Tarvitsemmeko sitä, mitä haluamme, vai haluammeko sitä, mitä tarvitsemme?
En ole varma, uskonko kumpaankaan. Tämän hetken minä ei tiedä, mitä tarvitsen huomenna, kun taas huomisen minä ei välttämättä halua enää sitä, mitä haluan tällä sekunnilla. Hetki kerrallaan, niinhän?
Ahneuskin on vanha tuttuni, joskaan ei kovin läheinen sellainen. Emme ole pysyneet hyvissä väleissä, koska pelkään ahneutta. En siedä sitä, että haluan ja vaadin asioita ihmisiltä tai elämältä. En tahdo kenenkään ajattelevan minusta siten, ajattelen liikaa heidän mielipiteitään, vaikka luulenkin olevani jo vapaa muiden otteesta. Yksinkertaisesti asetan itselleni niin vähän arvoa, etten kykene olemaan liian vaativa, vaikka tarvitsisinkin asioita.
Entä missä menee ahneuden raja? Olen aina kokenut aivan pienetkin asiat omalla kohdallani liian ahneiksi pyynnöiksi, kun taas muiden kohdalla katson läpi sormien asioita, joita ei edes pitäisi.
Kuolemansynnit kertovat meistä loppujen lopuksi paljon - onko tämä tarina tytöstä seitsemine synteineen, vai tytöstä huonoine elämäntilanteineen? Vapaavalintaista, riippuu näkökulmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti