Hirviö on lapsen silmissä suunnaton. Sen turkki on takkuinen ja pörrössä ja hurja vasten roihuavia liekkejä. Olennon silmissä ei hehku mikään, ne ovat mustat kuopat keskellä eläimen kalloa. Lapsi ei tunne pelkoa, lapsi ei osaa. Hän näkee vain suuren, hurjan olennon ja ajattelee, että se on oikeastaan hyvin kaunis. Sen kohoavat sarvet ja terävät kynnet. Jokin hirviössä on tutumpaa kuin missään ennen sitä. Lapsen laulu lakkaa, lapsi osaa vain tuijottaa näkemäänsä olentoa, häkeltyä sen edessä.
Lapsen ojentaessa kättään hän ei tiedä, ettei ole ainut, jonka kohtaaminen muuttaa. Tähdet loistavat taivaalta, jota kohoavat liekit nuolevat. Lapsi ei hätäänny eikä itke, lapsen täyttää suunnaton rauha hänen koskettaessaan hirviötä. Jokin lapsen sisällä syttyy. Kipinöi. Odottaa leimahtamista. Silloin lapsi tietää, että tulisi tämän jälkeen mitä tahansa, hän hyväksyisi sen.
Lapsi painaa päänsä hirviön kovaa kalloa vasten, lepää siinä, vaikka kaupunki palaa heidän ympärillään. Hetken he vain ovat siinä, hirviö ja lapsi.
Antaa tulen polttaa, maalata tähtien täplittämä taivas punaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti