Seurueemme on siirtymässä Moskovaan, jossa pidämme kauden suurimman esityksen. Juuremme ovat Venäjällä, täällä sirkus on syntynyt ja täällä se säkenöi kirkkaammin kuin muualla. Tilanteen pitäisi olla hallinnassamme, mutta tuntuu kuin kaikki olisi hiljalleen alkanut lipsua ulottumattomiimme. Evangeline on uupunut, päätähtemme ei jaksa enää laulaa. Kaikki tämä on alkanut nakertaa häneen koloaan, en ole aikoihin nähnyt hänen todella nauttivan esiintymisestä. Tiedän, että voisin kysyä siitä häneltä koska tahansa.
Me emme ole enää sitä, mitä olimme kaiken alussa. Olen hiljalleen alkanut ymmärtää sen. On kai optimistista olettaa, että kaikki pysyisi aina muuttumattomana. Siitä lähtien, kun Viktor alkoi menettää itseään ja tulla yhä enemmän ihmisten kaltaiseksi, olemme alkaneet suistua valitsemaltamme tieltä. Meidän piti olla niitä, jotka pysymme yhtenäisinä kuin perhe ja puolustamme toisiamme ja kaltaisiamme. Meidän piti loistaa kirkkaina, meillä oli kunnianhimoa ja unelmia. Me emme ole vielä valloittaneet Aasiaa.
Joku koputtaa vaununi oveen. Tunnistan koputuksen kiivaasta rytmistä koputtajan Viktoriksi.
”Sisään!”
Viktorilla on yllään pelkkä avokauluksinen pellavapaita ja korkeavyötäröiset mustat housut. Hänen mustan hiuspehkonsa seasta erottuu lintuhäkkiä esittävä korvakoru. Se tuntuu ironiselta tällaisena hetkenä. Korun häkki on tyhjä. Missä hänen laululintunsa nyt on?
”Olga…”
Viktorin äänensävy on minulle vuosien varrelta tuttu. Huokaan syvään, tiedän, että saan taas toimia olkapäänä. Jos hän ottaa Amadeuksen tilanteen puheksi, en anna armoa.
”Minulla on uutisia. Istutko hyvin?”
”Mikä hätänä?”
Viktor istuutuu pienen lipastoni eteen ja vetää syvään henkeä.
”Tiedäthän, miten tiukkoja täällä ollaan. Kaikki paperit syynätään todella tarkasti, meistä halutaan selvittää joka ikinen yksityiskohta.”
”Älä sano, että jäit kiinni.”
”Luuletko, että olisin tässä, jos olisin jäänyt kiinni? Ne olisivat vieneet saman tien Siperiaan ja teurastaneet.”
”Ei sitä varten Siperiaa tarvita, sinut olisi tapettu saman tien.”
”Taaai minua oltaisi kuulusteltu, että mitenkäs hitossa se tällainen nyt on edes mahdollista. Mutta ei, kyse ei ole nyt minusta. Minun suhteen kaikki hyvin.”
”Mutta kenen ei?”
Viktor puristaa huulensa viivaksi. Hän ei pysty katsomaan minua silmiin.
”Olga… Olen niin pahoillani.”
Sekunti sekunnilta tunnen, kuinka koko kehoni jähmettyy. Hyhmäinen jää ritisee sisälläni. En voi liikkua.
”Mitä?” Ääneni on tuskin kuuluva. ”Viktor, mitä?”
”Olen oikeasti tosi pahoillani.”
Aika on jäässä. Miksei hän sano mitään? Miksi hän pitkittää tätä?
”Kyse on Livistä.”
En saa happea.
”Hän…”
Viktor vie kädet kasvoilleen ja huokaa syvään.
”Paljastui, että emme ole koskaan päässeet käsiksi Livin oikeisiin papereihin. Nyt näin ne ensi kertaa, ja minulle selvisi, että…”
Mitä?
”Hän on kuusitoistavuotias. Olen niin pahoillani…”
Jokin sisälläni on aivan hiljaa. Pelkistyy, palaa alkutilaan. Vaunussa kaikuu korkea, vieras ääni. En tunnista sitä naurukseni ennen kuin Viktor nousee ylös ja kietoo kätensä ympärilleni.
”Olga… Hei, rauhassa. Meistä kukaan ei tiennyt. Me saimme väärennetyt paperit.”
Minun elämäni on pelkkä vitsi. Sen täytyy olla. Nainen, joka ei osannut olla äiti, vaimo eikä edes seurapiirien leski. Nainen, joka kuvitteli hetken voivansa rakastaa. Tämä on kaikki yhtä suurta pilkkaa. Naurattaa. Miksei Viktor naura? Tämä on hauskaa. Uskomattoman, absurdin hauskaa.
”Olga kiltti, älä. Älä tee noin itsellesi.”
Viktorin äänessä on sellaista lempeyttä, jota en muista kuulleeni siinä vuosiin. Se halkoo tiensä jään läpi. Kun jalkani pettävät, Viktor on kanssani, hän pitää minusta kiinni. Romahdan sängylle ja kiedon käteni hänen ympärilleen, vaikka tunnen oloni hervottomaksi.
Silloin minä huudan.
Seurapiireissä ei huudeta eikä kohoteta ääntä. Aviomiehelle ei saa tiuskia, hänelle nyökytellään. Edes lapselleni en koskaan huutanut. En ole koskaan päästänyt kovia ääniä, sellainen ei sovi naiselle.
Mutta nyt minä huudan. Viktor pitää minusta tiukemmin kiinni, rutistaa, kun minä hajoan. Jokin pieni osa minusta on kiitollinen, että se on hän, joka jakaa tämän hetken kanssani. Kaikki muut osat minusta ovat keskittyneitä siihen, että kaikki oli tässä. Mennyt ja nykyinen, tulevakin. Kaikki loppuu tähän. Minä olen rakastunut lapseen. Olen ollut sängyssä lapsen kanssa.
Viktor silittelee ja halaa, mutta tunnen, kuinka kaikki minussa alkaa hiljalleen pettää. Näkökenttäni heiluu, huutoa ei enää tule, pelkkää itkun kyllästämää huohotusta. En pysty puhumaan, nojaan vain päätäni Viktorin luisevaan olkaan ja toivon, että se riittää pitämään minut kiinni tässä todellisuudessa.
Ei ole enää mitään.
”Olga… Hei.” Viktorin raskaiden sormusten koristelema käsi silittää selkääni. ”Me emme olisi voineet millään tietää. Toivon, että pystyt olemaan syyttämättä itseäsi.”
Niin. Emme olisi voineet tietää, että joku pyrkisi joukkoihimme esittäen kaksikymmentävuotiasta niin aidosti, että me kaikki ostimme sen.
”Jos tahdot, että minä puhun hänen kanssaan, hoidan sen. Sinun ei tarvitse keskittyä nyt muuhun kuin toipumiseen.”
”Esitys Moskovassa…”
”Ei. Sinun ei tarvitse huolehtia siitä.”
Yritän kammeta itseni ylös.
”Heeei, sinulla ei ole kiire. Nyt istut alas ja annat itsesi vain olla siinä. Oikeasti.”
”Minä tahdon kohdata Livin itse.”
Viktor räpyttele ainoa näkyvää silmäänsä.
”Hyvä on. Jos se tuntuu sinusta oikealta.”
Nyökkään. Sen täytyy mennä niin. Tämä on minun tragediani, minä hautaan sen itse kaikella sillä ylpeydellä, joka minuun on iskostettu lapsesta lähtien. Tästä kaikesta en anna häivähdystäkään kenellekään. Minun kipuni on vain omani. Jokin sisälläni tietää jo, miten tässä käy. Kun tämä päättyy, kukaan ei pääse ihoni alle enää koskaan.
Päässäni keinuu. Kädet tärisevät. Kasvoni ovat itkun vääristämät, mutta minä pystyn tähän.
”Olga, olen aidosti niin pahoillani”, Viktor sanoo vielä kerran. Minä pystyn vain nyökkäämään ja tarjoamaan nykivimmän, kivuliaimman seurapiirihymyni. Tiedän, että hän ymmärtää kyllä. Viktorille minun ei tarvitse pitää kulisseja yllä.
Kun kävelen ulos, ymmärrys iskee minua leukaluuhun, lukitsee minut niille sijoilleen. Liv on oikeasti kuusitoistavuotias.
Jos tyttäreni olisi elossa, hän olisi kuusitoista.
Annan ylen metsän reunalla. Koko kehoni kouristelee, on kuin kaikki sisälläni pyrkisi ulos tästä ihosta. Joka osa minusta taistelee vastaan, tätä kehoa ei ole luotu kestämään tällaisia tunteita.
Tyttäreni.
Ja Liv.
Ei. En pysty kohtaamaan ajatusta, se on aivan liian suuri. Olen rakentanut itselleni tietä vain niin vähän aikaa. Liv on ollut se, joka on pidellyt minua kädestä kulkiessani. Nyt kaikki se työ tuntuu kuin toiselle tehdyltä. En pysty palaamaan sille tielle, en yksin, en tämän jälkeen.
Raskain askelin kävelen Livin vaunulle. Koputan oveen. Ei vastausta. Avaan oven kysymättä, vaunu on hämärä.
”Liv?” minä kuiskaan.
”Olga?” kuulen takaani. Käännähdän, näen Livin keijukaismaiset kasvot ja löysälle nutturalle sidotut lilat hiukset ja romahdan polvilleni. Liv kumartuu hädissään puoleeni, yrittää tarttua minuun. Tahtoisin sävähtää kauemmas, käskeä häntä pysymään kaukana, jotta en hajoa hänen kosketukseensa, mutta olen liian voimaton tekemään niin.
”Olga rakas, minä kuulin huutoa ja lähdin etsimään sinua ja… Voi Olga, hei, mikä hätänä?”
En voi katsoa häntä silmiin. Yritän nousta ylös, mutta jään siihen, kynnykselle. Liv auttaa minua nousemaan pystyyn, ja kaikki hänen hellyydessään raastaa minua kappaleiksi. Istuudun sängynlaidalle, mutta en mukavasti. En voi jäädä tänne. En voi antaa tämän hellyyden tappaa minua.
”Minä tiedän.” Ainoat sanat, jotka osaan sanoa.
Liv kallistaa päätään. Hän istuu nojatuolissaan, siinä samassa, jossa hän on kymmeniä kertoja istunut alastomana tai alusvaatteillaan ja hymyillyt. Ja minä olen himoinnut hänen nuoren, kehittymättömän kehonsa kaaria. Oksettaa. Ei nyt. Vielä hetki. Sinä pystyt tähän, aikuinen ihminen.
”Tiedät?”
Kyyneliä valuu poskillani.
”Tiedän.”
Liviltä kestää hetki ymmärtää. Kun ymmärrys leviää hänen kasvoilleen, en pysty katsomaan niitä suoraan. Tuijotan käsiäni, jotka vapisevat edelleen.
”Minun oli pakko”, Liv sanoo niin pienellä äänellä, että minua huimaa. Hän on lapsi. Nuori. Kuusitoistavuotias. Ja minä olen koskenut häntä kaikkialta. Rakastanut häntä niin paljon, että halusin viettää lopun elämäni hänen kanssaan.
”Ihan pakko. Tiesin, että te elätte huipulla juuri nyt. En voinut kieltäytyä tarjouksesta, kun paikkaa ojennettiin minulle kultatarjottimella. Sana sirkuksesta oli kirinyt korviini jo ajat sitten. Se kuulosti täydelliseltä. Moni tuttavani oli päässyt näkemään esityksiänne, ja minä… se… se oli vain kaikki, mistä olin koskaan unelmoinut.”
”Joten sinä…”
”Joten minä väärensin paperit. Tiesin, ettei olisi ongelma näytellä neljä vuotta vanhempaa. Minun täytyi. Ette olisi koskaan huolineet alaikäistä lavalle. Minun oli ihan, ihan pakko. En voinut odottaa kahta vuotta. Olga, tiedän kyllä, että sinä ymmärrät. Tunnet minut. Olen ihan se sama Liv edelleen. Minun oli vain toimittava olosuhteiden pakosta. Olisin kyllä halunnut kertoa sinulle, ihan tosi olisin halunnut, mutta näin sinun epämukavuuteni ikäni suhteen, ja… ja…”
Minusta lähtevä ääni ei kuulosta enää inhimilliseltä.
”Olga…”
”Älä! Älä!”
Liv yrittää tulla lähemmäs, mutta minä nostan käteni suojakseni kuin hän uhkaisi henkeäni.
”Älä koske minuun!”
Ilme Livin kasvoilla on kuin pienellä lapsella. Hauras ja murtunut. Ja se hän onkin, nuori tyttö minun edessäni. En voi hajota. En voi, vaikka hänen alahuulensa väpättää. Jo se, että hän reagoi näin, paljastaa hänen ikänsä. Kuinka minä en ymmärtänyt aiemmin?
”Sinä et siis koe tehneesi mitään väärin?”
”Tottakai tiedän, miten suuri asia tämä on sinulle, mutta… Mutta kai sinä ymmärrät, miksi minä tein näin?”
Miten naiivi hän sittenkin on. Kykenemätön astumaan omasta asemastaan katsoakseen, mitä tämä kaikki todella merkitsee minulle. Kyllä, minä ymmärrän, miksi hän teki sen. Hän elää vielä maailmassa, jossa mikään sellainen ei ole suurta eikä sillä ole seurauksia. Hänelle on yksi ja sama, onko hän kuusitoista vai kaksikymmentä. Minulle se ero on koko maailma. Kyse ei ole pelkistä numeroista, ei kyse ole koskaan pelkistä numeroista.
”Minä luotin sinuun. Minä annoin ensimmäistä kertaa koko elämässäni itseni paljaana toisen ihmisen edessä. Kerroin kivustani, vaikeuksistani, itsestäni. Se on kaikki jotakin, jota en olisi koskaan tehnyt kenenkään muun seurassa. Minä rakastuin sinuun, Liv, ja jo se on ihme, jonka ei pitänyt koskaan tapahtua. En usko ihmeisiin. Uskon maailmaan, jossa asioita tapahtuu ja niiden seurauksien kanssa pitää elää. Nyt me olemme tässä.”
Pystyn kovettamaan itseni. Sittenkin. Se taito on valettu minuun vuosina, jotka määrittävät minusta kaiken. Olen ollut paljon vähemmän aikaa vapaa ja melkein onnellinen. Kaikki se vanha elää minussa väkevänä. Osaan vielä kovettua kuin muuri, ja nyt minun täytyy tehdä se kaikkein rakkaimpani edessä.
Liv itkee. Hän itkee, enkä voi tehdä mitään. Jos kosken häneen nyt, tämä ei lopu. Ja tämän täytyy loppua. Ei ole muita vaihtoehtoja.
”Anna minulle anteeksi”, Liv nyyhkyttää. ”En tahtonut satuttaa sinua… Olin itsekäs ja halusin vain pitää sinut…”
Ymmärtämättä lainkaan, mitä tällainen tekee minulle. Ei minulle voi ensin antaa turvaa ja sitten kiskaista sitä pois. Se tappaa ihmisen. Kaiken sen, mitä rakensin. Se ei ollut hänen vikansa. Hän on nuori ja naiivi, ja tämä todistaa sen. Tahtoisin itkeä ja huutaa kerällä, mutta se ei ole vielä mahdollista. Minä voin nuolla näitä haavoja koko elämäni. Hetken minun on oltava luja hänen edessään. Vielä vähän.
”Kai sinä rakastat minua edelleen?”
Lapsi. Lapsilapsilapsi. Tajuntani halkeaa pian.
”Totta kai minä rakastan sinua.” Mitä pitempään katson hänen kyynelten murtamia piirteitään, sitä varmemmaksi tiedän, että muistaisin tämän aina. Nämä itkun kastelemat kasvot, täydellisen murtumisen. Minä rakastaisin häntä aina.
”Ja juuri siksi tämä särkee sydämeni. Kaiken minussa. Liv, minä…” Nielaisen kyyneleet. ”Minä en voi jatkaa, ja sinä tiedät sen.”
Yllättynyt. Hän on yllättynyt. En saa happea.
”Tietenkään minä en voi.”
”M-… mutta ei se muuta mitään… Olga, se ei muuta mitään, sinä tunnet minut ja minä sinut ja me rakastamme toisiamme…”
”Se, että sinä pystyt ajattelemaan noin, todistaa minulle kaiken tarpeellisen. Tämä muuttaa kaiken, ihan kaiken.”
Liv istuu aivan lysyssä. Kaikki se rohkeus ja energia ja valovoimaisuus hänessä ovat tiessään, näen edessäni pelkän loukatun lapsen.
”Minä harkitsin jo valmiiksi, voinko seurustella minua niin paljon nuoremman naisen kanssa. Se asettaa minut vastuuseen tavalla, joka ei tunnu turvalliselta. Aikuisten ei pitäisi ryhtyä suhteisiin niin nuorten kanssa. Sellainen jättää pysyviä jälkiä. Tein täysin oman moraalini vastaisesti ryhtyessäni suhteeseen kanssasi.”
”Mutta sinä rakastat minua… Eikö se riitä, Olga, eikö se todella riitä?”
Kyyneleet eivät ole koskaan polttaneet poskiani näin.
”Ei, se ei riitä. Sinä olet vielä lapsi. Vihaan sanoa tämän, mutta tulet ymmärtämään tämän, kun vartut.”
”Kuinka sinä kaikista ihmisistä voit sanoa minulle noin?”
”Liv rakas, tämä kaikki on paljon, paljon muutakin kuin rakkautta! Tiedän, että moni valitsisi toisin, koska rakastaa, mutta minä tiedän, ettei tässä ole pohjimmiltaan kyse siitä. Sillä on niin kovin paljon vähemmän painoarvoa silloin, kun toinen on kehittyvässä, hauraassa iässä. En voisi ikinä elää itseni kanssa, jos antaisin tämän jatkua. En voi nytkään elää itseni kanssa…”
”Mutta emme me ole tehneet mitään väärää.”
Ja silloin minä tiedän, että me emme koskaan voisi käydä tätä keskustelua. Se ei tulisi koskaan rakentavaksi, hän on kaukana minusta, niin kaukana. Kuilu ei ole koskaan ollut syvempi.
”Kai sinä ymmärrät, ettei Viktor anna sinun jatkaa sirkuksessa tämän jälkeen?”
Liv nousee ylös. Hänen kasvonsa ovat kyynelissä ja kehonsa sulkeutunut. Portit ovat rikki. Emme pääse enää tämän lähemmäs. Koskaan, ymmärrän.
”Miksi ei? Me voimme jatkaa väärennetyillä papereilla, tässä ei todella ole muuta ongelmaa kuin sinun ja minun ongelma!”
”Tässä on paljon ongelmia, yritä nyt rakas ihminen ymmärtää, että tämä muuttaa kaiken. Sinä rikoit minun luottamukseni. Minä annoin itsestäni kaikkein kipeimmän ja sinä…”
”Olga rakas en minä tarkoittanut.”
”Se ei helpota lainkaan.”
”Älä jätä minua näin. Olet kauneinta koko maailmassa.”
Sinä olet. Ja tulet aina olemaan.
Miten tahtoisinkaan suudella noita huulia juuri nyt. Painaa tuon pienen, tärisevän kehon itseäni vasten. Sitten ajattelen tytärtäni. Kuvotuksen aalto on niin voimakas, että miltei annan sille periksi.
”Ei, Liv, me emme voi. Olen tässä ehdoton. En voi koskaan elää sellaisen vastuun kanssa.”
”Vaikka se särkisi sydämesi?”
”Vaikka se särkee sydämeni. Minä en voi jatkaa. En vain voi.” Käännän katseeni. ”Liv. Se on ohi. Kaikki se.”
Epätoivo ja yritys risteilevät hänen kasvoillaan. Hän katsoo minuun vielä hetken, ymmärtää, että kaikki ovet ovat kiinni. Ei ole enää paluuta. En yritä koskettaa häntä, en tee elettäkään tehdäkseni mitään. Liv purskahtaa hillittömään itkuun ja juoksee. Hän vain juoksee. Ei ota mitään mukaansa, katoaa metsään, joka kuhisee hirviöitä ja pimeää.
En lähde hänen peräänsä. Se yllättää minut eniten. Kehoni pettää minut siihen, rojahdan lattialle ja painan pääni Livin lakanoihin. Itken. En pysty enää huutamaan, kaikki voima on kadonnut ruumiistani. En voi nousta ylös, en lähde rakastamani naisen perään.
Jään siihen, viimeiseen petokseen välillämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti