Kiitos

En kykene mihinkään rationaaliseen, koska en näe muuta kuin maalatun taivaan, jossa on haaleita sävyjä, haaleita ja kauniita, herkkiä, ei minulle ominaisia, mutta sellaisia, että ne saavat taivaan näyttämään turvalta. Paikalta, jonne voisin lipua ja kadota, hengittää viileää ilmaa syvälle keuhkoihini ja täyttyä tavalla, joka ei huutaisi, että tyhjene tyhjene tyhjene, sinun pitää olla tyhjä, muttei kuollut, et voi kuolla, ennen kuin sinusta lähtee kaikki irti, sisälle ei saa jäädä mitään. Silti taivas on niin kaunis, haluan lipua sinne, lipua, en lentää, lentämään en ole ikinä kyennyt. Kadota osaan, mutta en taivaaseen, sillä tahdon löytää, sulautua, tulla osaksi kokonaisuutta, jota minun ei pitänyt kyetä enää näkemään. Haluaisin sanoa kiitos, haluaisin huutaa kurkun veriseksi sotkuksi, jotta kaikki tajuaisivat, että minussa on yhä elämä sisällä, elämä, joka näkee muutakin kuin mustaa ja punaista, elämä, jonka kautta voin nähdä niin kauniin taivaan. Kiitos jää kurkunpäälle, sanon vain pinnallisuuksia, vaikka oikeasti ajattelen jokaista taivaan sävyä, jokaista katoamisen ja löytämisen muotoa, leijumista, kun käsi koskee toista kahden sekunnin ajan.