Ensimmäinen aamu sen jälkeen, mitä Livin kanssa teimme, on raskas ja maistuu syyllisyydeltä. Pystyn yhä muistamaan, miltä hänen kostea jalkovälinsä tuntui ja miltä hän näytti vääntelehtiessään kosketuksessani. En voinut antaa hänen nukkua kanssani, en olisi kestänyt sitä vielä. Minä en pysty nukkumaan toinen ihminen ihollani, varsinkin, kun tiedän heräileväni huutaen painajaisiin. On eri asia kertoa Liville hyperventiloivani ja kuulevani lapsen itkua kuin antaa hänen todistaa sitä.
Tuijotan itseäni pyöreästä peilistä. Poskiani punottaa, kun ajattelen sitä, mitä tapahtui. Kaikki se pelko. Kiihko. Rakkaus. En ole koskaan elämässäni tuntenut mitään sellaista, enkä vielä anna itseni tuntea kaikkea sitä, mitä sydämeni on kantanut kaiken ikäni. Riisun hetkeksi pitsisen yöasuni ja katson alastonta kehoani kuin yrittäisin päättää, voinko todella joskus jakaa sen toisen kanssa.
Kun Liv ilmestyy ilmoittamatta sisään telttaani, kiskaisen paniikissa yöasun takaisin päälleni aivan kuin Liv ei olisi jo nähnyt minua kokonaan paljaana. Liv kävelee lähemmäs ja kysyy katseellaan lupaa koskettaa. Pelon aalto juoksee ylitseni, en voi uskoa, että todella menin niin pitkälle hänen kanssaan.
Hänen suuret, siniset silmänsä. Keijukaismaiset kasvonsa.
”Hei, Olga.”
Nielaisen.
”Hei, Liv.”
”Haluaisitko puhua?”
”Me… Meillä on tänään kenraaliharjoitukset.”
”Joihin on kolme tuntia.”
Hän tulee lähemmäs. Hänellä ei ole vielä esiintymisasuaan yllään, hän on pukeutunut pitkiin korkeavyötäröisiin ruutuhousuihin ja röyhelöiseen paitaan. Asu on niin sirkusmainen kuin voi olla, ja hän näyttää tavattoman sievältä.
”Kaduttaako sinua?”
Pudistan päätäni.
”Ei, mutta minua pelottaa.” On oltava rehellinen.
”Haluatko puhua siitä?”
”Voin yrittää. Istutaanko?”
Istumme jäykästi sängylleni. Välillämme on muutama sentti ja pohjaton kuilu, jota en tunnu osaavan ylittää vaikka kuinka yritän. Ajattelen jälleen tytärtäni, pientä ihmistä, jota en päässyt yhtään tämän lähemmäs.
”Liv, sinä olet ensimmäinen ihminen, joka on koskaan saanut tuntemaan mitään tällaista. Enkä tarkoita pelkästään sitä, että…” Nielaus. ”Että rakastan sinua. Tarkoitan myös kaikkea sitä, jonka olen joutunut kohtaamaan itsessäni sen jälkeen, kun sinä ilmestyit kuvioihin. Olen tähän mennessä pystynyt pakoilemaan kaikkia suuria tunteita, mutta sinun tultuasi se ei onnistunutkaan enää samalla tavalla.”
”Huomasin sen sinusta. Lukkosi. Siksi en sanonut mitään heti aluksi.”
”Mitä tarkoitat?”
”Tajusin heti, että herätin sinussa jotakin.”
Henkäisen niin, että hätkähdän taaksepäin.
”Siis… sen näki minusta?”
”Näki, näki. Tai ainakin minä näin.”
Vedän syvään henkeä. Minä kuvittelin kaiken aikaa, ettei Liv saisi koskaan tietää. Minun ei pitänyt olla vähääkään läpinäkyvä. Mitä muuta minusta voi lukea ilman, että tiedän siitä?
”Halusin antaa sinulle tilaa, ja annan edelleen, jos niin tahdot. Minulla ei ole mikään kiire.”
”Liv… Siis… Oletko sinä kaiken tämän aikaa ollut myös kiinnostunut minusta?”
Hän nyökkää lähes kainosti. Ensimmäistä kertaa nään hänet tällaisena.
”Ihan alusta asti. Yritin tiputella pieniä vihjeitä ja hakeuduin seuraasi aina, kun mahdollista. En silti halunnut tuputtaa itseäni. Näin, että sinulla on vielä paljon käsiteltävää.”
”Minä en ole koskaan myöntänyt itselleni, että…”
Nielaisen jälleen. Miten sen sanominen ääneen voi edelleen tuntua siltä kuin nielisi sulaa rautaa? En tiedä, pystynkö siihen. Vaikka olen koskenut häntä kaikkialta.
”Minä pidän naisista.”
Siinä se on. Nyt se on sanottu, kolmenkymmenenkahdeksan vuoden jälkeen. Sisälläni ei tunnu mitään. Suuta kuivaa, kädet hikoavat. Kun itku tulee, se tulee yhtenä voimakkaana ryöpsähdyksenä ja saa minut painumaan kasaan. Liv osaa heti viedä kätensä olalleni ja silittää. Minä en osannut auttaa häntä, kun hän itki, menin paniikkiin hänen kyyneltensä edessä, mutta hän osaa heti tulla tilaani kuin tietäisi jo, miten minua käsitellään.
”Olen aina pitänyt naisista. Pelkästään… naisista.”
”Se ei tee sinusta huonompaa. Se on okei.” Livin ääni on vakaa ja tiedän, että hän tarkoittaa joka sanaansa. Silti kuilu välillämme vain syvenee. Hän pystyy ajattelemaan asioita, joiden ajattelemisesta olen voinut vain unelmoida. Me emme ole samanlaisia.
”Se on aina tehnyt minusta kelvottoman. En ole pystynyt sanomaan sitä edes ääneen.”
”Mutta nyt sinä sanoit, ja se on ensimmäinen askel. Muuta ei tarvita.”
”En usko, että olisin koskaan kyennyt siihen, ellen olisi tavannut sinua. Minä…” Nielaisen jälleen. Tämä on tuhatverroin vaikeampaa kuin koskaan kuvittelin. ”Minä vain uskon, että tunteeni sinua kohtaan ovat paljon suurempia kuin kaikki se pelko. Ja se… se on tosi paljon.”
En pysty katsomaan Livin ilmettä itkemättä yhä vain enemmän. Hän on aidon liikuttunut painaessaan kätensä poskelleni. Liv osaa tämänkin paremmin; hellyyden ja lempeyden.
”Se… se merkitsee minulle ihan hirvittävästi”, Liv sanoo lopulta.
”En vain voi uskoa, että sinäkin… että sinäkin…”
”Ihan alusta asti.”
”Liv. Saanko kysyä jotakin henkilökohtaista?”
”Saat aina kysyä. Ihan mitä vain.”
”Pidätkö sinä vain naisista?”
”Olen lesbo, kyllä.”
Hätkähdän.
”Pelottaako se sana sinua?”
”Se tuntuu niin suurelta”, kuiskaan aivan pienellä äänellä. ”Se… se tarkoittaa paljon.”
”Ymmärrän. Sanoilla on suuri voima konkretisoida asioita. Ei hätää.”
”Minä en vielä koe itseäni mukavaksi voidakseni käyttää itsestäni oikeastaan mitään sanaa. Minä vain… olen. Ja sekin pelottaa aivan liikaa.”
”Voi, Olga.”
Ajatella.
Livin pieni sormi pyyhkii kyyneliäni ja pysähtyy hetkeksi huulille. Otan sormenpään suuhuni, suukotan hellästi. Hetki on lyhyt, mutta sen intiimiys kihelmöi varpaissa asti.
Että on olemassa tyttö.
Tyttö, joka saa minut tuntemaan näin.
”Miltä se tuntuu?”
Liv kallistaa päätään.
”Olla niin vapaa olemaan, mitä on?” Vaikka enhän minä tiedä varmaksi, onko hän vapaa. Olen vain aistinut sen hänen tavastaan olla olemassa.
”Minä olen aina ollut tällainen. Kaikki asiat näyttäytyvät minulle näin. Ne ovat normaaleja ja kauniita, koska ne ovat osa ihmisyyttä. Kaikki ihmisyydessä on pohjimmiltaan niin kaunista.”
”Kukaan tässä maailmassa ei näe maailmaa niin kauniisti kuin sinä.”
Liv virnistää.
”En usko tuohon. Maailma on ääretön. Aika on ääretön. Tuhansien ajatuksien päässä meistä on joku, joka ajattelee juuri näin. Tai kenties aivan tässä lähellä.”
En pysty lopettamaan itkemistä. Hän on ihmeellisin, kaunein olento koko maailmassa. Nämä silmät näkevät ihmettä kaikessa, mitä niiden katse koskettaa. Ehkä siksi hän pystyy tanssimaan sillä tavalla. Kuin olisi yhteydessä kaikkeen olevaan.
”Mutta Olga. Miten sinä tahdot edetä? Haluatko sinä ylipäätään olla kanssani?”
”Haluan.”
”Niin minäkin sinun.”
”Ja… Ja minusta tuntuu, että voin kertoa Viktorille. Hän on tainnut aavistaa jo kauan sitten.”
”Entä muille?”
Huomaan nyökkääväni.
”Me olemme perhe. Sirkuslaiset eivät pelota minua. Mutta muu maailma…”
”Sssh. Muulla maailmalla ei ole merkitystä. Saanko siis kertoa Evalle?”
”Kerro vain. Kyllähän he sen huomaisivat kuitenkin. Mutta…”
”No?”
”Se ei ole vaikein osuus. Koen tulevani nähdyksi sirkuslaisten toimesta jo muutenkin. Vaikeinta on… se, mitä me kaksin olemme.”
Livin kulmat kaartuvat. Hän näyttää kertakaikkisen murheelliselta.
”Meillä on vielä esityksiä jäljellä Ruotsissa. Sitten siirrymme pitemmäksi ajaksi Venäjälle. Muistat varmaan, että vaihdamme väliaikaisia esiintyjiämme siellä. Olemme pitkään Venäjällä…”
Nielaisen. Kotini on kotini. Se ei koskaan lähde minusta. Ja harva tietää, että minä rakastin kotiani kaikesta huolimatta.
”Siellä herää aina ajatuksia pintaan.”
”Ymmärrän sen.”
”Minun perheeni eli ja kuoli siellä.”
Liv nyökkää.
”Eikä siellä suhtauduta kaltaisiimme hyvin, kuten varmasti tiedät. En ole pettänyt vain perhettäni, vaan myös isänmaani.”
”Olga…”
”Tiedän, miltä se kuulostaa. En minä halua ajatella näin. Sisimmässäni tiedän kyllä, ettei se toimi tällä tavalla.”
”Tämän maailman nainen mahtuu vain yhteen lokeroon.”
”Nimenomaan.”
”Eikä kukaan meistä oikeasti mahdu siihen.”
Muistelen seurapiirejä. Niiden näytelmänomaisia kuvioita, jotka toistuivat kerrasta toiseen. Kaikki esittelivät toisilleen performanssin. Se oli enemmän esittämistä kuin meidän esityksemme. Meidän esityksemme sentän tarjoavat katsojilleen esiintyjien todellisen olemuksen. Juuri siksi rakastan esittävää taidetta. Se pienentää kuilua minun ja ihmisten välillä. Tuntuu, että sen lähemmäs toista ei pääse.
”Joten… Tämä tulee olemaan entistä vaikeampaa, kun olemme minun kotikonnuillamme.”
”Tiedät, miten paljon olen viettänyt aikaa Venäjällä. Osaan varautua.”
Nyökkään. Tanssijoiden luvattu maa. Ajattelen kaikkea sitä kipua, josta Liv ei ole vielä minulle kertonut.
”Olga.” Liv tarttuu minua käsistä. Huomaan, etten enää itke. Kyyneleeni ovat kastelleet Livin kämmenet.
”Mikä on sinulle vaikeinta?”
”Ihan kaikki. Läheisyys, rakastaminen, rakastettuna oleminen… ja se, mitä eilen teimme.”
”Ymmärrän. Seksi voi olla vaikeaa. Haluatko silti, että harrastamme sitä myös jatkossa?”
”Haluan. Olen halunnut sinua niin paljon, että se sumentaa kaiken muun”, kuiskaan.
Hätkähdän sitä, miten helposti voin pudottaa sanoja suustani. Pelottavia, paljon tarkoittavia sanoja. Liv ottaa ne hymyillen vastaan.
”Mennään sinun ehdoillasi. Tiedän, että seksi on sinulle hankalaa, joten kunnioitan sinun rajojasi. Tulisiko minun tietää muuta kuin se, että et pysty olemaan vielä kosketettavana?”
Olen hetken hiljaa. Mietin hänen pientä kehoaan ja tunnen jälleen epämääräistä kihelmöintiä.
”Sanon sitten, jos tulee mieleen. Saattaa vain olla, että olen vielä pitkään melko estoinen. Olen pahoillani, jos se on epätyydyttävää.”
”Olit viimeyönä aivan ihana.”
”Ja sinä niin kaunis…”
Unohdan hetkeksi kokonaan sen, mitä minun pitikään sanoa. Unohdan, että pitäisi olla varovainen ja antaa itselleni aikaa ajatella. Tartun Liviä niskasta ja vedän hänet suudelmaan. Liv on heti mukana, hän liikuttaa huuliaan pehmeästi ja hitaasti omillani. En halua lopettaa koskaan, haluan vain tuntea hänet lämpimänä itseäni vasten.
*
Esityksemme Ruotsissa sujuvat odotetusti siitäkin huolimatta, mitä edellisessä esityksessä tapahtui. Viktor sai koottua pakkansa, vaikka hänen olemuksessaan säilyy edelleen hienoinen särö. Jokin on poissa paikoiltaan. Yhtä kaikki saamme kaiken purkkiin, vain kymmenisen kutsuttua vierasta jätti tulematta per näytös. Se ei ole suuri menetys. Me emme tee tätä rahasta. Kipinä ihmisten katseissa ei ole vielä sammunut, ja se on tärkeintä. Ennen lähtöä kohti armasta kotimaatani pidämme pienet pihajuhlat hyvästelläksemme väliaikaiset esiintyjät. Tunnelma on latautunut ja kireä, ulkona oleminen saa kaikkien selkäkarvat pystyyn. Hirviövälikohtauksen jälkeen kaikki yhteinen aika on saanut kaikki valtavan jännittyneiksi.
Minun ajatukseni ovat jo hylänneet tämän paikan ja nämä esitykset. Mielessäni olen liikkunut jo kotiseuduilleni. Vaikka Venäjällä muistot lyövät kipeinä vasten kasvoja, harva tietää, että minä rakastin kotimaatani. Rakastin kirkkojen kupolitorneja ja nauravia ihmisiä. Rakastin iltapäiväkävelyitä mieheni kanssa ja toriretkiä kolmistaan. Kolmivuotias tyttäremme ei koskaan jaksanut kävellä koko matkaa, hän kulki aina isänsä sylissä kotiin. Kaipaan kotia. Sitä kaipuuta en ole jakanut kenenkään kanssa. Ihmisen on säilytettävä jokin pieni osanen itsestään vain itsellään.
Muistan myös ne harvat iltapäivät, kun sain kulkea mukulakivikaduilla yksin ja aurinko porotti, vaikka suojasin pääni hatulla. Se hienoinen, rinnassa lepattava orastava itsenäisyyden tunne, joka niitä iltapäiviä reunusti. Tunsin olevani vapaa kaikesta. Nimestä, tittelistä, suvustani, jopa sukupuolestani, sillä naiset asemassani eivät liikkuneet yksin. Miehen seurassa tai useamman naisen seurueessa, eivät koskaan yksin. Mutta joskus uhmasin sukupuolelleni asetettuja raameja ja kävelin niiden yli. Niinä hetkinä olin enemmän elossa kuin koskaan. Sellaisena minä rakastin Moskovaa, ja niitä hetkiä säilytän sydämessäni. Minun kaipuuni ja kipuni, ne ovat minun omani. En voisi antaa niitä muiden tuijotettavaksi, en sallisi toisten katseiden pienentää elämän kokoista ikävääni. Ne pienet hetket Moskovan kaduilla keväisin kuuluvat vain minulle. Se onni on omani.
Minä ja Liv vaihdamme useaan otteeseen katseita illallisen aikana. Osaamme jo viestiä toisillemme, milloin olemme epämukavasti tilanteessa. Olen tottunut olemaan illan emäntä, mutta se rooli väsyttää minua, on aina väsyttänyt. Vilkaisen Viktoriin, joka tuntuu jo huomanneen epämukavuuteni. Muiden ollessa keskittyneitä muuhun Viktor nyökkää minulle myöntyväisesti. Hän hoitaisi kaiken tästä eteenpäin.
Nousen ylös. Kiitän väliaikaisia esiintyjiämme heidän panoksestaan, olen kiusallisen muodollinen. Liv nousee kanssani samalla, ja kun pääsemme kauemmas ulos katetusta pöydästä, Liv tarttuu minua kädestä ja vetää minut lähemmäs.
”Olen niin ylpeä sinusta joka päivä”, Liv kuiskaa.
”Sinä? Minusta? Minähän tässä olen ylpeä sinusta. Kaikki esitykset menivät niin hienosti. Nyt ihmiset kaikkialla Euroopassa saavat hiljalleen tietää, miten taidokas uusi esiintyjä meillä on…”
”Sinä käyt kokoajan niin paljon läpi, ja silti pysyt kasassa.”
Naurahdan tahtomattanikin.
”Se on vähän niin kuin minun juttuni.”
”Tiedän! En silti pidä itsestäänselvänä sitä, että selviät.”
Liv vetää minut lähemmäs, ja huomaan jälleen, kuinka hänen vilpitön katseensa riisuu minut aseesta. Sellainen hän on. Tämä tyttö pystyy mihin tahansa, alan olla hiljalleen vakuuttunut siitä.
Suutelen Liviä hellästi, sitten kovempaa, sillä tätä minä olen odottanut koko ikäni. Kaikki minussa on kurottanut kohti tätä; tyttöä, joka saa minut tuntemaan näin. Tyttöä, jonka saan pitää lähelläni.
”Liv… hei, haluaisitko…”
”Haluaisin”, hän sanoo ja tietää heti, mitä tarkoitan. Hän kiskoo minut lähes kiihkeästi sisälle telttaansa ja vie kätensä tummanvihreän jakkupukuni napeille.
”Saisinko riisua sinut? Vai onko se liikaa?”
Yllätän itseni myöntymällä.
”Olen vielä vieras kosketukselle, mutta tahdon sinun riisuvan minut. Käykö se?”
Liv nyökkää hymyillen. Hänen sirot sormensa riisuvat ensin jakun, sitten korkeakauluksisen röyhelöpaidan ja raskaan harmaan hameen. Olen hänen edessään pelkissä alusvaatteissa, enkä ole koskaan ollut yhtä pieni ja hauras ja altis kaikelle sille, mitä toisen katse minussa aiheuttaa.
Livin katse lepää rinnoissani, hän on vienyt käden suulleen ja puree hennosti sormeaan kuin pakottaisi jonkin reaktion pysymään sisässään, hillitsisi itseään vielä hetken. Minun rintani eivät ole enää nuoren tytön ryhdikkäät rinnat, ne ovat kuten kaikilla imettäneillä, aavistuksen roikkuvat ja raskaat. Muistan yhä elävästi, kuinka imettäessäni ajattelin, että tähän näitä rintoja tarvittaisiin, tähän vain. Muistan, miten kipeältä ajatus tuntui. Minä tunsin, että minun rintojani ei oltu luotu imettämään, niiden ei kuulunut pystyä siihen. Kaikki siinä oli irvokasta ja väärää. Ja nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, nuori nainen katsoo rintojani kuin ne sytyttäisivät hänessä tulen. Jokin minussa sanoo, että olen myöhässä. Että en ole enää kaunis ja kukoistava. Mutta Livin ilme ei anna minun ajatella niin.
”Olga… Luoja, Olga, minä olen maailman onnekkain tyttö.”
En pysty sanomaan mitään, tilanne on niin latautunut ja minä niin äärilaidoilla. Mitä pitempään hän minua katsoo, sitä enemmän toivoisin, että voisin ja pystyisin olemaan kosketettavana. Pian, ihan pian. Sitten, kun en enää säry palasiksi, jos hän koskisi minuun. Nyt kaikkea on liikaa, en voi antaa sen tapahtua. Mutta pian.
”Sinä olet niin kaunis.”
Liv on puristanut reitensä yhteen, hän näyttää silminnähden kiihottuneelta. Poskia punottaa aavistuksen.
”Saanko ottaa rintaliivisi ja alushoususi pois? Lupaan, etten koske sinuun.”
”Saat.”
Livin otteet ovat rennot, mutta varmat. Kun hänen katseensa pyyhkäisee paljaiden nännieni yli, kehoni halki juoksee lämmin humahdus. Jalkovälissä sykkii jälleen. Pelkkä hänen katseensa. Se riittää. Liv hivuttaa pikkuhousuni kiusoittelevan hitaasti pois. Jalkoväliäni ei ole koskettanut vuosiin kukaan, en edes minä itse, sillä olen nainen, joka ei pysty koskemaan edes itseään ilman, että hajoaa. Kaikki seksuaalisuudessani on ollut kouristelevaa ja kipeää kaikki nämä vuodet. Nyt Liv on aivan lähellä, tuijottaa paljastettua häpykumpuani ja puree sormeaan.
”Helvetti, Olga, minä haluan sinua niin paljon.”
”Nouse ylös, minä… minä voin…”
Liv nousee, ja kiskaisen hänet itseäni vasten. Vien käteni hänen paitansa alle, hivutan sen rinnalle ja pyörittelen hänen kovettunutta nänniään sormissani. Livistä pakenee hienoinen voihkaisu.
”Ota minut. Nyt heti.”
Vain pienen hetken ajattelen sitä, että edessäni on kaksikymppinen nuori nainen. Kaksikymppinen. Nainen. Ajatus resonoi kehossani. Päästän sen pois. Avaan Livin kauluksen ja annan itselleni luvan tuntea kaiken sen, mitä piinattu kehoni tuntee ollessaan hänen lähellään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti