Bea istuu selkä minuun päin ja tuijottaa lohenpunaiseksi värjäytyvää iltataivasta.
”Gilda”, hän kutsuu minua kääntämättä päätään.
”Niin?”
”Hankitaan kissoja.”
Ei hankitaanko, vaan hankitaan. Hän tuntee minut tarpeeksi hyvin voidakseen vain tiputtaa sellaista huuliltaan. Hymy kipuaa huulilleni.
”Minkä rotuisia?”
”Miten niin minkä rotuisia?” Vasta silloin Bea kääntyy. Tunnistan närkästyneen rypyn hänen kulmiensa välissä. ”Maatiaisia, tietenkin.”
”Eiiieiei…” Pudistelen päätäni.
”Hei!” Hän nousee ylös ja laittaa kädet puuskaan. Hän on suloisin tehdessään niin. Niin tohkeissaan, mutta silti leikkimielinen, valmis ottamaan haastamiseni vastaan. ”Yritätkö väittää, että maatiaiskissan hankkiminen ei olisi kaikkein paras ja kestävin ratkaisu? Voisimme antaa kodin kissalle, joka muuten saattaisi joutua kärsimään.”
”Tiedätkö, miten paljon maatiaiskissojen ilmaiseksi antamiseen liittyy moraalisia ongelmia?”
”Totta kai tiedän, siksi yritän olla vastuullinen! Ei eläintä saa antaa ilmaiseksi, se lisää niiden helppoa ja vastuutonta ottamista. Eläimestä pitää maksaa. Siihen täytyy sitoutua.”
”Taaai sitten voisimme ottaa kalliin rotukissan.”
”Ja siihenkö ei liity moraalisia ongelmia?”
”Liittyy totta kai.”
”Ensisijaisesti sitä pitäisi antaa koti sellaisille kissoille, joita kukaan ei muuten huolisi.”
”Kissaan sitoudutaan pitkäksi aikaa, hankinta ei voi olla sattumanvarainen.”
”En minä niin sanokaan. Tietysti kissaa kuin kissaa harkitaan huolella. Sano nyt vaan suoraan, että tykkäät jostain tietystä rodusta.”
”You got me. Bengaleista.”
”Vittu, arvasin. Senkin hifistelijä.”
”Äääähhh!”
Bea ottaa minua vyötäisiltä kiinni ja painaa päänsä rintaani. Hän halaa minua pitkään ja tiukasti.
”Rakas, joskus en vain kestä sinua”, hän nauraa.
”En minäkään. Itseäni, siis.”
”Hei, tuo ei ole sallittua!”
”Eikö! Unohdin.”
”Hitto sinun kanssasi.”
Bea tökkää minua kylkeen ja saa minut sävähtämään. Sitten me molemmat nauramme ja hän kurottaa painamaan pehmeän suudelman huulilleni.
”Kaksi kissaa.”
”Eeei, liikaa sotkua. Ja bengalit pitävät meteliä. Yksi kissa riittää.”
”Pidän tuosta sinun oletuksestasi, että sinun ehdotuksesi voittaisi.”
”Totta kai se voittaisi, ne voittavat aina.”
”Olet ihan sietämätön.”
”Hirveä akka suorastaan.”
”No todellakin.”
”Okei. Kaksi kissaa. Kumpikin nimeää omansa. Minä maksan tietysti koko bengalin kun kerran moisen haluan. Täytyypä alkaa ottaa yhteyttä sopiviin tahoihin.”
”Etkä maksa.”
”No hei come on, se on minun ideani, joten minä sen kustannukset huolehdin.”
”Äääähh…”
”Sinä saat sitä paitsi vain vähän parempaa palkkaa kuin minun leivissäni.”
”Äh, totta, pitäisikö vaihtaa takaisin kahvilaan?”
”Minulla on ikävä sinua.”
”Joutuisit katsomaan minua päivästä toiseen. Et pääsisi hetkeksikään minusta.”
”Huvittava oletus, että haluaisin päästä.”
”Hei, laiton siirto, rouvaseni, tuolla saa minut itkemään.”
”Toinen huvittava oletus on se, ettei se nimenomaan olisi pyrkimykseni.”
”Hei!”
Kaappaan hänet syliini, pörrötän valkeaa päätä. Bea on niin lyhyt ja pideltävä, että joskus jo se saa minut hymyilemään. Perhoset, joita kehoni ei ole tuntenut vuosikausiin, ovat yhä siellä, vaihdevuosien ja masennuksen runtelemassa ruumiissani. Bea herättää ne henkiin painumalla minua vasten, painamalla pehmeän päänsä rinnalleni.
”Gilda… Toinenkin juttu.”
”Mhhmh?”
”Minun vanhempani ovat tulossa visiitille ensi kuussa. Ilmoittivat siitä tänään tekstiviestillä. Niin että varaudu olemaan näytillä.”
”Ei luoja.”
”Joo-o.”
Vedän syvään henkeä ja rutistan Beaa tiukemmin. Bean vanhemmat ovat kanssani samaa sukupolvea. Hänen isänsä on viisikymmentäseitsemän ja äitinsä viisikymmentäyhdeksän. Minä olen täyttänyt tänä vuonna viisikymmentäviisi. Maistan sapen suussani, jos ajattelen asiaa liikaa.
Jos minun poikani olisi koskaan tuonut itseni ikäisen kumppanin kotiin, en olisi osannut reagoida oikein. Olisin saattanut jopa suuttua, hätkähtää – peittää oman pelkoni liian voimakkaalla reaktiolla. Se olisi pettänyt poikani luottamuksen. Olisin ollut vanhanaikainen ja ajatellut, että vanhempi kumppani ei voisi olla hyväksi ainoalle lapselleni. Elämä ei koskaan suonut sellaista tilannetta. En ehtinyt nähdä poikaani suhteessa. Joskus se särkee luissani niin, etten pysty nukkumaan.
Ja nyt minä itse olen tilanteessa, jossa seurustelen naisen kanssa, joka voisi olla poikani kumppani minun sijastani. Minulle tilanne on alusta saakka ollut täysin tavanomainen. Olemme kaksi aikuista eri elämäntilanteissa. Mutta silti aikuisia, valmiita tekemään omat isot elämänvalintamme. Bean ikä sai minut harkitsemaan pitkäksi, pitkäksi aikaa. Sitä tulee tietoisemmaksi omasta elämästään ja kokemuksistaan, kun peilaa niitä nuoren ihmisen lävitse. Bea näkee maailman niin kirkkaasti, hänessä on vielä sellaista keveyttä ja vehreyttä jota minussa ei ole ollut enää vuosiin. Siltikään hän ei ole naiivi elämän edessä, kuinka hän voisikaan olla kaiken kokemansa jälkeen. Me rakennumme muistoista, ja menetykset nakertavat tiensä sinne, minne mikään muu ei pääse. Kosteaan pimeyteen, jossa ei saa henkeä.
Sitä pimeyttä Bea on saanut minussa kuriin. Hänen katseensa synnyttää lepattavan, kauan sitten unohtuneen tunteen vatsanpohjassani. Ja kun hän koskettaa minua, minulla ei ole rajoja. Kaikki se särky ja suru, jota ruumiini kantaa, liukenee hänen lämpöönsä.
Siitä huolimatta, mitä Bea minulle merkitsee ja miten minä meidät näen, en voi tietää kahden ikäiseni ihmisen näkemystä. He eivät ole eläneet samaa elämää, vaikka kuuluvat samaan sukupolveen. Jokaisen elämän kudelma on omansa.
”Pelottaako sinua? Olen sanonut sata kertaa, että vanhempani ovat leppoisimmat ihmiset koko maailmassa.”
”Tiedän, tiedän, mutta on se silti pelottava ajatus. Olen heidän ikäisensä. Pelkään, että he tuomitsevat minut tai pitävät minua perverssinä.”
”Isäni varmaan vitsailee aiheesta, ja äiti on ehkä hieman hämmentynyt, mutta vannon, että he ovat tosi normaaleja ihmisiä.” Bea vie kätensä poskelleni. Kämmen on lämmin.
”Ja hei… ei kukaan pidä sinua perverssinä. Me olemme tasavertaisia ihmisiä.”
”Ne, jotka tuntevat minut, ymmärtävät kyllä. Mutta vieraat…” Huokaan. ”Minä pelkään, että minut tulkitaan väärin. En tahdo näyttää naiselta, joka etsii vain nuorempaa seuraa. Sellainen on vallankäyttöä.”
”Mutta ethän sinä ole.”
”Eivät muut sitä tiedä. He näkevät vain nuoren naisen keski-ikäisen akan käsipuolessa.”
”Hei nyt sitten. Se ikäkriisi, rakas.”
”Ei ole mitään ikäkriisiä.”
”Jaa ei vai?”
”No, okei, ainoastaan suhteessa sinuun.”
Bea rykäisee.
”Oikeasti", huokaan.
”Okei, okei, uskotaan.”
”Gilda. Sinä olet maailman upein nainen. Vanhempani varmaan pyörtyvät ihan vaan sen vuoksi.”
”Nyt sitä taas liiotellaan…”
”En harrasta sellaista. Katso nyt itse. Jestas.”
Monesti huomaan ajattelevani, voiko Bea todella kiihottua tämän ikäisestä vartalosta. On suonikohjuja, löysää ihoa ja ryppyjä. Hänen ihonsa on vielä kimmoisa ja pehmeä. Silti en ole koskaan erottanut hänen katseessaan häivähdystäkään inhosta. Päin vastoin, hän katsoo minua kuten toista ihmistä katsotaan. Ei kuten veistosta tai taideteosta, jotakin toismaallista. Hänen hellyytensä on tarkoitettu ihmiseltä ihmiselle. Siihen voin luottaa. Se on tasavertaista ja paljasta. Sen edessä voin antaa itseni kokonaan.
”Bea.”
”Joo?”
”Minä rakastan sinua.”
Bean kasvoille leviää valovoimainen hymy. On kuin aurinko pyyhkisi hänen piirteidensä yli.
”Voi rakas. Niin minäkin sinua.”
*
Napoleon on osa perhettämme jo silloin, kun Bean vanhemmat saapuvat kylään. Kissa on oranssi maatiainen, jonka turkki on aavistuksen tavanomaista pitempi. Emme tiedä paksumman turkin alkuperää, mutta kissan sininen katse lumosi meidät ensinäkemisestä lähtien. Kammottava nimi on kenenkä muunkaan kuin Bean antama, hän sanoo sen olevan ironinen valinta. Minusta se on jo niin kamala, että se on oikeastaan varsin tyylikäs. Minä olen saanut jalkani ovenväliin bengalimarkkinoilla, asia on edennyt jo jonkin verran. Napoleon sen sijaan on jo tärkeä osa perhettä, kissa tepsuttaa Bean perässä joka paikkaan. Sen perusteella sitä ei äkkiä arvaisi kissaksi, niin kiintynyt se on Beaan. Karvakerä makaa usein iltaisin välissämme, ja tunnen sellaista orastavaa hellyyttä, jota en ole tuntenut sitten poikani syntymän. Pieni hauras ja pehmeä olento tarvitsee meitä. Minua ja naista, jota rakastan.
Kun Bean vanhemmat sitten saapuvat vierailulle, Napoleon on juuri pissannut lakanoihin. Minä olen meinannut heittää katin ikkunasta ulos ja Bea puolestaan minut, joten tilanne on täydellinen hänen vanhemmilleen saapua. Sänky haisee kissankuselta, mikä ei itsessään haittaa, mutta olen myös stressaantuneena polttanut keksit uunissa. Juustokakku odottaa jääkaapissa, siitä ei ole huolta, mutta hermoillessani alan sählätä pienimmissäkin asioissa. Bean mielestä se on hurmaavaa, mutta keksisin kymmeniä hurmaavampia asioita kuin keski-ikäinen nainen hermoilemassa kuin teinityttö.
Bean isä on kuin ilmetty Bea. Se on ensimmäinen ajatukseni. Mies näyttää minua nuoremmalta, hän on hoikka ja hänellä on hyvä iho. Näkee, mistä Bea on perinyt ihon, jota ei tarvitse rasvata eikä hoitaa, se pysyy sellaisenaan hyvänä. Äiti muistuttaa kasvonpiirteiltään vähemmän Beaa, mutta hän on myös lyhyt ja pehmeä. Tuntuu luonnolliselta, että Bea on jotakin heidän välistään ja silti oma itsensä. Minä olen oppinut näkemään ihmiset ihmisinä, ei osana jatkumoa.
Pyytelen kovasti anteeksi vallitsevaa kaaosta, mutta Bea ja hänen vanhempansa tuntuvat vain nauravan. Heillä on sama nauru, heleä ja kantava, se täyttää koko tilan. Mitä pitempään heidän seurassaan olen, sitä rennommaksi tunnen oloni. Syömme kakkua, nauramme lasiparvekkeella käryäville keksiviritelmilleni ja elämällemme täällä. Napoleon istuu sohvalla tuijottaen pariskuntaa arvioivasti, pieni eläin herättää Bean vanhemmissa hilpeyttä. Heidän mukaansa Bea on aina rakastanut kissoja enemmän kuin ihmisiä, ja heidän tapansa puhua tyttärestään lämmittää minua. Hetken rintaani puristaa. Poikani ei ole aikoihin tullut näin lähelle, muistuttanut minua siitä, miten suuri on rakkaus sellaista ihmistä kohtaan, jonka on kantanut tähän maailmaan. Se ei tunne rajoja. Ei ainuttakaan. Ja sellainen on myös pelko, jonka se tuo mukanaan, se väistämätön, suunnaton kauhu. Kaikki kolhut. Maantie, maailma, ihmiset, miten varjella jotakin niin pientä kaikelta selittämättömältä ja suurelta? He ovat taimia, joiden pienet versot kurottelevat taivasta. Emme voi lopulta tehdä mitään.
Nyt se pelko on poissa. Koko sydänalaa puristava pelko ei ole niellyt minua enää aikoihin. On vain rakkaus. Se kestää aina. Mikään määrä etäisyyttä ja aikaa ei voi ottaa sitä minulta. Täältä ikuisuuksiin hän on elää minussa kuin laulu, joka ei koskaan pääty.
Sen minä muistan, kun istun tässä ja kohtaan ihmiset, jotka ovat pitäneet minun rakastani kädestä, kun hän oli vasta taimi. Kokemansa jälkeen Bea ei ole kyennyt olemaan vanhempiinsa tiiviissä yhteyksissä, mutta tiedän, että rakkaus heidän välillään pysyy, vaikka sanat olisivatkin vuoksiksi katkenneet. Heidän katsomisensa lämmittää minua. Ei ole hätää. Ei ole pitkään aikaan ollut hätää.
Bean vanhemmat kohtelevat minua hyvin kohteliaalla, mutta silti rennolla otteella. Isä tuntuu jännittävän minua, hänestä näkee, että hän ei ole tuntunut kaltaisiini ihmisiin. Heti, kun joku on esimiestehtävissä ja seisoo suoraryhtisesti, ihmisille tulee vaikea olo. Bea oli oikeassa, isä vitsailee ja naurahtelee. Se peittää sen hienoisen epävarmuuden ja hämmennyksen, jota mies tuntee seurassani.
Kaikki menee hyvin. Molemmat uskaltavat antaa yhä tarkasti arvioivalle Napoleonille rapsutuksia ennen lähtöään. Bean äiti haluaa jopa halata minua, ja vaikka kosketus on kömpelö enimmäkseen minun vuokseni, se tuntuu lämpimältä.
”Menikö hyvin?” huokaan oven sulkeuduttua.
”Saan viestin noin kahden minuutin päästä, äidin tuntien. Mutta meni. He olivat omia itsejään aina raivostuttavuuteen asti.”
Hymyilen. Minun vanhempani eivät kulje enää tällä maankamaralla. He olivat vanhan kansan vanhempia, joille ei puhuttu tunteista. Surettaa myöntää, mutta sulkeutuneisuuteni on vain sukupolveni vitsaus, jonka kanssa on elettävä. On pärjättävä. On selvittävä omilla jaloillaan. Siksi sen katsominen, kun Bea esittelee kolmekymmentä vuotta vanhemman naisystävänsä vanhemmilleen, tuntuu paikoissa, joihin en kuvitellut minkään enää pääsevän.
Bean puhelin kilahtaa. Bea alkaa nauraa viestin luettuaan.
”’Olisit sanonut, että Gilda on ei ole ihminen!!’”
”Ja mitähän tuo tarkoittaa!”
”Sitä, että olit heidän mielestään tosi cool.”
”Vai ihan cool…”
”Äläkä naura sanavalinnoilleni. Boomer.”
”Vähän vain.”
”Joo joo…”
Vasta vanhempien mentyä tunnen, miten kehoni painaakaan. Kaikki stressi purkautuu vihdoin, Bea ottaa minusta kiinni ja taluttaa sohvalle, jossa tassut rivissä makaava Napoleon ei tee elettäkään väistääkseen. Menen aivan kiinni Bean kylkeen ja suukotan häntä kaikkialle, mihin yletän.
”Se meni hyvin, rakas. Otetaan tämä ilta rauhassa. Jutellaan siitä, jos haluat”, Bea kuiskaa.
”Jutellaanko pikkuisen myöhemmin? Tahtoisin nyt vain olla hetken tässä.”
”Totta kai.”
Bea vetää minut kiinni itseensä ja painaa suukon huulilleni. Huulipuna tarttuu hänen täyteläisiin huuliinsa ja se saa minut hymähtämään ja suukottamaan häntä uudesti. Rakastan tätä naista. Rakastan elämäämme.
Kaikki on hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti