Päässäni
hajoilee, mutta ainoastaan hyvällä tavalla, sillä lailla, että
kaikkialla tuntuu hyvältä, energia juoksee kehossa jättäen
valosäikeitä mustuuteen. Keskellä on pimeää, mustaa ainetta,
valo kirmaa sen ohi, tuntuu kulkiessaan kylmältä, soljuvalta
elohopealta. Miten hyvältä se tuntuukaan. Se lähtee lentoon,
irtoaa mustuudesta, pakenee sormenpäistä, jättää kehon kylmäksi,
mutta ei tunnottomaksi. Eläväksi. Elävämmäksi kuin koskaan,
sykkiväksi.
Maailma on jatkumo, minä ikuinen, jatkun
kaikkialla, en koskaan lopu kerran kehosta irrottuani. Aina, kun valo
lähtee, jokin osa siitä jää elämään maailmaan, leijumaan
todellisuuteen, joka on olemassa ilman minuakin. En ole löytänyt
muuta keinoa elää ikuisesti, pysyä aina täällä, elää, kunnes
tunteet on kulutettu loppuun eikä keho osaa enää löytää
itselleen tietä kotiin.
Maailma on olemassa
kehoni ulkopuolellakin. Niin se on. Vankila kuin vankila. Rakkaus,
koulutus, väsymys, keho, vankiloita kaikki, vapaaehtoisia tai
tahdosta riippumattomia kahleita. Keho on niistä vahvin, sitä emme
voi sammuttaa, se ei lähde irti, koska elämme sen keskellä,
kurotamme ulos laitoja pitkin. Törmäämme kehojemme rajoihin,
revimme ne hajalle vain huomataksemme, että keho ottaa aina vastaan.
Vain valo pääsee
pakoon. Se on ainoa, joka osaa tien ulos. Sormien päistä se juoksee
vapaaksi, palaa, jos on palatakseen. Miksi kukaan haluaisi palata
vankilaan kerran havaittuaan sen vankilaksi? Valo saa juosta
vapaana, sillä mikään muu ei koskaan lähde irti. Vapaus on
suhteellista, mutta oikeastihan sitä ei ole olemassa keholliselle, sillä sielu
ei pääse ulos ruumiista. Kaltereihin voi rakastua. Niihin
ei pitäisi rakastua. Ne pitäisi aina kyseenalaistaa, pyrkiä
lähemmäs reunoja, kunnes viimeisetkin rajat repeytyisivät rikki.
Ihmiset halutaan
pitää kehoissaan kuolemassakin. Edes viimeinen valo ei vapauta
meitä, kun ruumis lasketaan mustaan multaan. Sinne se jätetään,
jotta se tulisi maaksi jälleen. Jäämme pimeyteen, ellei valo
sisällämme ehdi juoksemaan vapauteen. Kuinka se kulkee ulos metrien
alta, ryömii tiensä vapauteen, kun sillä ei ole mitään
johdattamassa? Emmekö me kaikki tarvitsisi jotakin, joka auttaa
meidät pois fyysisyyden kierteestä? Haudalle pienen kynttilän,
joka kertoisi valolle, mitä kohti kurottaa?
Miltä tuntuisikaan
elämä ilman ruumista. Miltä tuntuisikaan olla ikuinen. Yhtyä
iltapäivän laskevaan aurinkoon, hajota tuuleen, olla kaikkialla,
hengityksettömänä, rajattomana. Fyysisyyden taakasta vapaana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti