Häntä minä en tunne, me emme ole tavanneet aikoihin, tuskin koskaan kunnolla. Tunnen hänet kuitenkin välikäden kautta, hän kuuluu jollekin toiselle. Laiskuus. Se on ollut ylensyönnin - tai kohtuuttomuuden - ohella minulle aina vierain kuolemansynti.
Hänen vastakohtansa minä tunnen oikein hyvin: tiedän, miltä tuntuu vetää itsensä äärirajoille, olla itse itsensä piiskaajana. En edes tahtoisi tutustua laiskuuteen, vaikka jokin osa minusta aina yrittääkin rauhoitella sitä, joka on aina menossa: entä, jos kerrankin jättäisin jotakin tekemättä?
Se ei kuitenkaan onnistu, minua ei ole rakennettu olemaan aina paikoillani.
Jokin osa minusta kenties halveksiikin laiskuutta, tahtoo ylentää itseään ajattelemalla, ettei tämä kuolemansynti kuulu omaan elämääni. Kenties tämä on yhdistettävissä toiseen kuolemansyntiin, ylpeyteen, joka on minulle huomattavasti tutumpi.
Kierrän hänet, en luo katsetta. Enkä ole edes pahoillani.
Hehe terve tulin lukemaan nää vasta vähän myöhässä, mutta tykkään tosi paljon sun kirjotustyylistä ❤
VastaaPoista