Ensimmäisen esityksen alkaessa adrenaliinin sykkeen saattaa miltei tuntea väreilynä ilmassa. Tunnelma on jännittyneen odottava, kaikki suuressa teltassa ovat kohdistaneet katseensa lavalle. Viktor seisoo punaisessa takissaan ja korkeassa hatussaan arvokkaana ja hymyilee. Valot ja värit täyttävät lavan. On yleisön aika päättää, onnistuimmeko. Kaikki on heidän hallussaan. Esittävän taiteen piirissä kaikki on yleisön armoilla.
Kaksoset ovat notkeita ja sulavaliikkeisiä, heitä katsoessa alkaa huimata. Heidän kasvonsa on maalattu identtisesti, mutta eri värein. Kun he liikkuvat lavalla yhdessä, he täyttävät koko suuren tilan. Se on taito, jota osaa arvostaa eri tavalla tehdessään tätä työkseen. Myös Amadeus esiintyy erinomaisesti, hänen numeroonsa kuuluu tällä kertaa yleisön osallistaminen. Katson tyynen rauhallisesti, kuinka Amadeus on kadottavinaan yleisöstä poimimansa naisen kaappiin. Viktor oli pitkään taikatemppuja vastaan, mutta olemme alkaneet lisätä niitä ohjelmaan vaivihkaa, vähän kerrallaan.
Tiedän, että eilisten välikohtausten jälkeen kukaan meistä ei ajattele muuta kuin Evangelinea, joka ensin kieltäytyi visusti laulamasta ja sitten sai lasia lautaselleen. Tapahtumien sattumanvaraisuutta on mahdoton arvioida. En usko, että se oli sattumaa. Joku joukossamme tahtoo vaientaa laululintumme. Epäilisin Amadeusta, jos nuori mies ei olisi niin piinaavan rakastunut, että tietäisi Viktorin inhoavan häntä ikuisesti, jos hän satuttaisi Evangelinea.
Viktor on tehnyt töitä koko yön, mutta se ei näy hänen kasvoiltaan tai olemuksestaan. Hän on yhtä valovoimainen ja innostava tirehtööri kuten aina, yleisö rakastaa häntä. Hänestä ei erota hetkeksikään, että hän on valvonut peläten rakkaan tähtensä puolesta ja purkanut kaikella vimmallaan tunteensa sävellykseen. Se ei ole valmis. Me kaikki tiedämme, ettei se ole valmis. Evangelinen pienen haavan olemme saaneet paikattua, voimakas sirkusmeikki peittää sen alleen, mutta sitä ei paikkaa mikään, että hän kieltäytyi laulamasta Viktorin lauluja.
Minä tiedän, että moni tässä yleisössä istuu täällä Evangelinen vuoksi. Minä tiedän myös sen, että show’n ensimmäisen puoliskon lopettaa se esitys, jota minä itse odotan koko keho hienoisesti täristen. Suhtaudun äärimmäisellä vakavuudella Evangelinen kokemaan uhkaan, mutta en silti voi olla ajattelematta sitä, että tämä on Livin debyytti. Liv siirtyy tanssilavoilta meidän sirkukseemme, ja tämä päivä näyttää, onko se oikein.
Livin esiintyminen on viimeinen ennen puolen tunnin taukoa. En pysty keskittymään kunnolla, kun ajattelen Liviä, joka on saanut ensimmäisenä ihmisenä koko maailmassa pidellä minua ja kuulla tunteista, joita olen pitänyt sisälläni. Koko kehoani kipristelee, kun ajattelen, että saan nähdä hänen esiintyvän yleisölle. Se on aina erilaista. Ihan aina.
Kun Liv astelee lavalle, hänen jokainen askeleensa piirtyy verkkokalvoilleni. Miten kukaan voi olla noin sulava ja luonnollinen. Erotan verhojen takaa, kuinka hän seisoo kuten balettitanssijat seisovat ennen tanssia. Ennen kuin hän aloittaa, hän niiaa yleisölle. Hänen takanaan roikkuu ympyrä vaijerista, ja hän kiepauttaa itsensä sille musiikin tahdissa. Tätä minä rakastan hänessä, hänen täydellistä yhteensulautumistansa musiikin kanssa. Musiikki elää hänessä, liikuttaa häntä, mutta ei kuten sätkynukkea vaan kuten jotakuta, joka on syntynyt musiikki sydämessään. Ymmärrän jälleen, miksi hän sanoi musiikin olevan se asia, jota hän tarvitsee elääkseen. Hän todella elää yhdessä sen kanssa.
Liville tekemäni asu on yksityiskohtainen korsettipuku, jonka takaosasta lähtee irti repäistävä pehmeän keltainen laahus. Asussa on kymmenittäin yksityiskohtia, jotka punoin siihen vain häntä ajatellen. Viktor on tarkka esiintyjiemme asuista, mutta hän ei tiedä, miten paljon olen ajatellut Liviä tehdessäni hänen asuaan. Jokainen rypytys, jokainen kirjailtu koriste on siellä merkkinä jostakin, jota olen alkanut vasta hiljalleen tunnustaa itselleni. Joskus huomaan ajattelevani, näkeekö Liv sen. Katsoiko hän asua ensi kertaa ja huomasi, että jokainen yksityiskohta on äänetön tunnustus.
Karistan ajatuksen harteiltani ja katson, kuinka Liv liikkuu trapetsilla kuin kotonaan. Tämä on hänen kotinsa. Tähän hän kuuluu. Musiikkiin, joka liikuttaa häntä, oli hän missä tahansa. Hänen ihonsa hehkuu, meikkinsä loistaa helmiäisenhohtoisena valoissa. En voi lakata tuijottamasta häntä, joka on läsnä ja silti niin kaukainen. Yleisö ei koskaan voisi koskettaa häntä, ei ikinä, vaikka hän hymyilee yleisölle kuin viettelisi heitä lähemmäs. Se on pelkkä illuusio. Yleisö ei ole lähelläkään, etäisyys on ikuinen. Silti Liv flirttailee yleisön kanssa, hän on täydellisen luonnollinen. Kun hän repäisee laahuksensa pois ja kieppuu trapetsilla hurjasti kuin voisi tippua hetkenä minä hyvänsä, ymmärrän olevani hänen vankinsa. Tätä minä rakastan. Tätä vapautuneisuutta ja huumaa. Liv osaa olla kaikkien katsottavana, ja se on jotakin, jota en ole koskaan oppinut.
Livin musiikki on lopuillaan, ja viimeisten sävelien aikana hän taivuttaa selkänsä kaarelle ja jää roikkumaan täydellisen viehkeästi trapetsirenkaalle. Kaikki hänessä on sulavaa ja notkeaa, hän taipuu mielettömälle kaarelle. Valot sammuvat hiipuen, ja lavan taakse syttyy ympyränmuotoinen lamppu. Kuin täysikuu. Livin siro siluetti piirtyy kuuta vasten, musiikki loppuu. Yleisö on aivan hiljaa.
Aplodit ovat raikuvat. Yleisö rakastaa häntä, näen sen heidän katseistaan, kuulen sen heidän vimmaisesta taputuksestaan. Olen miltei pudota polvilleni. Ymmärrän vasta nyt, miten jännitin tätä. Livin ensimmäistä esitystä meidän sirkuksemme jäsenenä. En ajattele eilisen tapahtumia, en piinaavaa uhkaa sirkuksessamme, vaan ainoastaan tätä nuorta naista, jonka liikkeet muuttavat minussa jotakin pysyvästi.
Kun Liv palaa lavalta ja Viktor astuu hänen tilalleen ilmoittamaan tauosta ja kiittämään yleisöä, tunnen koko kehoni syttyvän jälleen. Liv palaa lavan taakse adrenaliinihuuruisena ja lämpimänä, ja hetken olen katsovinani kuin hän kävelisi suoraan suutelemaan minua. Ei, tuo on sinun oma toiveesi. Sinä tahtoisit hänen tekevän niin. Edes voimakkain häpeä ei saa minua lamaantumaan aloilleni, niin liikuttunut olen Livin esityksestä. Liv rientää suoraan halaamaan minua, ja hän halaa lujaa, tiukasti rutistaen.
”Liv…” Henkäisen hänen nimensä.
Liv kohottaa katseensa. Hänen meikkinsä korostaa hänen silmiensä sinisyyttä, puuteri hehkuu helmiäisenä poskilla. Hän on kaunis. En pysty enää sivuuttamaan sitä. Hän on niin uskomattoman kaunis.
”Olen sinusta niin ylpeä”, kuiskaan.
”Olin kotonani”, hän sanoo hymyillen leveästi. Juuri kun ajattelin, ettei hän millään voisi olla tuon kauniimpi.
”Niin olit”, jatkan. ”Tervetuloa sirkukseen.”
”Kiitos, Olga.”
Liv kurottaa ylemmäs, viiltävä kauhu leikkaa vatsanpohjastani, kun kuvittelen hänen suutelevan minua. Liv painaa nopean, lempeän suukon poskelleni ja kävelee hymyillen eteenpäin vaihtamaan vaatteita seuraavaa puoliskoa varten. Kyyneleet kihoavat silmiini ennen kuin ehdin ajatella asiaa. Saan räpyteltyä ne pois, mutta en kykene poistamaan tunnetta hänen huulistaan poskellani. Hinkkaan poskea niin, että poskipunani katoaa. En voi jättää Livin huulipunatahraa siihen. Ehkä hän tekee näin kaikille. Kenties se on tapa, joka hänellä on ollut tanssipiireissä. Mutta hän teki sen minulle.
Mielessäni kieppuu kuva Livistä trapetsilla. Se vangitsee minut, lumoaa minut omakseen. Vilkaisen taakseni, erotan Livin nauramassa esiintymisasuaan pukevan Evangelinen viereltä. Minun on vihdoin tullut aika sanoa itselleni se, jota en ole kyennyt hyväksymään todeksi.
Olen rakastumassa häneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti