Tie on pyyhkiytynyt kulkijan alta jo useita kilometrejä sitten. Nuori mies pitää hevosensa suitsista tiukasti kiinni ohjatessaan tämän kohti metsää. Mies hevosineen jättää kuivan ja elottoman maan taakseen ja sukeltaa syvemmälle, vaikka puut kaartuvat armottomina ylle suomatta lainkaan suojaa.
Yö on pitkällä, kuu on levittänyt hehkuvat kyyneleensä tähtipeitoksi. Taivasta tuskin näkee metsän luomalta katolta, mutta mies yrittää valaa itseensä toivoa katsomalla ylös tähtiin. Puut pitävät ääntä, hevonen säpsähtelee. Mies puhuu sille rauhoittavasti, vaikka tietää jokaisen ylimääräisen äänen hermostuttavan metsää.
Kun mies on kulkenut jo useita kymmeniä metrejä, puissa alkaa kalista. Luut kolahtelevat toisiaan vasten. Ääni resonoi, pian mies on sen ympäröimä. Eteenpäin on pakko kulkea, käärö taskussa painaa enemmän kuin kulta. Se on saatava perille. Hevonen alkaa käyttäytyä levottomasti, mies jatkaa sille puhumista. Niin kauan, kun hän pääsee jatkamaan matkaansa, ongelmaa ei ole.
Äänten kohotessa korkeammiksi hevonen pysähtyy. Mies ei ehdi nousta sen selästä ennen kuin yksi äänistä siirtyy aivan liian lähelle ja saa hevosen pillastumaan. Yö kieppuu ympärillä, kun mies putoaa lehvien keskelle. Hetken ajan hän kuvittelee äänien lakanneen, kunnes ymmärtää aistiensa kääntyneen häntä vastaan. Päässä jyskyttää, kipu leviää kehoon eikä mies huomaa hevosen juosseen pois ja äänten kerääntyneen hänen ympärilleen.
Yö ottaa omansa takaisin. Äänet kiertelevät miestä, asettuvat istumaan rinnan päälle ja kietovat hänet kylmiin kosketuksiin. Mies lakkaa tuntemasta kipua sen käydessä liian suureksi. Tummanpunainen joki juoksee vapaaksi hänestä, mutta hän ei tunnista nestettä osaksi itseään. Tajuntansa rajamailla hän ymmärtää vain, että käärö taskussa ei ole koskaan painanut yhtä paljon. Kauhu ei ehdi tehdä kotiaan mieheen. Yö kumartuu sulkemaan hänen silmänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti