Ihmisiä
on kaikkialla ympärilläni. Vaatteiden värit eivät poikkea
toisistaan, ne ovat kaikki tummia, aivan kuten heidän silmänsäkin.
Pohjattomat, mustat, tuskin enää näkevätkään kunnolla tämän
pimeyden keskellä. Alaston varteni on ainoa asia, jonka nämä
ihmisparat huoneessa näkevät, eikä heillä ole muuta vaihtoehtoa
kuin katsoa.
Nurkassa
istuva, tiukasti sidottu vanha mies näyttää uhmakkaalta. Hänen
silmänsä eivät ole tummat, niitä ei reunusta haavat tai
valvomisesta aiheutuneet silmäpussit. Hymyilen. Tämä mies on vielä
pysynyt järjissään, ja tunnen sisimmässäni kasvavan
voitontunteen. Pääsen vielä rikkomaan hänen sisässään kukkivan
rohkeuden.
”Minä
en aivan saanut nukuttua viime yönä”, kuiskaan ensin varoen,
ikään kuin heidän korvansa olisivat lasista, ”osaisiko joku
kertoa, mistä se johtuisi?”
Kun
vastausta ei kuulu, korotan ääntäni vain aavistuksen. ”Se ei
ollut pyyntö.”
”Meillä
on nälkä”, kuuluu vastakkaisesta nurkasta. Nuori tyttö, jonka
kasvoja en muista. Muistan aina heidän kasvonsa, mutta hän näyttää
vieraalta. Minun täytyy pinnistää muistiani, että saan päähäni,
missä tilanteessa hän on tänne päätynyt.
”Nälkä?”
En pysty hillitsemään tunnetta sisälläni, se on sekoitus raivoa
ja innostusta. Hillitsemätöntä kiihkoa, sitä, joka on aina asunut
minussa. ”Ja mitä onkaan nälkä?”
”Ei
ole ruokaa”, samainen tyttö vastaa, ja vasta nyt huomaan hänen
purevan äänensävynsä. Siniset silmät tuikkivat samaan tapaan
kuin vastakkaisessa nurkassa kyhjöttävän miehenkin silmät.
Saastaiset olennot, ettekö koskaan opi?
”Ja
miten se oikeuttaa pitämään sellaista meteliä, joka täältä
viimeyönä kuului?”
Kukaan
ei uskalla vastata, ja lyön käteni seinään. Rystysistä vuotaa
verta, isku oli liian kova. Kipu tuntuu päässä asti, hymyilen
jälleen.
”Anteeksi,
rouva”, tytön vieressä kyhjöttävä, suunnilleen samanikäinen
poika kuiskaa, ”anteeksi, anteeksi.” Hän toistaa sanan vielä
kymmenisen kertaa, kunnes saan vaiennettua hänet katseellani. Hetken
nautin siitä, miten vaikutan näihin ihmisiin. Kaikki riippuu
ainoastaan minusta, olen heidän Kristuksensa.
”Minusta
tuntuu, etten näin huonoilla yöunilla voi aivan käsitellä tätä
anteeksipyyntöä”, totean katsellen kauhun saavuttavan heidän jo
ennestään epätoivoisia kasvojaan, ”joten meidän on keksittävä
parempia vaihtoehtoja.” Siristän silmiäni ja suuntaan katseeni
kahteen nuorimpaan, nurkassa kyhjöttäviin tyttöön ja poikaan.
”Kuka sovittaa tekonne tänään?”
”Ei,
rouva”, poika kuiskaa, ”ole kiltti.”
”En
minä ole.” Astun askeleen lähemmäs, kumarrun pojan tasolle ja
hivelen hänen kasvojaan. Hän tärisee kauttaaltaan, mutta pitää
ihailtavan tiukasti katseensa minussa.
”Sinä”,
sanon viedessäni kättäni pitkin pojan sileitä kasvoja, ”tänään
on sinun vuorosi.”
-----
(Ilmaisin ystävälleni kiinnostukseni kirjoittaa jotakin pientä hänen hahmollaan, ja tämä tapahtui! Kaikki kunnia hahmosta siis ystävälleni.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti