Melankolia

Me kaikki kuolemme. 

Tahtoisin vain kadota yöhön, kirjoittaa ylös kaikki ne sanomatta jääneet sanat ja turvautua siihen tunteeseen, että tämä ilta on viimeinen. Me kaikki käymme joskus sitä irvokasta tanssia kuoleman kanssa, nautimme siitä tunteesta, että voimme päättää tanssin suunnan. Emme me voi. Olemme aina askeleen jäljessä. 

En silti ole kuolemassa tänä yönä, en ainakaan omasta päätöksestäni. En anna sille valtaa. Se katsoo minua vastarannalta, hymyilee vinosti ja viittoo luokseen. Älä luulekaan, että tulisin noin helposti. Olet se helpompi vaihtoehto, houkutteleva tyhjyys. Vaan et sinäkään ole kävellyt täällä ihmisjaloin, et ole kulkenut yhtä pitkää matkaa yksin. Ei ole edes suuri klisee puhua pimeästä tiestä, jonka päässä ei näy valoa. Se on olemassa varsinkin silloin, kun luulet tiesi jo katkenneen.

On lohdullista, että kävelemme sillä tiellä yksin. Harva tässä maailmassa oikeasti nojaa kehenkään niin pitkään, että siitä olisi apua. Vain me itse voimme pelastaa itsemme.

Yksinäisyys tappaa silti. Se on voimallisempi kuin moni muu asia, se voi kietoutua ympärillesi odottamaan tilaisuutta iskeä. Annan sen tulla, levätä harteillani. Vain korvissani soiva musiikki seuranani tuudittaudun siihen ajatukseen, ettei kukaan tule koskaan pääsemään lähemmäs. Me synnymme yksin, me kuolemme yksin.

Joskus mietin arvoja elämässäni. Kysyttäessä vastaisin todennäköisesti, että pidän ihmisten tasa-arvoisuutta ja vapautta toteuttaa itseään tärkeimpinä asioina maailmassa. Omassa elämässäni läheiset ja harrastukset nousevat jaetulle ykkössijalle, ja niin edelleen. Tarkoitan kaikkea, mitä sanon, mutten silti usko siihen. Ei ole olemassa tasa-arvoa, ja itsetuntomme riistetään jo elämän ensimmäisinä vuosikymmeninä. Läheisiä ei ole, sillä kukaan ei tunne sydäntäni, kukaan ei sukella puolestani. Katkeraako? En voi kieltää.

Mistä onnellisuus muodostuu? Olen varma, että onnellisuutta ei ole se, kuinka monta kylkiluuta voin laskea ihoni läpi, tai kuinka kauan olen jaksanut pitää kulisseja yllä.

Tahdon huutaa, päästää kaiken pois. Ottaa syvän mustuuden käteeni ja näyttää sitä kaikille. Olen kuollut, ja se on teidän syytänne. Tahdon oppia vihaamaan, päästää sen tunteen valloilleen ja silti hallita sitä voittajana. 

Ja tahdon myös elää. Toivo aamusta on häviävän pieni, mutta se on silti olemassa. Me kaikki kuolemme, mutta minä en kuole tänä yönä.