(Tahdon kiittää kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita suuresti! Aihe oli hirveän henkilökohtainen, joten olen tosi iloinen kaikesta saamastani palautteesta. Kiitos. <3)
Tuntuuko tyhjyys joltakin? Voiko se tuntua täyttävältä, vai onko se kirjaimellisesti sitä, ettei ole enää sydäntä pumppaamassa? Katson peiliin ja näen vain ison reiän siinä, missä jonkin pitäisi olla päättämässä elintoiminnoistani.
Jokainen kuolee joskus eläessäänkin. Ei kirjaimellista kuolemaa, tietenkään ei.
Tänään minä kuolin. En tiedä, kuinka mones kerta se taas olikaan, mutta niin vaan se tapahtui. Aina, kun joku saapuu täyttämään tyhjän olon sisälläni, se tullaan taas tyhjentämään.
Pelkkää merkityksetöntä, veristä kohinaa korvissani.
Päämäärätöntä.
Kuka meidät korjaa? Ei kukaan ulkopuolinen, mikään ei koskaan kestä.
Me itsekö? Ehkä. Toivon niin. Toivon moniakin asioita, mutten koskaan sano mitään äänen, koska en tiedä, toteutuuko mikään koskaan. Ne asiat eivät ole minun toteutettavissani.
Mustaa, syvää visvaa maailma täynnä. Joskus sitä valuu taivaasta, joskus sydämestä. Tänään kaikki merkityksetöntä, huomenna joku voi taas hymyillä. Tällä tekstillä ei ole päämäärää eikä sen suurempaa tarkoitustakaan, se on pelkkää sanahelinää korvissanne, ja hyvä niin.
Tämä olkoon tajunnanvirtaa enemmän tai vähemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti