Metsän tytär

Metsän tytär, tyttörukka, ei sitä pelko päässä pakota, kun valo johtaa hohkaavilta poluilta pellon reunaan, metsän rajoille, auringon lempeään tuntuun iholla. Mutta metsää se ei jätä, sinne se kuuluu, kivenkoloihin, mättäiden taa. Mullan ja tippuvan valon maalaamaan todellisuuteen.

*

Seinäkello tikittää, kutoo ajasta verkon iltapäivän auringon valaisemaan keittiöön. Äiti keittää kahvia, isä on sidottu töihinsä. Mummo nukkuu keinutuolissaan vanhuuttaan pois. Anette istuu pöydän äärellä ja piirtää sen hentoon pölykerrokseen hymyileviä kasvoja. Äiti kääntyy tyttäreensä päin.

”Anette, meillä ei ole maitoa. Kipaisepas kylälle ja hae kaksi tölkkiä viikonloppua varten.”

”Onko se kauppa nyt enää aukikaan.”

”Kello on puoli kolme. Ota tästä muutama kolikko ja mene.”

Anette ei voi enää kieltäytyä, ylin käsky on langennut hänen ylleen ja pakottaa hänet nostamaan pienen tytönruumiinsa ylös ja kävelemään ovelle kolikot shortsien paikatussa taskussa. Iltapäivä on lämmin, kaupalle ei ole pitkä matka. Takkia ei tarvitse.

”Ja menet sitten metsän läpi nopeasti!” äiti huutaa Aneten hapuillessa ovenkahvaa.

”Joo joo!”

”Ei kun Anette, aivan oikeasti! Metsän tyttö vie jokaisen, joka poikkeaa polulta.”

”Mä olen jo kaksitoista, en mä usko mihinkään sellaiseen. Mä tulen kohta, moikka!”

Ovi rysähtää kiinni, äiti huokaisee ja pyyhkii kulunutta päivää otsaltaan.

Asvaltti hohkaa, aurinko on heittänyt osan itsestään sen pinnalle. Tien kuumuuden ympäröidessä Anettea tyttö tulee miettineeksi äidin sanoja. Metsän tyttö, niin varmasti, olihan hammaskeijustakin maalattu kuva tirkistelevänä pikku riesana Aneten ollessa riittävän pieni nielemään sen kaiken. Anette ei tiedä, että täällä, metsän keskellä, tällaisina kuumuuden puhkaisemina kesäpäivinä tarinoita kerrottiin ennen kuin kylän ensimmäiset rakennukset olivat pystyssä.

Metsän tytär, tyttörukka. Anettekin on kuullut kymmeniä kertoja tarinoita sammalta kasvavasta tytöstä, joka juoksee valoa kiinni mummolan tien viereisessä metsässä. Se ei voi lähteä metsästä, koska se ei ikinä saa tehtäväänsä päätökseen. Se menettää ihmisyyttään mättäiden kaartuessa mäiksi ja kivien hangatessa sen jalat puhki. Anette tietää, että sen sanotaan johdattavan kulkijat polulta. Se on yksin. Aina yksin, aina laskevaan valoon sidottuna, aina siitä erotettuna. Mummo on tarinoinut, että hänen nuoruudessaan nuorten tyttöjen kerrotiin lähteneen metsän tytön mukaan. Osaa ei koskaan löydetty, yhden metsästyskoira löysi mätää kylkiinsä keränneenä.

Äiti on monesti kieltänyt mummoa ruokkimasta Aneten mielikuvitusta, mutta silti hän oman tarpeensa nimissä käyttää tarinaa Anettea vastaan. Tarina ei enää jaksa kiinnostaa glitteristen huulikiiltojen ja naapuriluokan poikien maailmaa kohti kurottavaa Anettea, mutta metsäpolulle kääntyessään hän ei voi olla vilkuilematta sivureittejä, ikivanhojen puiden luomia teitä, joille kenen tahansa olisi mahdollista eksyä. Metsä on vahva ja ikuinen, elänyt niin kauan pitempään kuin kukaan Aneten tuntema. Jos jokin elää sen suojissa, se saa elää täysin rauhassa, ihmisyydestä irrallaan.

Väristys lähtee jaloista ja etenee rintakehään. Anette tuntee metsän läsnäolon, puiden lomaan jättäytyvän vääryyden, tunteen, jonka alkuperää hän ei tunnista. Pelko on alkukantaista, se kumpuaa paikasta, joka ihmiseen on asennettu tämän selvitäkseen mäistä ja syvänteistä rikkomatta kehittymätöntä, hentoa kehoaan.

Puiden lomassa ei ole mitään epätavallista. Ei tummempia kohtia, varjoja, ei mitään, mihin ihmisen voisi kuvitella katoavan. Anette jatkaa matkaansa, korkeimmasta kohdastaan tiputtautuva aurinko värjää puiden latvat kullanpunaansa. Metsä puhuu, puut kuiskivat, mutta Anette ei näe ainuttakaan tyttöä, hänen kehonsa vain reagoi epätavalliseen ympäristöön. Ei ole mitään tyttöä. Järkeistäminen toimii vielä silloin, kun pelko pysyy sormenpäissä eikä hajoa koko kehoon.

Metsästä pääsee pois, polku kuljettaa kylälle. Kyläläisten verkkainen elämä toivottaa Aneten tervetulleeksi. Toria suljetaan tältä päivältä, kauppa lepää sen kyljessä hiljaisena, vetämättömänä. Anette tarkistaa, ovatko kolikot yhä taskussa ja miettii, kuinka moni vastaantuleva on joskus riuhtonut itsensä metsässä vallitsevasta todellisuudesta oikeaan maailmaan kuten hänkin. Kuinka moni on kuullut saman tarinan tytöstä ja ajatellut, että todellisuuksia on useita. Aikoja päällekkäin, toisiinsa kuroutuneina, valon lävistäminä. Valon, jota kulkeva ei koskaan tavoita puiden lomasta.

Anette hakee maidot, ottaa muovipussin, kävelee kassalle. Vieroksuu valoja ja kirkkaita värejä. Metsässä niitä ei ollut, metsässä vallitsee luonnon kauan sitten määräämä tahti. Sävel on kuin metsäkin, omanlaisensa, arvaamaton, ihmiselle vieras. Kassalla kaupan naisen silmät suurentuvat, huulet raottuvat. Anetelta kestää hetki ymmärtää, että reaktio aiheutuu hänestä.

”Ei voi olla. Oletko sinä Lepistöjä? Veijon tytär?”

Anette ei voi kieltää eikä myöntää luomatta sisäistä ristiriitaa.

”Liisan tytär, itse asiassa”, Anette tyytyy sanomaan. Hän ei tunnista äänensä sointia, aivan kuin se kuuluisi paljon vanhemmalle ihmiselle eikä pienelle tytölle, joka on lähtenyt ostamaan maitoa. Vieras sointi ei ole olennainen, kassanaisen silmät ovat. Ne ovat ymmärtämättömät kurimukset, jotka vaativat Anetelta jotakin, josta hän ei saa otetta.

”Mutta Liisahan on Veijon isoäiti. Vai onko Veijon vaimo saman niminen? Sitä unohtelee paljon kaikenlaista, anteeksi”, nainen sanoo ja heilauttaa kättään. ”Kolme euroa, kiitos. Kävimme samaa koulua, Veijo ja minä. Emme ole enää tekemisissä, kun Veijo muutti Vaasaan sen työnsä perässä. Sellaista se on. Nytkö se on täällä sinun kanssasi? Sen jälkeen, mitä tilalle kävi?”

Anette ojentaa rahat ja katsoo naista yrittäen löytää hänen kasvoiltaan vastausta siihen, kuka on Veijo ja missä todellisuuden tasossa tämä elää. Missä on sellainen aukko maailmassa, jossa suvun tilalle on käynyt jotakin ja äidistä on tullut tuntemattoman isoäiti?

”Joo, tuota, mun täytyy mennä äkkiä kotiin, että nämä maidot eivät pilaannu. Hyvää illanjatkoa”, Anette sopertaa ja harppoo muovikassi kädessään ulos kaupasta. Kylä näyttää samalta kuin hetki sitten, aurinko on yhä taivaalla. Kojuja kerätään edelleen pois. Anette kulkee kylän läpi kuin horroksessa. Hän kerää elämän merkkejä kaikkialta ympäriltään. Haukkuva koira, lapsiperhe, banaaninkuori, tölkki, penkille sammunut mies. Kaikki väistämättömiä merkkejä jatkuvasti kuroutuvasta elämästä, loppuvasta ja alkavasta.

Metsän reunalla Anette on jo täysin varma siitä, että kaupan nainen etsi hänen kasvoiltaan jotakuta toista. On olemassa joku muu Lepistö tässä kylässä, eihän Anette jokaista kekoa rakentavaa muurahaistakaan tunne. Hän ei ole koskaan itse asunut täällä, käynyt vain mummolassa. Kulkenut samaa polkua mummon kanssa kauppaan, kuunnellut ikivanhat tarinat metsän tytöstä.

Sävyt ja äänet metsässä ovat muuttuneet, metsä on iso kudos, joka jakautuu ja muokkautuu, hengittää jatkuvasti. Linnut ovat lakanneet sirkuttamasta, yksikään eläin ei ääntele. Ainoa ääni on metsä itse. Ainoa tunne on auringon puiden läpi puskeva hehku, joka lämmittää, mutta ei tarpeeksi. Anette näkee sen saapuvan sankan puuston takaa, sieltä, jossa Anette tietää olevan pellonreunan. Sielläkin hän on käynyt mummon kanssa. Mummo varoitti aina menemästä sinne yksin.

Anette jättää pussin polulle merkiksi ja juoksee kohti valoa ja sen takana odottavaa pellonreunaa. Anette tietää, miltä tuntuu kävellä metsän ja pellon rajalle, kadota odottavaan valoon. Kullan lämpimään hohtoon hukkuva maailma on kuin maalaus. Ihminen tarvitsee vain pohjan, kytevän ajatuksen siitä, että pensselin vetoihin voi eksyä, ihmisyyttään voi juosta pakoon hehkua tavoitellessaan.

Anette jatkaa, vaikka pellonreuna ei tule vastaan. Valo näyttää tietä. Ajatus kaupasta tuntuu kaukaiselta, mummo on myytti, joka on luotu varoittamaan häntä. Äitiä ei ole, isää ei ole, Anette tietää ikuisesti laskevan auringon, tippuvan valon olevan hänen ainoa totuutensa. Pellonreuna odottaa, lipuu kauemmas, vaikka Anette rikkoo jalkansa kiviin, raapii polvensa oksiin. Jalat ovat käyneet pitkiksi ja hiukset laskeutuneet otsalle, mutta Anette on täysin irrallaan mistään niin maallisesta. Aurinko odottaa häntä.

Vastaan tulee käpristynyttä, vain osittain hajonnutta muovia. Pahvi ja siniset lehmän kuvat ovat hiipuneet jo aikoja sitten, pussin muovi on jäänyt muistuttamaan matkasta, jonka teki joku, joka oli joskus tyttö, ihminen, nimellinen olevainen maailmassa, jossa oli hälve todesta, konkreettisista asioista kuten maitopurkin kanteen lätkäisty kuva maitoa tuottavasta eläimestä. Vastaan tulee roskaksi muuttunut tarvike, josta ei ole enää muistoksi, koska muistot ovat pois kaluttuja, sisus tyhjä, valoton, odotuksen kaivertama.

Joskus puiden äänet antavat sijaa ihmisille. Joku tulee vastaan, hengähtää, keksii tarinan kerrottavaksi. Kuiskaa lapselleen metsän tytöstä. Matka jatkuu, ihmiset väistävät, lakkaavat merkitsemästä elämänhippusia. Elämä on pakoon juoksevassa valossa, iltapäivän auringossa puiden helmoja vasten. Saavuttamaton, kaunis keksintö, jota kohti kädet kurottavat tuntuen enemmän valoa etsiviltä puiden oksilta, metsäksi muuttuneilta rihmoilta. Joltakin, joka ei ole ihmisestä lähtöisin. Joka ei ole koskaan ollut ihminen.