maanantai 13. tammikuuta 2020

Takanreunuksella


Ovenkoputus on vuosia myöhässä. Tunnistaisin sävyn missä tahansa, kolme napakkaa koputusta, joiden voimakkuutta vuodet eivät ole vieneet. En ehdi vetää henkeä, en ajatella ennen kuin avaan oven. Tiedän, että jos ajattelen, en avaa ovea koskaan, enkä halua elää sen kanssa.

Vaaleat hiukset, yhä taakse vedetyt kuin menneiden vuosikymmenten tyyli-ikoneilla. Pieni parransänki, joko huolimaton tai tarkoin harkittu. Hengitän syvään, kun ymmärrän, etten enää osaisi sanoa, kumpi. Se ei ole kuulunut minulle pitkiin aikoihin, ymmärrys ja tieto hänen päätöksistään.

”Jake.”
”Harriet.”
Me lausumme toistemme nimet kuin vieraat. Kuin kaksi aikuista, jotka tapaavat toisensa ensi kertaa, maistelevat nimiensä tuntua, pohtivat, sopivatko toistensa suihin ollenkaan.
Minun ei tarvitse käskeä häntä sisään. Hän lukee luvan jo katseestani, sulkee oven perässään. Kun se rysähtää kiinni, en tiedä, mitä tulen sanomaan. Suuni sisällä on vankila, jonka vangeilla on oma tahto.

Sormus hänen sormessaan on kultaa. Muistan naisen kirkkaan hatun, räikeän vaalean tukan. Välähdys entisestä elämästä kävellessäni kadulla. Hän ja nainen, nainen ja hän, merkityksettömässä virrassa yksi merkityksellinen hetki, jonka me molemmat ohitimme, kuljimme toistemme ohi ventovieraina. Viikko ja nyt hän on tässä, eteisessäni, tuijottamassa sotkuisia kenkärivejä, kuivumaan jäänyttä sateenvarjoa ja kuvakokoelmaa takanreunuksella. Tiedän kysymättäkin, mihin hänen katseensa pysähtyy.

”Onko hän luonnostaan vaaleahiuksinen?” suuni päästää ulos, jotta hän ei ehdi esittää kysymyksiä ennen minua. Missä tahansa muualla, kenen tahansa muun kanssa nauraisin omalle röyhkeydelleni.
”Ei”, hän sanoo vailla hymyä äänessään. ”Entä oliko hänellä todella noin hyvät hampaat?”
Hän nyökkää kohti yhtä kuvista. Arvasin oikein.
”Oli”, sanon yhtä ilottomasti kuin hän.
”Vietkö sinä yhä hänen haudalleen kukkia?”
En odottanut tätä. En odottanut hänen tietävän. Miten hän mahtaakaan nauraa minulle. Halveksia minua. Sinä hylkäsit minut hänen vuokseen, mutta et saanut häntäkään. En voi kieltää häntä tekemästä niin, olen jo menettänyt sen oikeuden.
”Kukkia tai kynttilöitä”, minä vastaan.

Äänettömiä nyökkäyksiä. Mitä muuta meillä on vielä toisillemme? Ei ole puhuttavaa, ei kysyttävää, pelkkä väsynyt taakka, joka on odottanut unohdusta kaikki nämä vuodet. Minä en pyydä häntä istumaan, hän ei kehu kampaustani tai kysy, mitä olen tehnyt. Latteudet on lakaistu väliltämme jo silloin, kun minä tein valintani.

”Minä en ole täällä esittämässä kysymyksiä, jos sinä sitä ajattelet”, hän sanoo silmissään se kiilto, jota muistan ajatelleeni lämmöllä. Se sopii hänelle edelleen, hänelle ja hänen uudelle elämälleen.
”En minä niin ajattele.”
”Etsin sinun kuolinilmotustasi kaikkialta. Minulle kerrottiin, että sinä kuolit.”
”Kävitkö sinä kysymässä?”
”Toimistolla sanottiin vain, että sinä olet poissa. Minä tiesin, mitä hiljainen huone ja valkoiset kukat tarkoittivat. Silti kuolinilmoitustasi ei löytynyt.”
”Sinä tiesit kaiken sen ajan, että minä olin hengissä.”
”En kaikkea.”
”Milloin sinä sait varmistuksen?”

Mielessäni käy kuva, kamala ja nopea. Oliko viikon takainen kohtaamisemme hänen varmistuksensa, tiesikö hän vasta silloin, että minä en kuollut, vaan pakenin? Senkö vuoksi hän on nyt edessäni? Joudun miltei ottamaan lipastosta tukea ajatellessani vihaa, joka hänessä on täytynyt syttyä. En kuitenkaan näe siitä merkkejä hänen olemuksessaan, hän ei purista käsiään nyrkkiin eivätkä hänen silmäkulmansa nyi. En saa ainuttakaan syytä ajatella hänestä pahaa. En tiedä, mitä se saa minut tuntemaan.

”Ajat sitten”, hän huokaa. Se ei poista polttavaa tunnetta kehoni laidoilta. ”Minä vain tiesin. Minä tunsin sinut riittävän hyvin.”
”Niin”, minä sanon. En muuta. Ei ole muuta.
”Sinähän palasit lopulta töihin.”
”Niin minä palasin.”
”Vuoden hänen kuolemansa jälkeen.”
”Olet oikeassa.”

Näen, mitä vastaukseni aiheuttavat hänessä. Hänen katseensa kiertää minua ja kehystettyjä kuvia, kätensä sipoo parransänkeä. Hän ei tiedä, mitä sanoa. Ensimmäistä kertaa vuosiin ajattelen kaikkea sitä surua, jonka sysäsin hänelle, jonka annoin hänen vastuulleen rakastumalla toiseen ja katoamalla.

”Minä haluan kysyä vain yhtä asiaa. Yhtä ainoaa. Sen jälkeen minä en enää vaivaa sinua.”
”Sinä et vaivaa minua.”
Hänen katseensa on kuin päänpudistus, se tyrmää sanani oitis.
”Kaikki se, mitä koimme yhdessä. Me elimme alituisesti vaarassa, sinä ja minä, me kohtasimme sellaisia asioita, joita yhdenkään parin ei tulisi koskaan joutua kohtaamaan. Olitko sinä minun kanssani, koska löysimme yhdessä turvan siitä vaarasta, jossa olimme? Minä ajattelin… minä…”

En kestä katsoa hänen hapuiluaan. Kädet ovat jäykistyneet, silmien takana kiiltää. En katso enää miestä, jonka kanssa jaoin monta vuotta elämästäni. En tiedä, kuka hän on, en saa häntä enää kiinni. Jos tunne sisälläni on pelko, olen valmis kokemaan sen.

”Silloin, kun meidän elämästämme tuli tavallista, minä ajattelin, että sinä olit onnellinen. Kuvittelin sinun olleen tyytyväinen tavalliseen arkeen, koska olit mennyt vuokseni niin pitkälle. Ainoa asia, jota olen miettinyt, on se, miksi kestit kaiken sitä edeltäneen, jos olit valmis luopumaan minusta niin helposti.”
Hänen sanansa ovat melkein irralliset, minun on vaikeaa ottaa niistä kiinni, koska en enää tiedä, millainen mies ne sanoo. Näen, ettei hän ole antanut anteeksi sitä, mitä tein. Petosta ja tietoa siitä, että minä en kuollut, pelkästään pakenin tekojani. Häpeää ja inhoa. Silti hän ei sano mitään. Hänen sanansa liikkuvat ihoni alla, en tiedä, mitä tehdä niille.

”Minä en tiedä”, kuiskaan. ”En tiedä lainkaan.”
”Harriet…”
Hän lausuu nimeni eri tavalla. Kuin mies, joka on jo melkein päästänyt irti.
”Minä kuvittelin, että me voisimme vihdoin keskustella tästä kuin kaksi aikuista ihmistä.”
Aikuista. Miten huvittava ajatus.
”Minä en koskaan oppinut, millaista on olla aikuinen, lapsi… mitä tahansa. Minä olen aina vain elänyt.”

Kaikki, mitä enää häneltä saan, on huokaus. Se antaa minulle enemmän kuin kestän ottaa, siihen tiivistyvät kaikki tunteeni. Se saa minut tuntemaan oloni syylliseksi tekemättä minusta uhria, sallimatta minun rypeä omissa virheissäni. Miten vaikeaa onkaan kantaa tekonsa maalaamatta itsestään kuvaa. Minä tahdon vain olla, elää olematta mitään siitä, mitä ihmiset tuntevat tehdessään jotakin sellaista.

”Etkö sinä rakastanut minua tarpeeksi? Siitäkö siinä oli kyse? Tiedänhän minä sinun historiastasi, työstämme… Mutta minä todella kuvittelin, että tavallinen elämämme olisi saanut sen muuttumaan.”
Sääliä. Ei minulle, ei lopulta. Oikein aseteltuna sanat kääntävät sen takaisin hänelle. En sano mitään. Ajamaton sänki oli sittenkin tietoinen valinta, aivan kuten avoimeksi jätetty ylin nappikin. Polttava tunne sisälläni on pelkkää surua, joka tuntuu enää varjolta siitä surusta, jota en koskaan jaksanut surra pois. Nyt on jo liian myöhäistä.
”Miksi sinä teet sitä? Otat miehen, rakastut, päästät irti heti, kun löydät uuden? Harriet, ole kiltti, minun täytyy saada tietää.”

Sääli ei sovi hänelle. En ole koskaan pitänyt sitä hyvänä takkina, sen kuuluu olla laukku, jonka voi hylätä, jättää aina, kun se käy liian raskaaksi kantaa. Minä pudistan hiljaa päätäni. Hänen etsimänsä vastaukset eivät ole minulla.

”Minä en tosiaankaan tiedä”, sanon värittömästi. ”Vastauksia on liikaa. On niin monta tekijää, joilla selittää, miksi me olemme sellaisia kuin olemme. Olen väsynyt etsimään yhtä syytä. Ne ovat sotkeutuneet toisiinsa ajat sitten. Mikset sinä etsisi itsellesi sopivaa vastausta? Analysoi minut, tee minusta kartta, joka antaa vastaukset. Sinä tunnet minut riittävän hyvin tehdäksesi niin. Laita epätoivottujen ominaisuuksieni syyksi jotakin sellaista, jonka ymmärrät parhaiten.”

Tiedän, ettei hän tulkitse vastaustani hyökkäykseksi. Sävyni on liian iloton, liian väsynyt. Hän on nähnyt pimeimmän yöni ja ymmärtänyt, ettei minussa ole vastauksia, ei mitään, mistä hän voisi pitää kiinni. Haluaisin antaa hänelle sellaisen vastauksen, jonka hän voi viedä sydämeensä ja ymmärtää. Jos se saa hänet vihaamaan minua, annan hänen tehdä sen. Kunhan se vain tyynnyttää hänen janonsa.

”Minä en osaa pyytää anteeksi”, sanon hiljempaa. Olen pyydellyt anteeksi koko ikäni. Olen huutanut keuhkoni puhki anteeksipyydöillä. Ei enää koskaan. En tahdo katkaista omia jalkojani tekemällä niin. ”Minä tein, mitä tein. En halua etsiä syyllistä sinusta tai minusta. Tiedän vain sen, että niin olisi käynyt koska tahansa. Sen verran hyvin tunnen itseni. En olisi koskaan voinut olla onnellinen siellä. Olen iloinen siitä, että pääsin pois, että päästin sinut pois, enkä voisi ikinä pahoitella sitä.”

Hänen eleensä kertovat minulle, ettei hän voi kieltää sanojani. Pää kallistuu aavistuksen alaspäin, hartiat painuvat lysympään. Kun hän kääntyy takaisin minuun päin, tiedän, ettei hän aio enää vaatia vastausta kysymykseensä. Jano on silti yhä siellä, yhä hänen liikkeissään, halussaan tietää.

”Mitä sellaista sinä sait häneltä, joka sai sinut… vapautumaan?”
Hänen sanavalintansa ei ole isku meistä kummankaan rintaan. Hän ei vain ymmärrä. Se ei ole hänen vikansa.
”Tavallisen elämän. Hetkeksi vain.”
Sen saman, jota pakenin hänen luotaan. En odota, että hän ymmärtää. Näen, kuinka hän huokaa, miltei ristii kätensä rinnalleen. Lopulta hän vain kohtaa katseeni, antaa minun upota sinisiin silmiin vielä kerran. Ne ovat lämpimämmät kuin muistin.
”Teinkö minä jotakin väärää sinulle? Jotakin, joka sai sinut vihaamaan minua?”
Rakas ystäväni, sinä et koskaan satuttanut minua. Se, etten minä näe itseäni kokonaisena, ei ole lähtöisin sinusta. En osaa olla pahoillani siitäkään.
”Et”, sanon pudistaen päätään. ”Minä en koskaan vihannut sinua. Jos sinä vastauksia tahdot, voin ainakin kertoa sinulle ilman petosta sydämessäni, että en lähtenyt vihasta sinua kohtaan.”

Voisin antaa hänelle keksittyjä vastauksia. Sanoa, että koin hänet tylsänä, pidin elämäämme merkityksettömänä. Antaisin hänelle syyn vihata minua, syyn unohtaa. Mutta en voi. Olen hänelle rehellisyyteni velkaa, vaikka se ei palvele sitä, mitä hän minulta haluaa.

”Hyvä on”, hän kuiskaa lopulta. ”Hyvä on. Ehkä me emme tule koskaan ymmärtämään toisiamme, Harriet. Minä olen onnellinen siitä, että sinä sait häneltä hetkeksi jotakin sellaista, joka päästi sinut irti. Oletko sinä nyt siellä, missä haluat olla?”
Näen kynttilät haudalla, kuvat takanreunuksella. Kuvat niistä hetkistä, jotka veivät minut hänen luotaan. Saavat minut nyt katsomaan häntä kuin vierasta.
”Ainakin lähempänä sitä.” Uskon hymyileväni.
”Etkö aio kysyä, olenko minä onnellinen? Hänen kanssaan?” hän kysyy, kun pysyn hiljaa. ”Eikö sinua kiinnosta tietää, millaista minulla on hänen luonaan?”
”Tuletko surulliseksi siitä, että ei?”

Uusi huokaus. Aavistuksen vapisevat, paikkaansa etsivät kädet. Vanha, tuttu tuoksu. Minä tiedän, mitä hän todella tekee luonani. Hän on myöhässä. Minä olen myöhässä. Kun hän kääntyy kohti ovea, tiedän, ettemme enää koskaan kosketa toisiamme.

”Minä toivon, että sinä tulet onnelliseksi, Harriet”, hän sanoo hiljaa sulkiessaan ovea. Eleet ovat hidastettuja kuin elokuvassa, hän ei tahdo lähteä.
”Minä tahdon sinulle vain hyvää”, sanon vaimeasti. En voi toivoa hänelle onnea. Ne merkitsevät meille eri asioita. Hänen hymynsä viipyilee, odottaa viimeistä liikettäni. Kun sitä ei tule, ovi sulkeutuu, laittaa kiinni vuodet välillämme.

Menen oitis lipastolleni, etsin kuvan, jossa minä hymyilen hänen rinnallaan. Olemme kauniita, emme lainkaan onnellisia, emme lainkaan ehjiä, mutta me nauramme. Asetan kuvan muiden kuvien viereen, muiden muistojen, muiden suljettujen ovien. Sinne hän jää hymyilemään, takkani reunalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti