Panu nyppii mansikoista kantoja ja yrittää laittaa ne takaisin kulhoon, mutta mummo napauttaa häntä sormille puulusikalla. Hetken luulen hänen hätkähtävän, mutta häntä vain naurattaa. Mummon toruissa on aina lämpöä, lupa olla olemassa sellaisena kuin olemme.
Panulla on kesän maalaamia pisamia poskilla ja olkapäissä ja kevyt rusketus. Minä palan muutamissa minuuteissakin, vaikka suojaisin itseni kaupan kalleimmalla aurinkovoiteella. Panussa ei ole häivähdystäkään siitä arasta pojasta, joka asui kanssani mummolla viimekesän kuumimmat viikot. Panu on aina hymyillyt hymyä, jonka voi antaa kenelle tahansa. Asiakaspalvelijan tai pikkusisaruksen merkityksetöntä, tyhjää hymyä. En ole koskaan päässyt sen taakse, vaikka olen nukkunut hänen kanssaan kymmeniä öitä mummolan yläkerrassa, jonne kaikki kesän lämpö pakkautuu kiusaksemme.
”Viitsittekö, pojat, käydä pesemässä ne kuistin matot tähän väliin? Vai onko vielä liian kuuma?”
Kirjoittamaton sääntö on, että emme koskaan sano mummolle ei. Hän ruokkii ja kestitsee meitä läpi porottavan kuuman kesäkuun, ja me olemme poikia reippaimmassa iässä. Niin meidän vanhempamme ainakin sanoisivat.
Mökkitie ratisee pyöriemme alla. Panu väistelee tottuneesti kaikki suurimmat kivenmurikat ja minä irvistelen hänen perässään sitä, että unohdin aurinkolasini kuistille enkä näe mitään niinä hetkinä, kun aurinko paistaa Panun takaa suoraan silmiini.
Järvivedessä on vielä aavistus kevään viileistä öistä. Panu huljuttaa jalkojaan siinä hetken ennen kuin asettelee matot laiturille. Tiedän, että hänen äitinsä marmattaisi järvessä pesemisestä, mutta mummo on kautta aikojen tehnyt näin, joten niin teemme mekin.
”Mä otin liian kunnianhimoisen määrän näitä mattoja, tajusin juuri, miten perseestä näitä on tuoda tarakalla takaisin”, Panu mutisee. ”Mun pyörähän räjähtää.”
”En ole koskaan kuullut sun kiroilevan.”
Panun ilme on sekoitus hämmennystä ja huvittuneisuutta, siitäpä sait, ethän sinä tunne minua yhtään. Hänellä on edelleen hampaiden ylärivissä telaketjuraudat, joille päässäni ei ole sen korrektimpaa ilmaisua. Mietin, onkohan häntä kiusattu niistäkin.
Jynssäämme mattoja kaikessa hiljaisuudessa, mutta kun olemme kasanneet painavat, vettä tippuvat matot tarakoille ja rukoilleet, että ne pysyvät siinä, Panu jää vielä hetkeksi laiturille. Hetken kuvittelen, että hän vain jynssää jälkiämme laiturilta, hän on paljon minua tarkempi.
”Mitä sä teet?” minun on kysyttävä, kun Panu käy selälleen makaamaan laiturille. Hän makaa siinä niin huolimattomasti, että hänen napansa näkyy ja olkamittainen tukkansa valuu laiturille. Menen hänen viereensä, vaikka mietin, että mummo on varmasti jo kattanut kahvipöydän loppuun. Munavoi menisi huonoksi tällä säällä.
”Mä halusin vain nähdä taivaan.”
Olisi monta kysymystä, jotka voisin esittää sen perusteella, miten tyyneltä hän näyttää rannan koivujen piirtäessä varjoja hänen kasvoilleen. Taivas on avoin ja kaukana ja hän siinä niin lähellä. Tuuli keinuttaa rantakaisloja, tuijotan kaikkea rannan kasvillisuutta ja häpeän, kun en osaisi nimetä montaakaan kasvia, vaikka isä toi meitä tänne lapsena joka kesä. Muistan lapsuuden loputtoman auringon, joka tuntui iholla juuri niin kipristelevältä kuin nytkin.
”Mä tulin tänne lapsena tosi usein yksin”, Panu sanoo.
”Mummolaan?”
”Ei, kun tänne rantaan.”
”Miks?”
”Täällä oli aina niin hiljaista.”
Voisin kysyä, miksi hiljaisuus oli hänelle niin tärkeää, mutta en tahdo aliarvioida häntä. Tuuli suhisee rantaheinissä ja Panu kohottaa kätensä kohti jotakin, jota en voisi nähdä, vaikka katsoisin.
Lakanat liimautuvat ihoon, vaikka olen potkinut täkin pois jo muutama yö sitten. Hyttynen inisee jossain korvan ja ikkunan vaarallisessa välimaastossa, jossa en vahingossakaan erota sen viheliäistä liikerataa. Nousen istumaan ja potkin vahingossa koko peiton lattialle. Erotan siluetin ikkunan edessä vasta, kun istun. Kehoni reagoi nopeammin kuin mieleni.
”Hyi vittu!” karjahdan ja hätkähdän kauemmas. Panu kääntyy nauraen puoleeni. Hämärässä en ole erottaa hänen piirteitään. ”Mitä hittoa sä siinä hengaat?”
”Sori, kunhan katselin ulos”, Panu hymähtää. Vastaus ei tyydytä minua, se ei tarkoita mitään. Normaalisti tiuskisin lisää, mutta sellainen ei toimi Panuun eikä mummolassa ole koskaan tuntunut oikealta kohottaa ääntään.
”Etkö saa unta?” Yritän tavoitella äänessäni samaa pehmeyttä, jolla mummo lähestyi meitä aina pienenä, kun itketti, mutta se on hiipunut kuten lapsuuden kesätkin. Niistä on jäljellä vain auringon pitsittämät muistot.
”Saisin, kai, mutta mun teki mieli vaan katsella vielä hetken ulos.”
Nousen Panun vierelle. Ikkunan välissä on muutama kuollut kärpänen. Pihamaa nukkuu, vain lintujen etäinen sirkutus kuuluu. Rekku ei käyskentele kopissaan enää, sekin on käynyt häkkinsä perälle kippuralle.
”Onko sulla ollut kauan noi korvikset?” Panu katsoo minua hymyillen. Yössä hänen silmänsä hehkuvat. Tunnen punastuvani, vaikka se on aivan normaali kysymys. En muista, milloin joku on viimeksi kiinnittänyt minuun sillä tavalla huomiota.
”Joskus viimetalvena, oli ihan paskat parantua.”
”Sopii sulle.”
”Aijaa.”
Tällainen Panu on aina ollut. Hän nostaa tyhjästä tekemänsä huomion ja pudottaa sen eteeni, emmekä me enää palaa siihen. Joskus haluaisin tietää, millaiset mekanismit hänen päässään pyörivät.
”Mun korviksista on aina sanottu, että homokorvikset”, Panu sanoo hetken päästä. Olen tuijotellut pihapuusta roikkuvaa keinua niin pitkään, että miltei säpsähdän, kun hän puhuu jälleen. Käännän katseeni Panuun. ”Siis, oikeassahan ne ovat, mutta ei ne korvikset musta homoa tee.”
Panu ei ole koskaan puhunut minulle koulukiusaamisestaan suoraan. Äiti jaksaa aina kertoa, kuinka he Katjan kanssa soittelevat pitkiä puheluita Panun jaksamisesta. Isäkin auttaisi siskoaan, jos vain osaisi sanoa oikeat sanat. Aikuisilla on aina niin paljon epämääräistä huolta ja hääräämistä. Minulle Panu on Panu. Ilman selityksiä, ilman ihmettelyjä.
”Mä odotan näitä meidän kesiä mummolassa aina”, Panu sanoo ja katsoo minua niin pitkään, että se pakottaa minut katsomaan takaisin. ”Nää on mulle sellaisia hengähdystaukoja.”
”Koulusta?”
Panu nyökkää. Haluaisin olla sellainen ihminen, joka osaa sanoa mihin tahansa juuri sopivat sanat. Panu katsoo minua niin lempeästi, että hetken minusta tuntuu, ettei minun tarvitse muuta kuin olla tässä.
”Joo. Koulusta. Kaikesta.” Panua naurattaa. ”Mummon ruoilla on tietty iso vaikutus tähän…”
Onnistun vain naurahtamaan. Toivon, että riittävän uskottavasti. Panun seurassa minulla on aina tunne, että hän tietää tismalleen, mitä ajattelen. Seisomme ikkunan edessä niin pitkään, että jalkaani alkaa puuduttaa. Emme sano mitään, mutta jokin siinä tuntuu hyvältä; tuttu kesän rauhoittama pihamaa, keinu ja puumaja, jonka isäni ja Panun isä rakensivat meidän ollessamme pieniä.
”Kyllä sä voit mennä nukkumaan, ei sun tarvitse mun takia valvoa. Meidän piti herätä aamulla mummon kanssa lypsylle, mene vain jo.”
”Onko sulla varmasti kaikki hyvin?”
Panun hymyyn on vaikeaa luottaa, kun tietää sen joskus olevan vain muita varten hänen huulillaan. Kaivan mytätyn lakanani lattialta ja möngin takaisin kapeaan vierassänkyyn vasta päätä Panun sänkyä. Meille ahtaan tilan jakaminen ei ole koskaan ollut ongelma. Yritän olla vilkuilematta ikkunan edessä seisovaa Panua ja vedän peiton korviini.
Aamulypsyn jälkeen maailma on vielä arka. Se on vetäytynyt nurkkiinsa ja uinuu kesäistä unta. Lintujen laulu kaikuu sirkutuksena pihamaalla, mutta aamun hento usva peittää kaiken alleen ja saa hetken tuntumaan unenomaiselta.
Mummo kaataa meille kahvia tottumuksesta. Minulla on aavistus, että Panu ei rakasta kahvia, mutta ennen kuutta herääminen saa hänetkin kulauttamaan kahvin pienellä maitovaralla alas.
”Te olette pojat olleet niin reippaita, että pitäkää ihmeessä vapaapäivä”, mummo sanoo siivotessaan aamiaislautasiamme pöydästä.
”Ei mulla ole ainakaan mitään tarvetta puuhata mitään omaa”, Panu tokaisee.
”No pitäähän teidänkin saada vain olla, kun on kesä. Vai mitä, Tomi?”
Kohautan harteitani. Minulle on yhdentekevää, mitä teemme.
”Menkää vaikka uimaan. Aurinko nousee rannalle, ehtisitte vielä nähdä sen nousevan.”
Uiminenkin on meille eräänlainen suoritus – menemme vain, koska mummo käskee. Pyöriemme takakumit ovat suuttuneet eilisestä mattojenpesureissusta, omani rahisee inhottavasti soratiellä. Rannassa Panu ei jää odottelemaan minua vaan kiskoo lyhythihaisen flanellinsa saman tien ja kahlaa tavalliset shortsit jalassaan järveen.
Minä en ole varsinainen uimari eikä veden viileys tunnu kutsuvalta, mutta pulahdan veteen Panun perässä. Panu kelluu kauempana laiturista ja katselee jälleen avoimelle kesätaivaalle kuin näkisi siellä jotain suurempaa. Uin hänen viereensä ja roiskautan vettä hänen naamalleen. Panusta pääsee epämääräinen älähdys. Hän räpiköi seisomaan ja hieroo silmiään.
”Sori, sori, et kai tukehdu?” nauran.
”No en, mutta idiootti sä kyllä olet”, Panu mutisee. ”En voi uskoa, että sä olet kohta kahdeksantoista.”
”Mä en edes muista sun ikää…” Valhe, muistan sen kyllä. Ei ole asioita, joita Panusta unohtaisin. Panen aina merkille kaiken, mitä hän kertoo minulle.
”Eikö sukulaisten ikiä kuulu muistaa, vai?”
”En mä muista mutsinkaan”, mutisen. ”Sä olet jotain kuusitoista.”
”Syksyllä, joo.”
Panu on aina tuntunut samanikäiseltä. Me olemme viettäneet lapsuutemme kesät yhdessä. Äiti sanoo meitä aina veljeksiksi, vaikka Panu ei ole koskaan tuntunut minulle veljeltä. Olemme molemmat ainoita lapsia ja Panu on ollut minulle ystävä, joka ei vaadi yhteydenpitoa tai jatkuvaa juttelua. Kun me olemme yhdessä, me vain olemme eikä siinä ole mitään sen mutkikkaampaa. Vaikka näen häntä vain kerran vuodessa ja satunnaisissa sukujuhlissa, hän on minulle ainut ihminen, jonka seurassa en ole koskaan esittänyt mitään. Mummon lisäksi.
Ja silti minä en voi olla hänelle täysin rehellinen.
Panu hymyilee tavalla, joka paljastaa minulle, että hän näkee minun valehtelevan.
”Miksi sä oot joskus tollanen hämmentävä kusipää?”
”Hei, aika suoraan sanottu, kaveri kuule”, nauran. Ruiskaisen häntä uudella annoksella vettä, mutta hän ei reagoi. Mietin, onko hän sellainen kiusaajillekin. Kiusaa on turha tehdä, jos toiselta ei saa reaktiota.
”Sä puhut ihan kummallisia siihen nähden, että kyllähän sä tasan tiedät, minkä ikänen mä olen. Sähän olet aina tosi tarkka kaikista yksityiskohdista. Muistit mun horoskoopinkin joskus, kun mummon kanssa niistä puhuttiin”, Panu jatkaa. Hänen hunajanvaaleat hiuksensa liimautuvat pisamaisille kasvoille. Silmien pohjissa on häivähdys kesää missä ikinä hän meneekin.
”Aijaa, niin kai”, kohautan harteitani.
”Mikä ihmeen ’aijaa’, kyllähän sä olet tosi tarkka.” Panun käsi hipaisee olkaani. ”Mulle on aina tullut nimenomaan se fiilis, että sä olet kaikkea muuta kuin välinpitämätön. Mikä toi sun kuori on?”
Kurtistan kulmiani ja kävelen rantaan. Kuivaan itseni nopeasti, tukassa ei ole enää paljon kuivaamista, kun leikkasin sen siiliksi ennen kesää. Kietaisen liian ison topin päälleni ja etsin pyörääni.
”Hei, pelkuri, etkö kuule, kun sulle puhutaan!” Panu heittää pyöräni lähelle kiven.
”Vitun huligaani, heititsä mua just kivellä?”
”Sä tiedät, että mulla on perfect sihti. En mä tähdänyt suhun.” Tuo typeräntärkeä ilme. Panu kuvittelee aina olevansa oikeassa. Tai sitten hän tietää olevansa. Siinä on turhauttava ero. ”Mä yritän tässä käydä sun kanssa keskustelua. Pakoiletko sä kaikkia muitakin tuolla tavalla?”
Minä vain mulkoilen häntä aikani ennen kuin hyppään pyöräni selkään. Kumi on edelleen lyssyssä, mutta en jaksa välittää. Mummo on keittiössä ruoanlaitossa, vaikka kello ei ole vielä edes kahdeksaa.
”Mihinkäs Panu jäi?”
Puristan suuni viivaksi ja istun pöydän äärelle. Mummo on vaihtanut uuden vahakankaan pöytään.
”Tuliko teille pojille riitaa?”
”Ei.”
”Kyllä sä voit mummolle kertoa.”
En tiedä, mitä kertoisin. Panu on aina ollut itsepäinen ja oikeassa. Ollakseen herkkä ja koulukiusattu pikku-Panu, josta äitini on aina niiiiin huolissaan, hänellä on melkoisen vahva luonne. Minä en halua aliarvioida häntä typistämällä häntä pelkäksi kiusatuksi homopojaksi. Kenenkään sääli ei paranna haavoja.
”Sä olet Tomi tuolle meidän Panulle tosi tärkeä”, mummo sanoo keittäessään perunoita. ”Katja puhuu tosi usein siitä, miten Panulla on sinua ikävä.”
”Ei se koskaan laita mulle mitään viestejä.” Tiedän silti, että mummo on oikeassa. Minullakin on ikävä Panua.
”Kyllä minusta sunkin kannattaisi sille sanoa, että sä siitä tykkäät. Ei se ole huono juttu.”
Tunnen poskieni kuumenevan.
”En mä siitä tykkää, tai siis –”
”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Panu on aina ollut sinulle läheinen kaveri.”
Olen puristanut käteni pöytäliinan alla nyrkkiin. En tiedä, mistä mummo puhuu. Loppupäivä menee auttaessa mummoa arjen askareissa. Olemme Panun kanssa yhtä normaalisti kuin siihenkin saakka. Puhumme niitä näitä, mutta emme oikeastaan juttele mistään oikeasta. Emme osaa pitää vapaapäivää kotitöistä, osallistumme maatilan elämään kuten siihenkin asti. Päiviä kuluu, kesä helmeilee hikenä iholla. Uimme, käymme kävelyillä Rekun kanssa, syömme mummon ruokia. Nukumme intiimin hiljaisessa yläkerrassa, kunnes öistä tulee niin kuumia, että mummo ehdottaa meille yöpymistä puumajassa.
Epäilen, ettemme tämän ikäisinä mahtuisi sinne enää nukkumaan, mutta puumaja on yllättävän tilava edelleen. Sieltä löytyy yhä tuttu pieni pöytä ja ikkunat pelloille päin. Pöly ja hämähäkinseitit ovat ottaneet vallan nurkista, mutta saamme majan nopeasti siivottua meille sopivaksi yösijaksi. Laitamme pöydälle kynttilän ja pakkaudumme peittojen ja tyynyjen kanssa ahtaaseen majaan.
Puu haisee yhä samalta kuin pienenä. Muistan, kuinka saatoimme olla majassa tunteja piilossa vanhempia, jotka viipyilivät tuvassa mummon kanssa. Kerroimme toisillemme typeriä juttuja kouluista. Panulla oli aina aivan erilainen kokemus koulusta ja muista ihmisistä. Minä solahdin aina luokalle kuin luokalle, Panu tuntui olevan ulkopuolinen jopa omassa elämässään jo silloin.
”Mä en kyllä ymmärrä, miten sä pystyt nukkumaan ilman täkkiä. Mä tarvitsen sen painon aina”, Panu mutisee tehdessään itselleen pesää majan nurkkaan. Hänellä on kaksi tyynyä aina tietyssä asennossa.
”Mulla on ihan saatanan kuuma. Toivottavasti tää maja vilvoittaa, vaikka en mä tiiä, ollaan vähän ahtaammin täällä…”
”Sun varpaat on kumminkin mun suussa yöllä”, Panu nauraa.
”No voi vittu, joo…”
Valvomme myöhään yöhön höpöttäen kuten lapsena. Olen aina pitänyt Panun pisteliäästä, mutta lempeästä huumorintajusta. En ole koskaan tarvinnut tuhansia älylaitteita viihtyäkseni, minulle riittää hyvä seura ja kesäyö.
”Sori, kun riehuin aamulla siellä rannalla.” Panu haroo pörröistä tukkaansa. ”Ei mulla mitään henkilökohtaista. Kunhan joskus ärsyynnyn, jos ihmiset selkeästi esittää jotain muuta kuin ne on. Sulla on ihan ihme kuori.”
”Olet ihan oikeassa. Ja silti musta tuntuu, että sä saat varmaan aidoimman version musta.”
”Musta tuntuu, että sä et vielä ihan tunne itseäsi.”
”Tunnetko sä?” Hän tietää, että kysymykseni on vilpitön. Panu nojaa majan seinään ja hiplaa sormillaan räsymaton rispaantunutta reunaa. Matto on sama kuin lapsena. Mietin, olisiko sekin pitänyt pestä rannassa asti.
”En, mutta olen ihan sinut sen kanssa”, Panu sanoo. Hän hymyilee jälleen.
”Milloin sä tajusit, että sä olet homo?”
Panu virnistää. Hän ei näytä pahastuvan kysymyksestä lainkaan. Sormet lopettavat maton nypläämisen.
”No tätä Tomia mulla on ollut ikävä! Sä et ikinä turhia pyytele anteeksi tai sensuroi. Suoraan asiaan vaan. Mä tykkään siitä sussa. Ihmisistä tulee aina tosi varovaisia, kun niille kertoo kuuluvansa vähemmistöön tai tulleensa koulukiusatuksi. Kukaan ei osaa lähestyä sellaisia juttuja.”
Panu käy makuulleen patjalleen. Hän näyttää yhtäkkiä pitemmältä maatessaan siinä hontelot raajat suorina. Ötökät ovat purreet hänen polvitaipeensa paukamille.
”Lapsena”, Panu sanoo. ”Jo silloin, kun me ollaan maattu täällä ja mietitty, mitä örkkejä noiden katossa olevien puulautojen kuviot olis.”
Sen näkee hänestä. Hän on aina ollut varma itsestään, vaikka olisi kesken ja etsisi. Kiepsahdan selälleni patjalle ja tajuan, että Panu on aivan lähellä. Tila ei koskaan lapsena tuntunut näin pieneltä. Emmekä me koskaan nukkuneet täällä.
”Oliko se sulle helppoa?”
”Joo. Ihan selkeetä.”
”Ja sua ei stressannut se, mitä muut ajattelee?”
Panu on hetken hiljaa. Hän kääntää päätään aivan minun suuntaani ja on hetkessä niin lähellä, että koko päässäni kohisee. Hänellä on tosi pitkät ripset.
”Ei paljoa. Paskapuhettahan se olisi, jos sanoisi, ettei yhtään kiinnosta. Ainahan kaikki sattuu. Enemmän mua satuttaa sellaset tosi henkilökohtaiset kommentit. Jos jonkun mielestä mun korvikset tai kynsilakat on homoa, niin so what, se kertoo enemmän niistä itsestä. Mutta henkilökohtaisista kommenteista mä en pidä.”
”Eikä kuulukaan.”
Hän on niin rohkea. On aina ollutkin. Panu katsoo minua niin pitkään, että minun on pakko kääntää pääni pois.
”Sä olet Panu varmaan mun paras ystävä.”
Panu vain naurahtaa.
”Uskotkohan sä tota itsekään?” hän kysyy.
”Nukutaanko?” kysyn ja nousen sammuttamaan kynttilän. Hämärässäkin tiedän, että Panun nurmisilmien katse seuraa minua.
”Joo.”
Sillä tavalla kesä kulkee. Sirkat sirittävät pellonlaidassa kevätsävelmäänsä, aurinko paahtaa Panun ihon tummaksi ja polttaa niskani huutavan punaiseksi. Panu on hyvä lehmien kanssa, parempi kuin minä, mutta niin hän on aina ollutkin. Katson, kuinka hän leikkii pihassa Rekun kanssa. Koira hyppii innoissaan häntä vasten, se on innoissaan, kun joku kerrankin jaksaa heittää sille keppiä.
Äidin puhelu tulee yllättäen. Jään pihakeinuun puhumaan ja pudistelen Panulle päätäni, kun hän alkaa päästää typeriä ääniä taustalla.
”Panuko se siellä?” äiti nauraa puhelimeen. ”Hyvä, että teillä pojilla on ollut hauskaa. Miten teillä siellä mene?”
”Emmä tiedä. Ihan tavallisesti.”
Äiti kertoo helteen korventamasta Hämeenlinnasta ja minä huomaan toivovani, että kesä ei koskaan loppuisi. Juhannus on huomenna. Nieleskelen. Kesäkuu loppuisi pian.
”Äiti…”
”…ja Jari kertoi Jooselle, että ei se voi sinne mennä töihin, sehän on niin kaukanakin…” Äiti jatkaa työkuulumisia vielä viisi minuuttia ennen kuin saan ääneni kuuluviin.
”Äiti.” Nielaus. ”Mä mietin, että voisi olla kiva olla täällä mummolla vielä pari viikkoa. Jos se ei teitä haittaa…”
”Ai? Katja vähän puhuikin, että teillä on tainnut olla aika kivaa siellä. Kyllä se meille isän kanssa sopii, täällähän tätä kuumaa asfalttia riittää meille. Jäisikö Panukin?”
Panu juoksee Rekun perässä. En ole uskaltanut kysyä. Olisiko sillä väliä? Mummon takiahan minä täällä olen. Mummoa auttamassa.
”Kai. Mä voisin jäädä joka tapauksessa. Täällä on kivaa.”
Äiti lupaa soitella mummolle ja asia on sillä selvä. Minä jään pihakeinuun ja tuijotan yhä juoksevaa Panua. Hän huomaa katseeni ja purskahtaa nauruun. Panu kävelee innokas suomenpystykorva kannoillaan luokseni ja minulle tuntemattomasta syystä istuu syliini. Rekku hyppii joka suuntaan, keinu tärisee.
”Jätkä hei, tää keinu tippuu! Me ei olla enää kymmenenvuotiaita!”
Panun iho on tulikuuma ja hiukset tuoksuvat kuivuneelta järvivedeltä enkä minä yhtäkkiä kestä mitään siinä. Koko kehoni valmistautuu pakenemaan, työnnän Panua kauemmas minusta, mutta kiusallaan tai jostain minulle vieraasta syystä Panu painuu vain lähemmäs. Yritän luikerrella hänen altaan ennen kuin jokin minussa räjähtää lopullisesti.
”Mees nyt helvettiin siitä”, murahdan, mutta se ei Panua järkytä, häntä vain naurattaa. Onnistun livahtamaan hänen altaan kauemmas ja lampsin takaisin katsomatta sisälle. Mummo saa taas kysellä, mikä sitä Tomia nyt ärsyttää, mutta minä en jaksa edes vastata. Veri kiehuu suonissani, kaikki minussa on tuskallisen hereillä. Juon vettä suoraan kannusta, vaikka mummo yrittää kieltää. Sitä valuu leualleni. Seison keittiön suuren ikkunan edessä ja tuijotan pihamaalle, jossa Panu kierii nurmikolla koiran kanssa. Hontelot jalat heiluvat, tukka on pöllyssä. Hiton friikki. Minua suututtaa joka solulla.
”Äitisi soitti”, mummo ilmoittaa lounaalla. Panun tukka on pystyssä ja häntä hymyilyttää tänään kaikki. Minä en ole jaksanut edes katsoa häntä silmiin. ”Kyllä sinä voit Tomi tänne jäädä vaikka koko heinäkuuksi.”
”Meinaatko sä jäädä tänne vielä pitemmäksi aikaa?” Panu kysyy. Hän virnistää leveästi. ”Pitäisikö munkin? Saisinko?”
”Tokihan se sopii. Teistä pojista on aina niin kovasti apua.”
Ja niin me jäämme. Panu ei kysy minulta, haluanko minä hänen jäävän; me olemme pakettidiili, me kuulumme mummolaan kahdestaan. Joinain öinä Panu valittaa minun kuorsaamisestani ja toisina minä siitä, että hän pyörii unissaan puoliksi päälleni. En koskaan silti raaski siirtää häntä, kun hän makaa siinä niin sikeässä unessa. Jään vaan tuijottamaan puiden kuvioita katossa ja kuuntelemaan hänen tasaista hengitystään. Juhannus tulee ja menee, juhlimme ja uimme tuntikausia. Mummo on onnellinen, sen näkee uurteista hänen kasvoillaan. Ilo jättää häneen jälkensä.
En tiedä johtuuko se kuumista kesäöistä vai siitä, että minulla ei ole mitään muuta ajateltavaa, mutta sydämeni rienaa minulle. Se on alkanut hyppiä kurkkuun ja vaatia huomiotani silloinkin, kun vain pesemme perunoita tai ruokimme eläimiä. Panu on raivostuttava paskiainen leveine hymyineen. Menisi kotiinsa homostelemaan eikä nostelisi vesikannuja noilla hentosilla käsillään.
”Miksi sä olet yhtäkkiä vihainen mulle?” Panu kysyy pestessään mummon suurta olohuoneen mattoa. Hän hinkkaa sitä koko pienen ruumiinsa vimmalla.
”En mä ole sulle vihainen.”
”No olethan. Olet ollut ihan outo siitä lähtien, kun päätettiin jäädä tänne. Miksi? Et puhu mummollekaan. Älä tee muiden ongelmaa siitä, että sulla on vaikeaa.”
”Ei mulla ole vaikeaa!”
”No mikä sulla sitten on?” Panu kohottaa katseensa. Käden liike pysähtyy. Kesä leiskuu hänen silmistään. Minua heikottaa. ”Sä et voi kohdata mua, jos sä et osaa kohdata edes itseäsi.”
Panu vaikenee. Hän kantaa litimärän maton olallaan pyörän tarakalle ja sitoo sen tiukasti kiinni, vaikka se tihkuu vettä joka paikkaan. Puhumme seuraavan kerran vasta illalla, kun mummo vaatii lämmittää meille saunan. On tuskaisen kuuma jo valmiiksi enkä minä tykkää käydä saunassa, mutta vielä vähemmän tykkään sanoa mummolle ei silloin, kun hän tarkoittaa hyvää.
Sauna on muutaman metrin päässä rannasta. Pieni puulla lämmitettävä sauna, jonka tuttu tuoksu tihkuu muistoja lapsuudesta. Löylyt ovat aina yhtä kovat ja vihdan tuntu olalla onnellisen pistelevä. Panu istuu kauempana minusta, aurinko on alkanut laskea, järvi syö sitä pala palalta. Jossain huutaa kuikka. Minä vilkuilen Panua ennen kuin hän ehtii katsoa minua. Hikeä pisaroi hänen ohimoillaan, pörröisten hiusten latvat ovat kastuneet. Hänen huulensa ovat raottuneet aavistuksen.
”Tarvisitsä vettä?”
”En kai. Hyvät löylyt.”
”Mä haen.”
Hetkikin vielä hänen kanssaan samassa tilassa ilman ainuttakaan vaatekappaletta olisi minulle liikaa. Hän käyttäytyy kuin tässä ei olisi mitään epätavallista, vaikka emme ole enää lapsia. Ojennan vesipulloa katsomatta häntä silmiin. Kipuan takaisin Panun viereen lauteelle. En varmasti katso häntä, kun hän juo, pelkkä ääni rienaa korvissani.
”Miksi sä olet noin vaikeasti?”
”En mä ole vaikeasti.” Sanon sen niin heikolla ja pienellä äänellä, että vatsanpohjasta vihloo. En pysty katsomaan häntä.
”Olethan. Jäitkö sä mummolaan mun takia?”
”En.”
Panu naurahtaa. Hän ojentaa vesipulloa minulle. En tartu siihen.
”Mä ainakin jäin sun takia”, Panu sanoo niin helposti, että se miltei loukkaa minua. Miten hän voi sanoa tuollaisia asioita noin vain? Minä keräisin itseäni kokonaisen talven sellaista varten enkä siltikään uskaltaisi. ”Ota nyt sitä hiton vettä, sullakin on varmasti jano.”
”Sä joit tosta just.”
Panun ilme ei voisi olla tuomitsevampi.
”Vittu haloo.” Hän ojentaa pulloa eikä minulle jää muuta mahdollisuutta kuin napata se, vaikka pystyn ajattelemaan vain hänen pehmeitä huuliaan, jotka koskettivat pullonsuuta vain hetki sitten.
”Voisitko sä pestä mun selän?” Kysymys on vilpitön, mutta minun ruumiini on tulessa, joka raajaani sattuu ja hikeä valuu silmiini.
”En. Sori.”
Nousen ylös ja kävelen suoraan järveen. Veden alla minä huudan niin kovaa, että mikään ei tunnu enää miltään.
Yö on yhä tuskaisen kuuma. Emme jaksa pukea muuta kuin vielä päivältä märät uimashortsit, kun kiipeämme takaisin puumajaan. Minua huvittaa teeskennellä väsynyttä vain niin kauan, kun Panu ilmoittaa, ettei häntä väsytä yhtään. Hän nojaa majan seinään ilman paitaa ja minusta tuntuu, että minun on mentävä sittenkin kotiin. Soittaisin äidille heti aamulla. Jotain on pielessä, eikä se ole Panun vika. Jokin minussa on mennyt sijoiltaan kesän helteissä enkä saa sitä enää paikoilleen.
Nuo sirot solisluut. Vettä tippuvat hiukset. Panun olkapäässä on inhottavan näköinen paukama.
”Hei, sulla on tossa joku”, nyökkään kohti olkaa. ”Oota.”
Tartun häneen mitään ajattelematta. Yritän tutkia jälkeä hänen olassaan, kun hän yhtäkkiä on aivan siinä, kiinni minussa, ja hänen niskansa vain on siinä, tuttu hiusten pyörre ja paljas niska ja minä olen vain poika ja hän keiju tai menninkäinen tai aave, tuskin ihminen ollenkaan. Minä olen pudonnut hänen lumoonsa ja hän vain on siinä, ja minun huuleni vain löytävät hänen niskansa. Tämän lähempänä en ole koskaan ollut enkä koskaan aikonutkaan, mutta hänen ihonsa kuiskii omalleni kuin tietäisi tismalleen, miten houkutella sen lähemmäs. Hän on lämmin ja täynnä kesää ja minä annan huulilleni luvan eksyä hänen ihonsa kartastoon, etsin jokaisen pisaman, ja hän vääntyilee ja on hellä ja hänen huulensa antavat luvan, kyllä, kyllä, kyllä, enkä minä lopeta eikä minun pitäisikään.
Kun lumous haihtuu, minä palaan ruumiiseeni hiljalleen ja kivuliaasti. Joka raajaa pakottaa. Panu makaa paljaana allani ja hänen huulensa ovat raollaan ja poskensa halusta punaiset, enkä minä saa happea, minä haluan jälleen huutaa mutten ole enää veden alla, en tiedä kuka olen mikä olen eikä mikään ole koskaan tehnyt vähemmän järkeä ja ollut silti samaan aikaan täydellisintä koko avaran kesätaivaan alla.
Ensimmäinen ajatukseni ei ole: Meidän ei olisi pitänyt.
Se on: Minä en voi enää koskaan palata takaisin.
Ei ole aikaa ennen tätä kesää. Hänen pisamaisia kasvojaan ja loputonta mäntysuovan tuoksua ja kirkkaana liplattavia laineita, joihin aurinko tarttuu. Koiran räksytystä illassa. Hänen kiharoitaan, loputtomasti häntä, silmänkantamattomiin. Minun aistini hajoavat ja minä niiden mukana, tunnen hänet liukkaana ja pehmeänä allani. Hänen sormensa jää asumaan poskelleni, ja kun kyyneleet tulevat, hän ottaa ne vastaan ja suutelee niistä jokaista. Hän ja vain hän, hänen ainainen hellyytensä kaiken tuon kovan alla. Hän on aina ollut oikeassa, minä olen meistä se joka on paennut, hän on aina katsonut minuun ja tiennyt.
Ehkä jo silloin, kun olimme pieniä ja vedimme sisään samaa tuttua puumajan tuoksua.
On vain tämä: loputon kesä ja loputtomasti Panua, sähköisiä sanomia kehossani, kun hän katsoo minuun.
Tulee syys. Tulee elokuun pimenevät illat ja isän farmariauto, joka vie pois valoisat yöt ja itikanpuremat ja Rekun räksytyksen. Miten kesä meni, Tomi, hyvin, tekikö mummo hyvää ruokaa, olittehan kiltisti, teki, oltiin. Haluan huutaa, haluan itkeä, mutta ruumiini on turta. Se kantaa muistoa, joka ei haalistu päivien taittuessa kylmemmiksi ja hämärän löytäessä kaiken paitsi sydämeni, joka muistaa vielä kynttilän lempeän lepatuksen puumajassa.
Panulla on sosiaalisen median käyttäjiä, mutta hän ei juuri postaa niihin. Niissä kaikissa on sama profiilikuva. Talvella otettu kuva vihreässä villapaidassa. Helvetin söpö pieni hymy ja tukka tavanomaisessa pörrössä.
Tulee koulu, tulevat tutut opettajat ja huutavat poikaporukat ja minä siellä kaikkien joukossa. Isä jauhaa kirjoituksista joka päivä. Kesä oli pelkkää laina-ainaa, harhainen kupla, joka puhkeaa heti arjen alkaessa. Katson Panun kuvaa Whatsappissa ensin joka päivä, sitten joka viikko ja lopulta en ollenkaan, koska se, mitä oli, oli pelkkää harhaa. Panu ei laita viestiä minulle enkä minä hänelle. Ensikesänä emme olisi enää mummolassa, tai ehkä hän olisi, mutta minä valmistautuisin jo armeijaan ja juhlisin valmistujaisia ja hän olisi juhlissani pelkkä satunnainen kasvo.
Ja silti.
Talvenkin keskellä – hänen leveä hymynsä, kiusoitteleva naurunsa ja kiharansa, jotka kutittivat kaulallani aamulla, kun hän heräsi kainalostani. Hänen suukkonsa hetkinä, kun mummo meni hakemaan jotakin olohuoneesta, hänen juoksuaskeleensa pellolla. Hänen typerät videonsa minusta syömästä jäätelöä suoraan purkista mansikoiden kanssa. Minun käteni hänen vyötäisillään ja huuleni hänen niskassaan, uudestaan ja uudestaan.
Viestejä ei kuulu. En tiedä Panusta mitään. Isä ja äitikään eivät kerro. Soittelen mummon kanssa puhelimessa tammikuussa. Hän sanoo, että meillä oli kiva kesä, ja minä sanon, että niin oli, ja me tarkoitamme täysin eri asioita.
Tädilläni on syntymäpäivät tammikuun lopussa. Hänen poikanaan Panu tietenkin on siellä. Harkitsen laittavani viestin, ihan mitä tahansa, mutta minussa on reikä, joka vuotaa ja vuotaa ja vuotaa enkä saa sitä kiinni. Luen kaikki päiväni ylioppilaskirjoituksiin, mutta öisin näen kuvia Panusta allani. Mieleni toistaa hänen hentoja huokaisujaan kuin piinaavaa kasettia.
Juhlissa on paljon sukua. Onnistun silti skannaamaan Panun kaikkien keskeltä. Hänen tukkansa on pienellä nutturalla. Vaaleansininen kauluspaita on liian virallinen hänelle. Hän näyttää vieraalta ja silti niin kivuliaan tutulta. Kesä ei ole piirtämässä valkoisia raitoja hänen tukkaansa. Ja silti minä muistan tarkalleen, miltä hänen painonsa tuntuu lanteitani vasten.
Menen puhumaan hänelle. Tietenkin minä menen. Joka raajaani pistelee. Kesän lumous on poissa, keskellä sukulaisiamme ja talvea hän on se, joka hänen kuuluisikin olla: kaksi vuotta nuorempi serkkuni. Ei mitään muuta. Hänen katseensa on etäinen, mikään siinä ei enää kimalla ja kutsu. Päässäni heittää, hetken olen varma, että olen kuvitellut kaiken, hänen kikatuksensa laiturilla ja suukkonsa kaulallani. Sitten hän hipaisee minua varoen ranteesta, ihan nopeasti vain, ja kaikki minussa räjähtää eikä mikään ole enää huonosti; hän on siinä, hän on todellinen, hänellä on kesää silmissään.
”Ehtisitsä yläkertaan?” Kysymys on nopea, mutta hän nyökkää saman tien vastaukseksi. Panu kiskoo minut ranteesta yläkertaan ja minun rannettani polttaa loputtomasti siitä kohdasta, josta hän sitä koskettaa.
Yläkerrassa vain häivähdys lumousta hänen hymyssään. Vieras, kylmä kalvo on yhä hänen yllään.
”Miten sun opiskelut on mennyt? Sähän pääset kohta kirjoituksiin.” Panun sanat ovat tyhjät ja täysin vailla pontta.
”Lopeta jo, ei me tultu tänne lätisemään turhia.”
”Eikö?” Tuttu, tummempi sävy. Panu osaa myös sivaltaa. ”Sä et laittanut mulle mitään viestiä.”
Haukon henkeäni.
”Et säkään!”
Panun suu puristuu viivaksi.
”Niin”, mutisen, ”ei me kumpikaan uskallettu.”
”’Uskallettu’? Etkö sä uskalla olla mun kanssa?”
Nielaisen. Mietin koulukavereita ja kirjoituksia. Tulevaa inttiä. Isän kanssa käytyjä keskusteluja ruokapöydässä. Suljen silmäni. Vasta silloin muistot laiturista ja puumajasta palaavat.
”En”, kuiskaan, ja vasta silloin tajuan, että se on totta. Olen ajatellut häntä ja vain häntä enkä minä siltikään uskalla. Vedän syvään henkeä. Täällä en voisi upottaa päätäni järveen ja huutaa. Tämä talo kuhisee sukulaisia ja sellainenhan Panukin on, vaikka minä kuinka unohtaisin sen.
Mutta luoja, nuo silmät.
Panu on pettynyt, näen sen joka eleestä. Nappaan häntä kädestä ja kiskon hänet yläkerran vessaan enkä enää voi hillitä itseäni, en kysy lupaa, en enää. Riisun hänen paitansa, tunnustelen hänen kylkeään ja vatsaansa ja selkäänsä ja hän sulaa minuun kiinni ja minä haluan unohtua enkä tulla enää koskaan takaisin sinne, missä on kylmää.
”Entä nyt?” Panu kysyy, kun tärisen valmiina häntä vasten. Jalkani vapisevat, huohotan, mutta olen onnellinen, on kesä jälleen ja hänen tuoksunsa huumaa minut joka solulla. ”Tomi, entä nyt?”
Nieleskelen. Olen jälleen hukkunut lumoukseen, en halua sen loppuvan. Panu on jälleen niin liukas ja lämmin ja hänen hengityksensä sekoittuu omaani. Hän on yhä niin nuori ja niin olen minäkin, mutta entä nyt, niinpä, entä nyt. Olen nurkkaan ajettu eläin, en kykene liikkumaan. En voisi kävellä takaisin sukulaisten sekaan saatuani Panusta tällaisia ääniä ulos.
”Tomi. Se on kaikki tai ei mitään, tajuatko?”
Ja minä tajuan. En voisi antaa itseäni hänelle puoliksi, mutta entä hän, kuinka meistä kumpikaan voisi antautua sille, mitä me olemme? Hän on jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa. Enhän minä edes tiedä, miten hänen koulussaan menee. Ja minulla on niin kovin monta asiaa, joita minun tulisi tällä hetkellä ajatella hänen huultensa sijasta.
Minä kävelen alakertaan ja päätän, että olen tavallinen ja nyt on talvi, kesä saa jäädä taa.
Siihen päätökseen minä jään. Selviän kirjoituksista, valmistun, mutta se ei tunnu missään. En aio mennä mummolaan kesäksi. Käyn siellä vain käymässä, eikä Panukaan ole siellä, lapsuuden kesät ovat ohi, emme olisi mummon poikia enää koskaan samalla tavalla. Olen rikkonut kaiken ja kaikkein eniten itseni. Olin oikeassa, mikään ei ole enää samaa, minä en voi olla ajattelematta Panua ja samaan aikaan tiedän, etten ikinä voisi ottaa häntä kädestä kadulla. En voisi koskaan matkata kahden tunnin päähän tapaamaan vain häntä ja suudella häntä jossakin muualla kuin maaseudun rauhassa, kesän suojissa. Kesä antoi meille mahdollisuuden piiloutua maailmalta, missään muualla se ei olisi sama. Lumous on poissa ja minä olen vähempi kuin koskaan, vaikka minulla olisi kaikki syyt olla itsestäni ylpeä.
Tulevat seuraavat sukujuhlat. On minun isäni syntymäpäivien vuoro. Katja on järjestänyt isälle isot juhlat mummolassa, sukulaiset jäävät yöksi. Vaivaa on nähty paljon. Minulle syksyinen mummola tuntuu kiusanteolta. Ajattelen vain paikkoja, joissa olen koskenut Panuun ja haluan kuolla. Olen nähnyt Panun edellisen kerran puoli vuotta sitten ja hän on kasvanut hieman pituutta. Hänellä on tummanviheä poolopaita ja helmikaulakoru. Haluaisin painaa hänet seinää vasten ja tukehduttaa siihen paikkaan.
”Tomi.”
”Panu.”
En kestäisi yksiäkään tyhjiä kuulumisia. Voin luottaa häneen siinä, että sellaisia ei enää tule. Erossa olomme aikana en ole suudellut ketään muuta. Tajuan sen jälleen, kun tuijotan hänen huuliaan.
Seisomme lyhdyin valaistulla pihamaalla. Hämärässä ei ole mitään samaa kuin siinä kesässä, jossa olimme vain me, me me.
”Hei, kuule…” sanon enkä uskalla katsoa häntä silmiin. Hengitykseni höyryää ilmassa, syys on jo täällä. ”En tiedä, mitä sä olet ajatellut, mutta –”
”Sua.” Panu astuu rohkeasti eteenpäin. Hän antaa kaikki kortit minulle. ”Mä olen kaiken tän aikaa ajatellut vain sua.”
Astun kauemmas hänestä.
”En tiedä, mitä sä olet kuvitellut, mutta ei musta sun poikaystävää tule.” Vilkuilen ympärilleni. Hämärässä ei lymyä ketään, kaikki ovat sisällä. Kaikkia naurattaa. ”Ei tällaisella jutulla ole mitään tulevaisuutta. Anna olla.”
Kesä Panun silmissä hiipuu. Hän näyttää pieneltä ja hauraalta ja ensimmäistä kertaa koskaan tajuan, että hänkin, niin, hänkin, aivan yhtä paljon kuin minäkin. Astun hetkeksi lähemmäs, aie leikittelee sisälläni, mutta minä en voi ja minä käännyn ja minä vihaan itseäni enemmän kuin olen koskaan vihannut mitään.
Armeija. Miehisyyskoe. Kovaksi keitettyjä poikia, jotka yrittävät parhaansa. Sopeudun mukaan, olen vahva ja pystyn elämään monenlaisissa olosuhteissa. Armeija saa ajatukseni pois, elämä jatkuu. Näin sen kuuluukin jatkua. Mieheksi tulevat puhuvat urheilusta ja kunnosta ja sotimisesta ja naisista. Ajatus kesästä silloin kerran hiipuu alati kauemmas.
Viikonloppuna kotona äiti pudottaa sen ohimennen. Kuin se olisi kevyt asia.
”Tiesitkö muuten, että Panu oltiin pahoinpidelty koulussa?”
Makaronilaatikko edessäni jäähtyy. Ponnahdan ylös pöydästä.
”Siis mitä?”
”Niin, joku poikaporukka oli odottanut koulun jälkeen alikulkutunnelissa ja käynyt sen kimppuun. Se oltiin viety akuuttiin, oli sen verran paha tapaus. Katja soitti heti, kun se tapahtui.”
Minä etsin puhelimeni saman tien.
”Tomi, mikä sulle tuli?”
”Mä menen huomenna junalla sen luokse.”
Äiti tuhahtaa.
”No et tietenkään mene. Antaa niiden hoitaa sitä siellä. Sunhan pitää mennä takaisin sunnuntaina, et sä voi pitkin Suomea reissata.”
Olen lähettänyt Panulle viestiä Whatsapissa viimeksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Naputtelen viestin saman tien.
Mä tulen sinne huomenna aamulla.
Varaan junan saman tien. Äiti yrittää estellä, mutta minussa kytee, minä en voi jäädä aloilleen. Vanhemmat jäävät kyselemään, mistä on kyse, mutta minulla ei ole selityksiä, on vain hätä ja palo ja pakko.
Katja tulee minua vastaan juna-asemalle. Hän kertoo Panun tilanteesta, kun istun takapenkillä, ja minä vain itken. Katja ei kysy miksi. En usko, että hän tietää, mutta hän ei hämmenny, hän antaa minun päästää kaiken ulos.
Perillä löydän Panun hänen huoneestaan. Ajattelen Katjan ja äidin sanoja. Poikajoukko. Alikulkutunneli. Silti mikään ei voinut valmistaa minua siihen, miltä Panu näyttää. Toinen silmä turvonnut ja sinelmillä. Haljennut huuli. Minun itkuni vain velloo ja velloo, ja minä murrun siihen hänen eteensä sängylle. Painan pääni hänen syliinsä ja hän silittää minun siilitukkaani, vaikka minunhan tässä pitäisi lohduttaa häntä.
”Kaikki”, minä soperran, eikä Panu ole saada itkultani selvää. ”Kaikki… kaikki…”
”En nyt ihan ymmärrä.”
Kohotan päätäni. Panun silmissä tanssii jälleen tuttu välke. Hän on niin kaunis. Silitän hänen ehjää poskeaan ja jokin sisälläni yksinkertaistuu, selkenee. Hän. Aina vain hän, kyllähän minä sen tiedän.
”Sä sanoit, että kaikki… tai ei…”
Silloin Panukin murtuu. Minä vedän hänet syliini ja pitelen, me olemme siinä pitkään eikä kukaan avaa ovea. Minulle on aivan sama, vaikka avaisikin, sillä minä olen nyt tässä enkä enää koskaan olisi olematta hänen, olemme vain me ja loputon kesä meissä.
Suutelen Panua varovasti ja jään siihen, vasten hänen kasvojaan hengittämään samaan tahtiin.
”Kaikki”, minä kuiskaan vielä kerran ja minä tiedän, että hän uskoo minua.
Hetken on kuin haistaisin järven tuoksun hänen hiuksissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti