Mitä pitempään olemme Venäjällä, sitä enemmän tunnen koko olemukseni käpertyvän kasaan. Nämä tuoksut, tämä kieli. Kaikki se, mitä sisimpäni säilyttää syvällä piilossa haudattuna. Liv huomaa sen minusta heti, kun pääsemme aloittamaan työmme. Saamme jälleen metsän reunasta kokonaisen pellon käyttöömme, ja vaikka maisema muistuttaa paikkaamme Norjassa, kaikki tuntuu erilaiselta. Ilma, jota hengitämme ja metsän sankka, kaikkivoipa tuntu.
Meillä on paljon valmiina, ja koska Viktor on vetänyt uuden vaihteen päälle, löydämme väliaikaiset esiintyjät tavanomaista helpommin. Yksi neljästä uudesta on Livin tapaan entinen balettitanssija, ja vaikka Liv ei sano mitään, erotan epämukavuuden hänen olossaan joka harjoituksissa.
Epämukavasti olen minäkin. Vielä virallisten esitysten alkaessakin tunnen ilmassa raskaan, painostavan tunteen, kuin metsä vieressämme eläisi ja hengittäisi. Se ei johdu pelkästään hirviötapaturmasta, jonka muisto ei ole vieläkään hälvennyt. Se johtuu kotimaastani, siitä, miten kaukana ja lähellä sitä olen. Kaukana, koska en koskaan voisi elää täällä onnellisena. En voisi suudella Liviä kadulla, en pääsisi pakoon muistoja, jotka kahlitsevat minut itseensä. Ja silti kaikki tämä on niin lähellä, aivan kiinni ihossani, hengittämättömänä ja kipeänä.
”Liv”, minä kuiskaan erään illan esityksen jälkeen. Kaikki on mennyt hyvin, tuntuu, että Ruotsissa sattunut hirviötapaturma on vain lisännyt ihmisten kiinnostusta sirkukseemme. Viktor on vielä kuin epävirittynyt viulu, mutta hän tuntuu olevan tyytyväinen uudistettuun esitykseemme. Olemme ensimmäistä kertaa päätyneet hyödyntämään myös muita telttoja. Sirkus on kierrettävää muotoa; osassa teltoista on alituisesti esitys käynnissä, osassa myydään herkkuja ja käsitöitä. Sirkuksessamme on ensi kertaa koskaan myös ennustaja. Minä halusin hänet ehdottomasti mukaan. Venäläinen vanhempi nainen, jonka kumara selkä ja tietämys kansanperinteestä viehätti minua heti. Viktor on tähän saakka suhtautunut ennustajiin epäröiden, ja hän sanoi, että ei olisi huolinut ennustajaa missään muussa maassa. Venäläiset naiset ovat kohdanneet silmästä silmään sellaisia asioita, joista monet kuulevat vain kerrottavan tarinoita.
Niin, kenties minulla on vain koti-ikävä. Istuudun tyynesti Livin viereen hänen kapealle sängylleen. Livillä on yhä esiintymisasu päällä ja meikki naamassa. Asu on kokonaan mustavalkoinen. Liv on jo riisunut siihen kuuluvan pitkän laahuksen, hänen yllään on vain shakkiruutuinen bodyasu ja kaikki korut ja koristeet. Meikki on heleä, iho kiiltää kuin helmiäinen. Hänen täyteläiset huulensa ovat raollaan, minun tekisi mieli suudella niitä, maistaa kevyttä huulikiiltoa niiden pinnalta.
”Mitä enemmän esiinnyn, sitä enemmän tämä tuntuu kodilta”, Liv sanoo hymyillen. ”Olen onnellinen.”
Tartun Livin rystysiin ja suukotan niitä.
”Hyvä.”
”En ole katunut hetkeäkään, että valitsin tämän elämän.”
Hymähdän.
”En minäkään. Sittenkään.”
Livin ilmeeseen tarttuu surumielisyyttä.
”Oi, ei tarvitse näyttää tuolta. Tämä elämä on tainnut ensimmäistä kertaa koskaan mahdollistaa sen, että voisin joskus olla onnellinen”, selvennän.
”Etkö sinä ole koskaan ollut?”
”En, en sillä tavalla miten se yleensä käsitetään. Mutta nyt minun on ensi kertaa pitänyt aloittaa kaiken käsittely. Olen joutunut kohtaamaan kaiken, ihan kaiken, ja se on ollut sinun ansiotasi.”
Liv asettaa molemmat jalkansa syliini ja kurottaa suukottamaan poskeani. Hänen tuoksuu makealta hajuvedeltä. Silitän hänen siroja jalkojaan ja tunnen, miten adrenaliini alkaa sykkiä suonissani. Siihen ei muuta tarvita, vain se, että hän on lähelläni.
”En usko, että olisin koskaan ymmärtänyt, miten paljon asioita minulla on vielä kohtaamatta. Miten moni asia on vaikuttanut siihen, miten elän tätä elämää…”
”Sinulla ei ole mikään kiire.”
”Liv…”
”Kerro vain. Olen tässä. Meillä ei ole mitään kiirettä.”
”Minä ajattelin erästä asiaa.”
Liv vain nyökkäilee. Hän tuoksuu huumaavalta. Esitysten jälkeen hän tuntuu aina enemmän itseltään. Hän on antautunut sille, joka tekee hänestä hänet, ja se väreilee yhä ilmassa.
”Minä tahtoisin, että koskettaisit minua viimein.”
Olemme harrastaneet seksiä jo niin usein, että olen oppinut koskettamaan häntä tavalla, joka saa hänet vääntyilemään ja voihkimaan minua vasten. Minä en kuitenkaan vielä osaa olla hänen lähellään, olen yrittänyt, mutta ajatus hänen kosketuksestaan ihollani on saanut minut vetäytymään. En tahdo sitä enää. Tahdon olla joku, joka osaa rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Liv kallistaa päätään hivenen.
”Oletko varma?”
Nyökkään. Tartun hänen siroon, helmiäismäisen glitterin peittämään käteensä. Ranne on koristeltu monin eri koruin ja somistein. Kuljetan kättä varoen leninkini kaulukselle, tunnustelen, miltä se voisi tuntua, jos hän hitaasti hivuttaisi kädet rinnoilleni. Suljen silmät, kuljetan kättä ensin kaulalla, sitten hiljalleen vien sen alemmas ja jätän kupiksi toisen rintani päälle. Sydämeni tykyttää, hänen täytyy kuulla se. Tämän lähempänä en ole koskaan ollut toista, vaikka hän on nähnyt minut alasti monta kertaa. Livin käsi ei tee mitään, se vain lepää rinnallani pienenä ja uutena ja ihmeellisenä. Henkäisen aavistuksen.
”Oletko varma?” Liv toistaa kysymyksen. Avaan silmäni, kohtaan hänen peittelemättömän avoimen katseensa. Hän ei odota tai vaadi, kysyy vain. Painan käden tiukemmin rintaani vasten, se on niin pieni ja silti kaikki tässä hetkessä on niin suurta, että hukun. Voisin olla onnellinen. Niin onnellinen, että se pysyisi, että tämä kaiken kestänyt ruumis vihdoin säilöisi onnen sisäänsä eikä menisi rikki kuin vuosia vanha ruukku. Hengitän syvään. Raskaasti. Liv on tässä, se on Liv kaikista ihmisistä. Hän on juuri esiintynyt, ollut kaikkien katsottavana. Livistä huokuu yhä sama varmuus ja autenttisuus; tällainen hän on, kaunis, hehkuva.
”Selvä on”, kuiskaan tuskin kuuluvalla äänellä. ”Haluan sitä. Liv, koske minuun, pyydän.”
Liv ei varmista enää, hän uskoo minua. Hän nyökkää hiljaa ja kuljettaa kätensä mekkoni kaulukselle. Hän avaa napin kerrallaan, hitaasti, rauhassa, kuin nautiskellen jokaisesta sekunnista, jonka saa viettää odotuksessa.
Liv riisuu mekkoni kaikessa rauhassa, paljastaa alastoman kehoni kuin se olisi aarre, jota on täytynyt odottaa. Samalla hän riuhtoo itsensä ulos esiintymisasustaan, ja me naurahtelemme sen vaikeudelle, vaikka tilanne on latautunut ja jännittynyt ja sydämeni sykkii niin, etten ole kestää sitä.
Liv istuu alusvaatteissaan sylissäni. Katse kiertää kehoani polttaen sitä joka puolelta. En ole koskaan tuntenut oloani näin pieneksi. Hauraaksi. Liv tunnustelee rintaliivejeni saumoja ja pitsejä. Hänen ilmeensä käy pehmeäksi, aivan eri tavalla kuin silloin, kun kosken häneen. Jos meikki ei olisi niin voimakas, olisin varma, että hän punastuu kauttaaltaan. Livin käsi tapailee rintaliivejeni reunoja vielä hetken ennen kuin sormet livahtavat sisälle, etsiytyvät nänneilleni. Aika loppuu siihen.
Se, mitä tajunnassani tapahtuu, ei ole enää minusta riippuvaista.
Jokin liikkuu, saatan miltei tuntea sen. Värejä, valoja.
Käsi tunnustelee nänniä varoen, kuin yrittäen ymmärtää. Lopulta sormet puristuvat sen ympärille, eikä tajunnassani kulje enää mitään muuta kuin tieto siitä, että tämä tapahtuu.
Tämä tyttö. Maailman kaunein, hellin tyttö. Hänen kätensä minun rinnallani.
Liv tunnustelee vielä hetken ennen kuin etsii rintaliivieni hakaset ja riisuu ne kokonaan. Rintani ovat siinä, hänen edessään, ja hän katsoo niitä sellaisella lämmöllä, että punotan korvista asti. En saa rinnoistani sen ryhdikkäämpiä tai sirompia kuin ne ovat; ne ovat imetyksen ja elämän muuttamat, mutta Liv näyttää onnelliselta painaessaan päänsä niihin ja suukottaessaan niitä joka puolelta.
Kiihottaa ja pelottaa samanaikaisesti. Livin huulet ovat kuumeiset kehollani, hän painaa lopulta minut selälleen peitolle ja livuttaa kättään kylkeäni pitkin alemmas.
”Olet niin kaunis”, hän kuiskaa. Sitten hän painaa huulensa takaisin rinnoilleni, suutelee niin kiihkeästi ja tottuneesti, etten voi olla ajattelematta, miten hän osaa tämänkin. Miten hän voikaan olla niin läsnä itsessään, että hän voi heittäytyä kiinni minuun ja nuolla rintojani noin.
Puristan käteni lakanoihin, kun Liv kuljettaa kättään vatsallani ja kyljelläni. Vedän raskaasti henkeä, yritän ymmärtää, että tämä todella tapahtuu. Sormet, jotka piirtävät kuumina viivaa kehooni. Sormet, jotka löytävät tiensä alemmas, suoraan jalkoväliini. Olen peloissani ja tärisen ja tunnen, kuinka hän painuu minua vasten, liikuttelee ensin hitaasti sormiaan ja sitten lujempaa, voimakkaasti, niin, että vastustan halua huutaa. En pysty rentoutumaan, hän tapailee minua sormillaan ja laittaa ne lopulta syvemmälle. Kaikki on ihanaa ja lämmintä ja kosteaa, mutta en pysty rentoutumaan, en vain pysty, sydämeni sykkii ja huutaa.
Kun kaikki on ohi, tuntuu, että alusta on ikuisuus, että olemme olleet tässä niin kauan kuin olen ollut olemassa. Vetäydyn aavistuksen, vedän tiukasti henkeä. Oloni on tahmea ja hyvä ja silti niin kovin pieni, pelon täyttämä. Kyyneleet putoilevat kuumina poskilleni, kun ymmärrän, mitä on tapahtunut.
”Hei, Olga, hei…” Liv kiepsahtaa kiinni kylkeeni. ”Saanko halata?”
”O-… odota vähän. Minun tarvitsee…” Nousen istumaan ja vedän syvään henkeä. Painan pään polviin ja itken. Ihan vain itken. ”Minun pitää koota hetki itsekseni.”
”Saanko olla tässä vai haluatko, että menen pois?”
”Ole siinä vain.”
En pysty prosessoimaan kosketusta. Kehoni vääntyy kasaan, ajatuskin Livin kuumista huulista ihollani saa itkun voimistumaan. Se oli ihanaa, se tuntui hyvältä, ja voi, miten olisin halunnut rakastaa sitä.
Mutta.
Jokin, joka on pitänyt minua otteessaan aina, istuu rinnallani ja painaa. Liv tietää sen kyllä, hän näkee sen minusta eikä loukkaannu. Silti tunnen pettäneeni hänet kaikin mahdollisin tavoin.
”Liv… anteeksi.”
”Et ole minulle mitään velkaa. Ei hätää. Ota vain ihan rauhassa. Voin edelleen myös mennä pois, jos tahdot.”
”Minulla on vielä pitkä matka kokonaiseksi.”
”Mitä sinä oikein puhut? Sinähän olet kokonainen. Olet aina ollut.”
”En pysty antautumaan nautinnolle, en täysin. Vaikka sinä olit aivan ihana.”
”Ssh, kyllä minä sen ymmärrän. Ei sinun minun vuokseni tarvitse siitä murehtia.”
”Voit vielä kääntyä, jos tahdot. Tästä maailmasta löytyy takuulla myös naisia, jotka ovat valmiita kohtaamaan oman seksuaalisuutensa ja kipunsa. Naisia, jotka ovat minua valmiimpia naisina.”
Liv ravistelee minua hartioista.
”Kuuntele nyt helvetti itseäsi.” Liv jättää kätensä olkapäilleni. ”Sinussa ei ole mitään vikaa. Tässä maailmassa on.”
Olen liian väsynyt sanomaan enää mitään. Pyydän Liviä tuomaan yöasuni ja puen sen kaikessa rauhassa, annan silkin verhoilla alastoman kehoni.
”Olisi pitänyt varmaan peseytyä, mutta minä olen ihan lopussa.”
”Ehdimme aamullakin.”
”Olen oikeasti tosi pahoillani.”
”Sinun ei tarvitse olla. Kaikki hyvin. Meidän ei tarvitse tehdä tuota uudelleen, jos et tahdo.”
”Minä tahdon. Ja tahtoisin enemmänkin.”
”Oikeastiko?”
”Sitten, kun olen joskus valmis, voisitko… nuolla… minua?” Sanat tuntuvat jähmeiltä ja painavilta suussani. Liv hymyilee pehmeästi.
”Tietenkin. Rakastaisin sitä.”
Otan Liviä kädestä ja suukotan hänen rystysiään.
”Rakastan sinua niin paljon.”
”Niin minäkin sinua”, hän kuiskaa ja painaa suudelman huulilleni. ”Ai… minun täytyy vielä pestä meikit. Tulen kohta. Haluatko nukkua yhdessä?”
”Haluan.” Haluan nukahtaa sinun tuoksuusi.
”Tulen kohta. Kaikki hyvin?”
”Kaikki hyvin.”
Hän suutelee minua uudelleen ja kävelee ulos teltasta. Silloin kehoni vihdoin luovuttaa.
Saan tämän pienen hetken. Pian hän tulee takaisin ja sitten me taas hymyilemme ja nukumme vieretysten, mutta nyt, tämän pienen hetken aion olla vain nainen, joka ei vielä tiedä, kuinka rakastetaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti