Viimeinen on se vaikein.
Viha. Minä pelkään vihaamista; pelkään tulla vihatuksi ja vihata. Se on voimakas tunne, jonka pidän mieluiten piilossa, lukitsen rasian ja unohdan, minne laitoin avaimen. Omassa elämässäni pidän vihaa niin suurena ja ravistelevana tunteena, etten yleensä edes puhu arkisista riidoista tai kärhämistä vihaamisena, toisin kuin monet tekevät. Minusta viha on jotakin mustaa ja syvää, jotakin pahaa ihon alla.
Milloin siitä tuli minulle ongelma, milloin aloin ajattelemaan vihaa negatiivisena tunteena? Se on kuitenkin yksi ihmisen yleisimmistä tunteista, sen ei tulisi olla niin voimakkaan paha asia minulle. Viha on kuitenkin salakavalampaa kuin muut kuolemansynnit, sen kotiutumista ei nimittäin huomaa, ennen kuin se on jo purkautunut liian pieneksi käyneestä rasiastaan. Koska toimin vihani kanssa näin, olen huono hallitsemaan sitä. Se vyöryy ylitseni, hukun, en saa henkeä.
Vihaamisessakin voi tulla hyväksi, sitä voi opetella. Vaikkei sitä koskaan pysty kunnolla kesyttämään, sille voi antaa pieniä myönnytyksiä. Sanoa ääneen, että selvä, minä vihaan. Ja joskus oppii oikeasti uskomaan siihen, ettei siihen kuole. Minä saan vihata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti