Maailmalla on sinun nimesi. Olen piirtänyt siitä kuvan, mutta jättänyt muodot epäselviksi, värit haaleiksi. Todellisuus uinuu sisällä, odottaa pääsevänsä vapaaksi, kun kultaiset kannattimet irtoavat ja päästävät kivun häkistään. Huutaisin nimesi kaikille, jotta kuva värittyisi ja jäisit kaikumaan kaikkialle. Eläisit tuulessa, virtaavassa vedessä.
Toisin kuin itseni, sinua en voi vangita ruumiini pohjalle. Sinua en voi sitoa, en kahlita. Luottamus on naru minusta sinuun, pieni kultainen rihma, ainoa sidos, jolla merkitsen sinut osaksi itseäni. Olet kaikkialla, mutta et ytimessäni, koska et koskaan näe tietä sinne. Matkalla on muita teitä, hohkaavampia polkuja, joille eksyä. Jos jätän portille valon, tuletko vastaan? Annatko anteeksi, jos kutsun sinut luokseni, vaikka muilla olisi kirkkaammat valot?
Tieni päässä ei ole tarpeeksi lämmintä, puut matkalla jäävät kiinni takinliepeeseen. Minulla ei ole tarjota paljon, mutta se, joka minussa lepää, odottaa pääsevänsä vapaaksi. Kun annan sen mennä, se juoksee portille sytyttämään valon.
Jos osaisin pyytää, en pyytäisi paljon. Jos osaisin toivoa, sanoisin kaikki ne sanat, jotka vangittuina estävät maalausta olemasta kirkas ja valoa syttymästä. Jos voisin antaa kaiken, antaisin, vaikka se ei tekisi sinulle kotia luokseni. En kenties riittäisi sittenkään. Tulisitko silti, avaisitko oven, vaikka sisällä ei olisikaan mitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti