli aina ässiä hihoissaan, aina tuli uutta ja yllättävää informaatiota. Ei onneksi kyllästymiseen asti, sillä tämäkin kirja piti loistavasti otteessaan. Itse lopetus oli osittain arvattavissa, mutta se ei juuri haitannut lukemista.
Jos mahdollista, pidin kirjoitustyylistä viimeisessä osassa vieläkin enemmän kuin aiemmissa. Aivan tajuttoman kuvailevaa ja yksityiskohtaista tekstiä edelleen, sellaista, että sen perässä jaksoi pysyä uupumatta, mutta sitä janosi jatkuvasti lisää. Fantasiamaailmat, jatkuvasti kehittyvät hahmot ja kirjoitustyyli tekivät trilogiasta yhtenäisen kokonaisuuden, mutta pitivät jokaisen osan kuitenkin hienosti myös yksilöinä. Tähän mennessä minulla ei ole ollut vastausta kysymykseen lempikirjasta, mutta rohkenisin lisätä Korpinkehät siihen luetteloon, jonka aloitan kysyttäessä. Tämä oli yksi parhaimpia lukukokemuksiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti