Hirviö

On kylmä. Minä olen istunut tässä pitkään, useita minuutteja, kunnes ne muuttuivat armottomiksi tunneiksi kylmettäen käteni ja kenties suuremmankin osan minusta. Lapsi makaa edessäni, sen sydän hakkaa edelleen, mutta suljen silmäni sen kivulta. Minun kipuni on suurempi, enkä uskalla tehdä liikettäkään lastani kohti. Ensimmäistä kertaa elämässäni rukoilen toisen olennon kuolemaa, pyydän Jumalalta oman poikani hengen riistämistä. Hengitys jatkuu vain, ja tunnen kylmyyden yltävän jo sydäntäni kohti. Lopu jo.

Alarickin rykäisy kuuluu nurkasta, ja vasta silloin havahdun hetkeen. Minä olen tässä Alarickin takia, hänen läsnäolonsa velvoittaa minua riistämään tuon juuri syntyneen ihmisolennon hengen.

 

”Yö on vielä pitkä”, Alarick sanoo, ja tiedän, että minun on toimittava vielä tällä hengenvedolla, kun sisimpäni vielä täyttyy uskalluksesta. Minuutin, ei, ehkä kahden sekunninkin päästä voimani on poissa, ja istuisin tässä vielä hiusteni harmaantuessakin.

Suljen silmäni ja vien kylmät käteni lapsen kaulalle. Huuto alkaa oitis, tunnen pienet sätkäisyt lapsen hennossa varressa, ja minut valtaa niin voimakas tunne, etten edes tunnista itseäni sen kaiken keskeltä. Minua ei enää ole, hirviö sisälläni on herännyt, se puristaa käsiäni yhä kovemmin oman poikani kurkulle.

”Avaa silmäsi.” Alarickin ääni on viilto keskelle kasvoja, nuoli sydämessä. Minua se ei voi vahingoittaa enää samalla tavalla, minä olen jo kuollut tämän teon tehtyäni. Mies kuitenkin jatkaa, hän tahtoo nähdä minun murtuvan, vaikka olenkin jo täysin tuhottu. ”Sinun on nähtävä, mitä sinä teet. Haluan sinun tiedostavan tekosi.” Niin, minä olen hirviö, hirviö. Se olin minä, joka loin haluavia katseita tuohon mieheen, tahdoin tahrata mustaan syntiin hänen vuoteensa ja synnyttää tämän lapsen hänelle. Minä en ollut se, joka tahtoi siitä eroon, olin se, joka istui tornissaan seuranaan yksinäisyys ja vatsassa kasvava ihmisenalku. Minä olen myös se, joka avaa nyt silmänsä ja katsoo elämän pakenevan lapsesta, joka juuri on sen itselleen saavuttanut.

Hirviö, se minä olen. Alarick nauraa, lapsi vetää viimeisen hengähdyksensä. Minä tahtoisin kuolla, mutta sanat eivät tule enää suustani. Enää ei ole mitään.

 

-----

 

(Ainoa taustatieto, jonka tästä voin antaa, on se, että kyseessä oleva hahmoni elää 1500-luvun Englannissa, jossa ei-toivotut suhteet ja lapset tuskin koskaan saivat kovin hyvää loppua... Hahmoni Aramina syntyi viimeviikolla, niinköhän saan hänellä vielä jotain tulevaisuudessakin kirjoitettua!)