Roihu: luku 9

Luku 9: Linnunlaulu (Olga)

Meidän on määrä pitää Liville tervetuliaisjuhla, aivan kuten juhlimme Amadeuksen löytymistä ja Evangelinen debyyttiä. Kun Viktor kertoo minulle, mitä nuori nainen oli tehnyt hänen hirviömuotonsa nähdessään, vastustan halua alkaa jälleen itkeä. On pelottavaa, miten helposti kyynelten kannattimet ovat vaarassa pettää, kun niille kerran antaa mahdollisuuden.

”Hän… tervehti sinua?”

”Hän kuuluu meihin. Ehdottomasti. Ymmärrän, miksi vaikutuit tytöstä. Minä en olisi itse koskaan osannut tavoittaa hänen kauneuttaan niissä juhlissa, mutta sinä tavoitit, ja olen sinulle kiitollinen. Vakiojoukkomme on kasassa kolmentoista vuoden jälkeen. Sitä on uskomatonta ajatella.”

Hymähdän.

”On täysin sinun sinnikkyytesi ansiota, että olemme tässä”, sanon ja katson Viktoria hänen ainoaan silmäänsä.

”Ja sinun järkähtämättömyytesi. Jos et olisi ollut paikalla puhumassa minulle järkeä joka kerralla, olisimme hyvin erilaisessa tilanteessa nyt.” Viktor tuijottaa hetken kauemmas. ”Kiitos, Olga. Kiitos, kun olet yhä siinä.”

Hymyilen. Hymy sattuu suupieliin. Me molemmat tiedämme, miksi minä alun perin olen tässä.

”Vaikka tietysti…” Viktor aloittaa. Nostan käteni ylös. En tahdo Viktorin tuntevan oloaan vaikeaksi tai epämukavaksi.

”Ei. Tämä oli lopulta täysin oma valintani.”

Viktor onnistuu hymyilemään. Aihe jää siihen, meistä kumpikaan ei kykene käymään sitä läpi nyt.

En ole valmistautunut illan juhliin, jotka järjestetään suuressa teltassa. Siinä, missä on yleensä rivillinen penkkejä, on nyt suuri pöytä kukkuroillaan parhaita herkkuja. Viktor ei ole säästellyt kustannuksissa, meillä on varaa tähän. On viiniä ja lihaa, on kynttelikköjä ja punavalkoista telttaa kiertäviä roikkuvia valoja kuin pieniä tähtiä.

En ole sanonut Liville sanaakaan henkilökohtaisesti, ja nyt hän saapuu tänne, kaikkien tuijotettavaksi. Evangeline on kysellyt Livistä lakkaamatta, enkä ole osannut vastata hänen kysymyksiinsä niin analyyttisesti ja innoissani kuten hän kenties toivoisi. Amadeustakin tuntuu kiinnostavan, hän istuu merenturkoosit silmät tuikkien pöydän päässä ja odottaa. Me kaikki olemme jännittyneitä siitä, miten viimeinen jäsen tulee muuttamaan keskinäistä dynamiikkaamme.

Kun Liv saapuu paikalle, hätkähdän. Hän on värjännyt vaaleanruskeat hiuksensa hennolla laventelilla. Tavanomaisesti pitäisin sitä uskaliaana valintana, mutta hänen kohdallaan en voi muuta kuin tuijottaa. Hän on sievä, sävy tekee hänestä aiempaakin keijukaismaisemman. Livin kasvoille leviää hymy, kun hän näkee meidät istumassa pitkässä pöydässä häntä odottamassa. Hän on jälleen muutamia minuutteja myöhässä. Sekin enimmäkseen huvittaa minua.

Minun on vaikeaa ajatella, että Liv on todellinen ihminen, vaikka hän vetää tuolin alleen ja istuutuu pöydän päähän. Istun aivan hänen vierellään, mieleeni tulee Liisa Ihmemaassa ja Hatuntekijän hullunkuriset teekestit. Liv on kuin suoraan sadusta värjättyine hiuksineen ja tanssijan liikkeineen. En vieläkään pysty katsomaan häntä suoraan. Sydämeni pamppailee kuin aikoisi luovuttaa.

Viktor katsoo Livin uudistunutta ulkomuotoa hymy huulillaan.

”Tervetuloa, Liv”, Viktor toivottaa tytön tervetulleeksi. He hymyilevät toisilleen juuri niin intiimisti kuin voisi olettaa sen jälkeen, kun on nähnyt toisen suurimman salaisuuden.

”Olet nyt yksi meistä. Tässä ovat Evangeline ja Amadeus”, Viktor esittelee, ”ja Olgan sinä oletkin tavannut.”

Liv nyökkää kaikille yksi kerrallaan. Kun hänen katseensa kohtaa minut, en hengitä. En tiedä hymyilenkö ollenkaan, kun hän katsoo minuun suoraan. Tuntuu kuin tämä olisi ensimmäinen kerta, kun kohtaamme, kun hän rekisteröi minun olemassaoloni.

Niin kaunis.

Saan kylmiä väreitä.

”Hei kaikille”, Liv sanoo kääntäen katseensa muualle. Hyvä. Se ei voi enää polttaa minua hengiltä.

Evangeline on nostanut molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja nojaa innoissaan eteenpäin. Amadeuksen pää on uteliaasti kallistunut.

”Tervetuloa porukkaan, Liv”, Evangeline sanoo hymyä äänessään. ”Olen Evangeline, kuten Viktor ystävällisesti jo esittelikin. Minua voi kutsua ihan vain Evaksi.”

”Miltä tuntuu olla täällä?” Amadeus kysyy. Nuoren miehen äänessä ei ole rahtustakaan siitä kyllästyneisyydestä ja katkeruudesta, joka sitä yleensä leimaa.

”Antaa hänen ottaa ensin ruokaa. Meillä ei ole mitään kiirettä”, Viktor sanoo Evangelinelle ja Amadeukselle kuin he olisivat hänen lapsiaan. Joskus minusta tuntuu, että he ovatkin, niin holtittomia he molemmat joskus ovat. Niinköhän Livkin vaatisi jatkuvaa vartiointia? Minä ja Viktor olemme jo nyt ironisesti kuin sirkuksen vanhemmat. Tästä absurdimmaksi tilanne tuskin voisi mennä.

Liv kerää lautasen kukkuralleen ruokaa ja hymyilee niin onnellisena, että minua naurattaa. On kuin tyttö ei olisi koskaan saanut ravintoa eteensä. Vaikka mistä minä sen tietäisin?

”Ah, ihanaa, kun saa kunnolla syödäkseen”, Liv toteaa autuaan iloisesti.

Me muut tuijotamme häntä pitkään.

”Sitä tottuu kaikenlaiseen, kun elää ihan miten sattuu”, Liv hymähtää kohauttaen harteitaan. ”Ensin orpokoti, sitten tanssimaailma…” Liv pudistelee päätään.

”Ai mutta, minä en ole hyvä väkinäisessä tutustumisessa. Puhukaa kuten puhuisitte normaalistikin”, Liv nauraa.

”Mikä ajoi sinut sirkukseen?” Amadeus kysyy siemaillen viiniään.

Livin suu on täynnä ruokaa, hän pudistaa hymyillen päätään ja nostaa toisen kätensä ylös pahoitellakseen. Livin koko olemuksessa on jotakin lempeän lapsenomaista ja nuorta. Minuun sattuu niin paljon. Olen varma, että jos jokin minut tappaa, se on tämä; tästä minä en itseäni nosta.

”Anteeksi”, Liv nauraa syötyään. Mikä nauru. Kuin linnun keväinen luritus. Alan itkeä, jos ajattelen sitä hetkeäkään pitempään. ”Minä taidan olla vähän kaoottinen siitä huolimatta, että olen liikkunut näennäisesti hienoissa piireissä. En osaa olla siitä niin pahoillani kuin minun pitäisi olla.”

Livin äänessä on naurua. Tyttö, joka osaa nauraa itselleen. Tahdon pois täältä.

”Mutta niin, sirkus. Minä olen jo pitkään halunnut irti siitä ympyrästä, johon tulin vahingossa itseni sulkeneeksi.”

”Tanssimaailmasta?” Amadeus ehdottaa.

”Ei suoranaisesti siitä, mitä tanssi edustaa ja miksi sitä tehdään. Siitä palosta en aio päästää koskaan irti. Mutta…” Liv irvistää. ”Sanotaanko vaikka, että halusin ottaa vähän rennommin.”

Sen näki hänen tanssistaankin. Rentouden, vapauden. Sisäisen palon. Olen nähnyt paljon täydelliseksi hiottua esiintyvää taidetta, joka on juuri sitä, mitä pitääkin. Mutta ei taide synny täydellisestä tekniikasta, siitä olen aina ollut Viktorin kanssa samaa mieltä. Taide on ihmisissä.

”Rennommin? Täälläkö? Ikävä kyllä se ei taida eräästä syystä onnistua”, Evangeline nauraa ja nyökkää muka varovasti Viktoriin päin. Viktor kohottaa Evangelinelle kulmiaan, Evangeline nauraa.

”En odottanutkaan, että tänne tultiin leikkimään”, Liv hymähtää.

”Paljonkohan Viktor antaa meidän vielä vitsailla hänen tiukkuudestaan ilman, että siitä tulee seurauksia…” Amadeus sanoo vilkaisten Viktoria hymyillen.

”Saahan sitä kokeilla”, Viktor toteaa itsekin hymy huulillaan.

”Ai mutta. Pahoittelen jälleen tapojani, mutta minun tarvitsisi löytää lähin käymälä”, Liv tokaisee. Hän sanoo sen niin suoraan. Hienostopiireissä kaikki tällainen ilmaistiin aina kiertäen. Liv kääntyy ja katsoo minua suoraan silmiin. En ehdi väistää. ”Olga, tulisitko näyttämään minulle tien?”

Hän puhuttelee minua ja katsoo silmiin, ja hän tekee sen niin varoittamatta, etten ehdi peittää hätkähdystäni. Miten hän tekee tämän? Joka kerta, kun hän katsoo minuun, lävitseni juoksee jotakin tulikuumaa.

Nousen ylös.

”Tottakai.” En tunnista ääntäni. Lautaselleni jää ruokaa. En uskalla katsoa ketään pöytään jäävää silmiin, kaikkein vähiten Viktoria. Kuljetan Livin ulos teltasta ja osoitan hänelle käymälän meidän henkilökohtaisten telttojemme takana. Liv ei pidä kiirettä, hänen katseensa imee kaiken sen, mitä ympäristöstään löytää. Lopulta hän kääntyy silmät tuikkien minuun päin ja hymyilee samaa säkenöivää hymyään, joka saa koko kehoni syttymään tuleen. Näitä liekkejä en ole valmis kohtaamaan, en nyt enkä koskaan. Ja tässä hän nyt on, katsomassa minua säihkyvillä silmillään.

”Ilman sinua tämä sirkus ei pysyisi kasassa, eihän?” Liv kysyy kallistaen päätään.

Häkellyn. Minä, joka harvoin sekoan sanoissani, en tiedä, mitä vastata.

”Huomaan sen tavastasi olla heidän lähellään. He luottavat sinuun. Sinulla on sellainen valta heihin.”

Hän on ollut keskuudessamme vain muutaman minuutin. Tuijotan häntä häkeltyneenä, sillä tiedän hänen olevan oikeassa. Miten hän on saanut vain hetken meitä katsomalla tämän irti?

”Sinun kaltaisesi ihmiset ovat aina niitä kaikkein ihmeellisimpiä. Ne, jotka usein vaikenevat, ovat niitä, joilla on aina eniten sanottavaa.”

En vieläkään kykene avaamaan suutani. Hänen täytyy nähdä hätäännykseni, mutta hän ei puutu siihen sanallakaan. Hän kunnioittaa tilaani, ja se saa minut häkeltymään entisestään. En voi juosta. Tässä hän nyt on, ihmistyttö, joka tekee tämän minulle. Ensimmäinen olento koko maailmassa, joka saa minut palautumaan ytimeeni, niihin tunteisiin, joita en ole koskaan katsonut silmästä silmään.

”Viktor kertoi minulle, että se olit sinä, joka sinetöi hänet ihmisruumiiseen”, Liv sanoo.

Nyökkään.

”Kyllä. Se olin minä.”

”Viktor arvostaa sinua.”

”Ja minä häntä”, onnistun hymähtämään. ”Olemme olleet työkumppaneita kolmetoista vuotta. Siinä ajassa ehtii oppia toisesta yhtä jos toista.”

”Kunnioituksen näkee teidän välillänne.”

En osaa vastata mitään, ja haluan purra kieleni poikki.

Liv ei tee elettäkään siirtyäkseen käymälään, vaikka vilkuilen hänen taakseen.

”Ai, sinä huomasit”, hän sanoo ja nauraa. En vieläkään kykene ymmärtämään, miten ihmisellä voi olla sellainen nauru. Kuin linnunlaulu. ”En minä oikeasti ole sinne menossa.”

Kurtistan kulmiani.

”Tahdoin vain tekosyyn puhua sinulle.”

Tunnen poskieni kuumottavan. Vaara. Nyt pois täältä.

”Pidän sinusta, Olga.” Hän hymyilee. Jokin sisälläni muuttuu, ja se muuttuu lopullisesti. Liv tulee lähemmäs, hipaisee kunnioittavasti kättäni. ”Odotan innolla työskentelyä kanssasi.”

Sen sanottuaan Liv kävelee takaisin telttaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki minussa huutaa, mutta seuraan hänen perässään ja kivetän koko olemukseni. Ei, tätä en ajattele nyt. En varmasti. En mitään tästä.

Ilta kuluu rattoisasti, kaikki osallistuvat keskusteluun. Liv on luonteva ja energinen, hänestä saa heti otteen. Evangeline tuntuu pitävän hänestä kovasti ja Amadeus juttelee hänelle mielellään. Viktor seuraa tilannetta kuin tyytyväinen laumanjohtaja. Hän vilkuilee jatkuvasti minua, aivan kuin hän tietäisi, mitä mielessäni juoksee. Kenties hän tietääkin. Jos joku tietää, se on Viktor.

Livin lähdettyä ja valojen sammuttua istun omassa teltassani pieneksi käpertyneenä. Kyyneleet eivät tule, vaikka kerrankin maanittelen niitä luokseni. Olen sammuttanut kaikki lamput, kukaan ei tule tänne enää, voisin kerrankin tukehtua itseeni ja antaa tunteiden tulla.

Ne eivät tule. Mikään ei pääse ulos. Silmäni kostuvat, tunnen epämääräistä hengenahdistusta, mutta yksikään reaktio ei pääse ulos. Olen niin kauan tukahduttanut kaiken, että nyt, kun yritän, mitään ei tapahdu.

On tämä pieni ihminen. Liv. Nyt yksi meistä.

On tämä ihminen, joka aiheuttaa minulle tämän, ja siihen ajatukseni loppuu.