Ylpeyden kanssa me olemmekin jo vanhoja tuttuja, vaikka tuskin sitä kysyttäessä heti myöntäisinkään. Ehkä sekin on osa tätä välillä raivostuttavaakin luonteenpiirrettä. Aivan niin ihon alla ylpeys ei vielä ole, kuin kateus, mutta syvälle tämäkin on tunkeutunut, hyvän kodin minusta löytänyt.
Ylpeyttä on helpoin kuvata käytännössä, se on niin ilmiselvää. On tilanteita, joissa apu ei millään kelpaa, ja tilanteita, joissa on pakko saada näyttää, miten homma toimii. Kaikilla on tällaista ylpeyttä pienessä määrin, mutta omasta sydämestäni tunnistan sitä välillä turhankin paljon. Tämä kaikki kuuluu ylösalaiseen minäkuvaan, jossa kaikki se, jossa pärjään, on pakko tuoda voimakkaasti esille, sillä muuten jään jalkoihin. Itseinho on suurta, joten jotain on pakko korostaa, jos aihetta löytyy.
Tämän kuolemansynnin kanssa olen jo oppinut kommunikoimaan, meillä on selvät pelisäännöt. Ylilyöntejä tulee, mutta niistä ei kaaduta. Puristamme aina lopuksi kättä ja ehkä jopa uskaltaudumme hymyilemään.
Kuvailu ❤❤
VastaaPoista