Mitä enemmän Evangeline kasvoi, sitä tiukemmaksi Viktor kävi – ja se suututti Evangelinea. Tyttö tahtoi jo kipeästi lavalle. Hän ystävystyi väliaikaisten esiintyjien kanssa, keskusteli heidän kanssaan pitkästi sirkustaiteesta ja tuntui jo palavasti haluavan heidän kanssaan lavalle. Viktor kielsi sen ehdottomasti. Kun kuuntelin heidän riitojaan, ymmärsin ensimmäistä kertaa, miten samanlaisia ja silti niin valtavan erilaisia he olivat. Evangeline ei ollut enää lapsi, hän oli täyttänyt kuusitoista vuotta ja oli juuri niin tulinen kuin sen ikäiset osasivat olla. Minä tulin hänen kanssaan toimeen, naisena minulla ei ollut ongelmia hänen kanssaan. Kenties hän koki minut riittävän äidillisenä, vaikka en silloinkaan uskonut olevani erityisen lähestyttävä tai lempeä. Me kuitenkin ymmärsimme toisiamme. Keskustelimme usein tuntikausia, ja minä sain hänet nauramaan.
Evangelinesta näki, että hän kaipasi ikäistään seuraa. Minä olin silloin kaksi kertaa hänen ikäisensä, en kelvannut äidinkorvikkeeksi enkä parhaaksi ystäväksi. Ja Viktor oli jotakin muuta, sen näki heistä kauas. Näin jo silloin, miten pitkään Evangeline silmäili miestä, joka ei ollut ihminen. Se ei ollut sama katse, jolla Viktor oli vuosia piinannut tyttöä. Viktor oli aina puhtaan taiteellinen ja kunnioitti Evangelinen tilaa ja kehoa, mutta he olivat läheiset, valtavan läheiset. Ennen teinivuosiaan Evangeline istui iltaisin Viktorin sylissä, he saattoivat lukea yhdessä kirjoja ja siemailla teetä. Sellaisessa tilassa he koskettivat toisiaan varomatta, mutta milloin tahansa muulloin Viktor varoi hipaisemastakaan tyttöön.
Ennen seuraavaa suurta esitystä vedin Viktorin telttaani.
”Sinä rakastat häntä”, minä sanoin kiertelemättä.
Viktor vain kurtisti kulmiaan niin, että silmälappu värähti.
”Evangelinea.”
”Tietenkin minä rakastan häntä.”
”Tarkoitan, että sinä rakastat häntä.”
Kesti hetki, että hänen ilmeensä tavoitti sanomani merkityksen. Se oli kuin eläimellistä kauhua.
”Minä en ole sellainen!” hän kiljui. En ollut koskaan kuullut hänen huutavan niin korkealta, vaikka hän joskus sätti esiintyjiä kovallakin sävyllä. ”En ole kuten te ihmiset! Minulle ei tulisi mieleenikään katsoa alaikäistä tyttöä sillä tavalla kuin moni ihmismies katsoo. Tässä maailmassa on liikaa nuoria neitoja, jotka ovat joutuneet sellaisten miesten hampaisiin, mutta minä en ole sellainen, minä rakastan ja kunnioitan Evangelinea!”
Viktorin ääni kohosi lähes hysteeriseksi. En hätkähtänyt sitä, olinhan jo tottunut hänen kiivauteensa.
”En tarkoittanut sitä.”
”Mitä sitten? Mitä sitten, jos et sitä? Mitä muutakaan sinä voisit tarkoittaa?”
”En tarkoittanut, että ajattelisit hänen koskettamistaan. Minä vain sanon, mitä olen nähnyt. Teillä kahdella on jotakin erityislaatuista. En usko erityisyyteen sellaisenaan, olen liian realisti siihen, mutta en ole koskaan kohdannut kahta olentoa, jotka olisivat yhtä yhteenliimautuneet kuten te olette.”
Viktor vain tuijotti minua. Hänen silmässään ei enää säkenöinyt.
”Sinä kenties yrität yhä kovasti ajatella Evangelinea tyttärenäsi, mutta et ole koskaan ollut hänelle kuten isä. Kasvattaja, kenties, mutta sitäkin vain vaivoin. Evangeline on teini-ikäinen, ja minun on ystävänäsi pyydettävä sinua olemaan varovainen.”
”Minähän olen! Olen varjellut häntä parhaan kykyni mukaan, hän on kallein aarteeni tässä maailmassa.”
”En epäile sitä hetkeäkään. Puhunkin nyt Evangelinesta itsestään. Hän on nuori, kuusitoistavuotias. Mutta näit sinä hänet kuinka erityislaatuisena tahansa, hän on silti vasta teinityttö. Ja hän ajattelee ja toimii kuten sen ikäiset toimivat. Olen nähnyt, miten hän katsoo sinua, eikä hän todellakaan pidä sinua isänään.”
Viktorilta kestää jälleen hetki niellä sanani.
”Tarkoitatko… että hän…”
”Hän rakastaa sinua. Siitä ei ole epäilystäkään.”
”Mutta hän on aina niin… niin…”
Viktor ei koskaan kiivastunut niin, että hänen kasvonsa punoittaisivat, mutta silloin hänen kasvonsa olivat punaiset. Hänen omat tunteensa paistoivat kauas.
”Minä tunnistan kyllä naisen katseen.”
Viktor kohotti kulmiaan.
”Olga…”
”Omasta kokemuksestani tai kokemattomuudestani viis. Tiedän tuon ilmeen, säästä sanasi”, naurahdin. Minä en ollut se, jolta kysyttiin rakkausneuvoja kokemukseni vuoksi. Minulta kysyttiin niitä siksi, koska herätin muissa luottamusta ja pysyin asiassa. ”Minä tiedän, mistä puhun, Viktor. Ole hänelle lempeä. Hän on vielä nuori ja tarvitsee tukeasi.”
”Tietenkin. En koskaan, ikinä voisi…”
”Tiedän sen. Ei hätää. En ajattele sinusta sillä tavalla.”
Hän oli hetken hiljaa, hymyili vain vaisummin kuin yleensä.
”Minä todella rakastan häntä.”
Oli minun vuoroni hymyillä.
Emme silloin keskustelleet aiheesta enempää. Viktor oli kaikin tavoin häkeltynyt. Huomasin, että hän säilytti yhä kunnioittavan etäisyyden Evangelineen, mutta joskus he saattoivat istua Viktorin oman vaunun portailla sylitysten. Evangeline ei takuulla halunnut enää syliin sillä tavoin kuten hän oli lapsena suostunut kipuamaan vain ja ainoastaan Viktorin pideltäväksi. He olivat läheisiä, mutta tilanteissa ei ollut latausta, joten annoin kaiken tapahtua.
Amadeus huomasi ennen pitkää saman kuin minäkin. En ollut koskaan mainittavasti pitänyt nuoresta miehestä, hänessä oli jotakin lähtemättömän epämiellyttävää. Kuin jokin olisi kuhissut ihon alla. Viktor rakasti Amadeusta, joten en koskaan arvostellut nuorukaista hänen kuullensa. Amadeus tuntui kuitenkin viskovan piikikkäitä katseita Evangelinen suuntaan joka kerta, kun Viktor ei ollut näkemässä. Mies ei sietänyt tyttöä silmissään, ja mitä lähemmäs Evangeline tuli täysi-ikää, sitä enemmän Amadeus tuntui kihisevän.
Evangelinen oli määrä päästä lavalle täyttäessään kahdeksantoista, ja se teki Viktorin niin kireäksi, että meistä kukaan tuskin uskalsi lähestyä häntä. Hän tiuski väliaikaisesiintyjille, menetti hermonsa budjetoidessaan ja repi suunnitelmavihkosiaan palasiksi ennen kuin poltti ne nuotiolla. Vain Evangeline rauhoitti häntä, mikä oli ironista tilanteen huomioon ottaen.
Amadeus oli silminnähden kateellinen tytön nauttimasta suosiosta. Evangeline ei ollut päässyt lavalle kertaakaan, ja Viktor oli silti varma, että tyttö tekisi vihdoin sirkuksesta sen, mitä hän oli siltä alun perin halunnut. Amadeus oli jokapaikanhöylä, hän harjoitteli milloin minkäkin taidon voidakseen mukautua Viktorin äkillisiin tarpeisiin. Se oli hirvittävää katsottavaa. Amadeus osasi niin veitsenheiton kuin taikatemputkin, hän oli yleinen viihdyttäjä, mutta se ei tuntunut kelpaavan Viktorille. Viktor ei hymyillyt miehelle kuten hän hymyili tulevalle päätähdelleen, ja se väänsi veitsiä vatsassani. Amadeus oli tikittävä aikapommi, jonka räjähdystä en tahtonut olla todistamassa.
Viktor halusi laittaa Evangelinen laulamaan. Jos kenelläkään tässä maailmassa oli sellainen ääni, tämän tuli vain laulaa. Viktor pohti päänsä puhki, voisiko se riittää, kiinnostaisiko se ihmisiä tarpeeksi. Sitten hän kuuli jälleen Evangelinen laulavan ja vakuuttui siitä, että vastaavaa ei kukaan tässä maailmassa ollut kuullut. Se riitti. Viktor ei aikonut antaa tytön laulaa mitä tahansa; hän oli säveltänyt ja sanoittanut vuosia. Hän tahtoi aina vastata kaiken suunnittelusta itse, sellainen hän oli. Joskus hänen teltastaan kuului maanista pianonsoittoa keskellä yötä, ja silloin tiesi pysyä mahdollisimman kaukana.
Viktor suunnitteli asut, valot ja äänimaailman itse, mutta minä vastasin niiden teknisestä toteutuksesta. Tein Evangelinelle kymmeniä mekkoja, vaatetin hänet uudelleen ja uudelleen. Tyttö kasvoi nopeasti aikuiseksi, ja sain olla kokoajan tekemässä uusia versioita vaatteista, joita Viktor oli kaavaillut tytön ensimmäisiin esityksiin.
Kun Evangeline täytti kahdeksantoista, me juhlistimme häntä omalla joukolla. Jopa Amadeus oli paikalla, kai miehen täytyi ymmärtää, miten Viktor olisi hänen poissaolonsa tulkinnut. Olimme Viktorin kanssa suunnitelleet Evangelinelle asun, joka ei liittynyt millään tavalla sirkukseen, se oli vain lahja tytölle itselleen. Kokovalkea pitsimekko, joka jätti olkapäät paljaiksi. Evangeline näytti sirolta kuin enkeli, hän oli niin sievä, että minäkin tunsin oloni häkeltyneeksi häntä katsoessani. Valkoiset ripset ja pehmeät huulet. Ymmärsin täysin, miksi Viktor oli tytön lumoissa. Silloin Viktor tuijotti tyttöä jo niin päivänselvästi rakastuneena, ettei mikään väite olisi voinut sitä kumota.
Evangelinen syntymäpäivänä emme suunnitelleet esityksiä tai puhuneet sirkuksesta, me juhlimme tyttöä. Viktor ei tuntunut muuta näkevänkään. He nauroivat jo silloin samaan tahtiin. Näki kauas, että heidän väliinsä ei enää pääsisi, heidän välilleen oli muodostunut oma maailmansa. Minä ja Amadeus olimme sen ulkopuolella, ja Amadeusta se tuntui haittaavan niin, että odotin hiljaa hänen räjähtämistään.
Syntymäpäivästä alkoi lähtölaskenta ensimmäiseen esitykseen, jossa Evangeline olisi mukana. Viktor oli niin hermostunut, että hän ei nukkunut laisinkaan. Joskus hän unohti ihmiskehonsa tarpeet ja tuntui elävän kuten hirviömuodossaan eli. Se unohtui minulta kovin usein, se, että paras ystäväni ei todellisuudessa ollut tämä kiivasluontoinen ja intohimoinen ihmismies, jonka kanssa elin.
Odotin kauhulla ja innolla Evangelinen tuomista lavalle. Tyttöä itseään ei jännittänyt, hän oli tyynen rauhallinen ja kertasi kappaleitaan omassa rauhassaan. Evangeline oli valtavan luonnollinen jo harjoitellessaan. Hänen ei tarvinnut tulla toiseksi persoonaksi kyetäkseen esiintymään, toisin kuin moni väliaikaisesiintyjistämme. Evangelinessa oli luonnostaan sitä paloa, jota lavalla tarvittiin. Ymmärsin joka päivä paremmin, miksi Viktor ei nähnyt ketään tai mitään muuta.
Kun esityspäivä koitti, en odottanut mitään. Annoin kaiken vain tapahtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti