Me löydämme kuin löydämmekin väliaikaiset esiintyjämme sirkuksen pohjoismaiden kierrokselle. Jokaisesta muusta ilmansuunnasta joutuisimme jälleen etsimään uudet, mutta en mieti sitä nyt, kun olemme päässeet alkuun. Väliaikaisissa esiintyjissämme on monenlaisia kasvoja. Anna, ruotsalainen akrobaatti, jonka sulavuus ja notkeus tekivät sekä minuun että Olgaan vaikutuksen. Vaikka en nähnyt hänen ensimmäistä koe-esiintymistä, luotin Olgan ja Amadeuksen arvioihin. Amadeus vastaa tällä kierroksella veitsenheitosta ja taikatempuista, häneltä on aina onnistunut näyttävä ja kohahduttava esiintyminen. Annan lisäksi löysimme norjalaiset tanssijasisarukset, jotka osaavat myös erilaisia jonglööraustemppuja ja trapetsitaidetta. En tahdo korvata Liviä, tämä on hänen ensiesiintymisensä trapetsilla meidän sirkuksemme virallisena jäsenenä.
Olen yrittänyt maanitella myös Olgaa lavalle kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän ei ole osoittanut kiinnostusta, hän tahtoo edelleen pitää tyylikkään etäisyyden. Olen ajatellut Olgaa paljon; hänen sulkeutuneisuuttaan ja kylmän rationaalista otettaan elämään. Ilman sitä en pärjäisi, mutta hän pakenee aina tunteitaan ja itseään. En ole haastanut häntä läheskään riittävästi kuluneina vuosina.
Olen yrittänyt integroida väliaikaisia jäseniämme osaksi ryhmää, sillä he kiertävät kaikki pohjoismaat kanssamme. Ensimmäinen esitys on Norjassa, jonne olemme olleet leiriytyneenä jo pitkään. Liv on kuin kotonaan, hän on kasvanut elämänsä ensimmäiset vuodet orpokodissa täällä.
Makaan sängyllä selaamassa Evangelinen nuotteja, kun Amadeus ilmestyy teltan suuaukolle.
”Ai. Hei.”
”Oletko kiireinen?”
”Ainahan minä olen.” Nousen istumaan ja taputan sänkyä. ”Käy peremmälle. Oliko sinulla asiaa?”
”Ei oikeastaan.” Amadeus istuu aivan viereeni, miltei kiinni minuun. ”Minulla oli vain ikävä sinua.”
Minulla on ollut ikävä meitä kaikkia. Tämä on kiireistä aikaa, emmekä ehdi olemaan toistemme seurassa juuri muuten kuin työasioiden puitteissa. Amadeuksella on ilottomat merenturkoosit silmät ja pitkä vaalea letti. Muistan, miltä tuntui koskettaa hänen kuulasta ja pehmeää ihoaan seitsemän vuotta sitten, ja vielä vähän sen jälkeenkin. Amadeus on aina ollut yhtä nuorekas ja kaunis. Minä ja Evangeline olemme sopineet, ettemme omista toistemme kehoja. Saamme tehdä missä vain mitä vain, mutta tutut ihmiset eivät käy, se ei sovi kuvioon. Näen, että Amadeuksen katseessa on yhä sama jano kuin vuosia sitten, mutta en saata tarttua siihen.
”Viktor… Miten sinä voit? Kysyn tätä ystävänä, en alaisenasi.”
Huokaisen syvään. Ajattelen metsässä kohtaamaani hirviötä ja sen matalaa, vihaista sihinää. Sillä oli kaikki oikeus halveksia minua koko olemuksellaan.
”En tiedä”, huokaan. ”Tuntuu, että alan menettää otettani.”
Amadeus hivuttaa varoen kätensä omalleni. Puristan häntä lujaa.
”Minua pelottaa. Pelkään itseäni ja sitä, että minulla on elämä, jota joudun jatkuvasti raahaamaan mukanani.”
”Tiedän sen”, Amadeus sanoo madaltaen ääntään. ”Se kohtaaminen hirviön kanssa… Minusta sinun kannattaisi pitää taukoa niistä touhuista.”
”Niin minä aionkin. Muuten en pysty keskittymään tulevaan kauteen.”
”Alat olla hermoraunio, eikä meillä ole vielä edes koko show’ta suunniteltuna.”
Kiristelen hampaitani.
”Kuule. Minä autoin sinua vähän. Olen pohtinut koreografioita ja tehnyt suunnitelmia, haluatko nähdä?”
”Kiitos. Myöhemmin. Nyt tarvitsen pienen hetken. Olisitko vain siinä kanssani?”
”Totta kai.”
”Kiitos, olet korvaamaton.”
Painan suukon Amadeuksen poskelle. Mies ei tee elettäkään siirtyäkseen kauemmas, ja ymmärrän, että sanani ja tekoni ovat hänelle liikaa, hän tulkitsee ne toisin. Vetäydyn vain aavistuksen kauemmaksi hänestä, niin vähän, ettei hän luule minun torjuvan häntä kokonaan.
”Tiedätkö mitä, Viktor”, Amadeus sanoo yllättäen paljon reippaammin.
”No?”
”On yksi asia, jota et minusta tiedä.”
”Niinkö?”
”Minullakin on historiaa hirviöiden kanssa.”
”Mitä?”
Vetäisen käteni hänen omastaan. Etsin merkkejä valheesta tai liioittelusta, mutta Amadeus on täysin vakavissaan.
”Olin silloin kuusitoista.”
Vain muutamia vuosia ennen kuin tapasin hänet.
”Minulla oli sisko. Isosisko. Minä vihasin häntä yli kaiken.”
En uskalla edes nyökätä. En tiedä laisinkaan, mitä kuulisin seuraavaksi.
”Joka tapauksessa olimme päiväretkellä metsässä, kun lauma kaltaisiasi yllätti meidät.”
Kaltaisiasi. En pidä sävystä, jolla hän sen sanoo.
”Me piilouduimme luolaan, mutta se ei auttanut. Jäimme sinne loukkoon, kivet siirtyivät suuaukon eteen emmekä päässeet pois.”
Hätkähdän taaksepäin, miltei kaadun kyljelleni sängylle. Minä tiedän, mitä Amadeus aikoo sanoa seuraavaksi. Tuijotan häntä lamaantuneena, kun ymmärrän, mistä hän aikoo kertoa.
”Sinä olit siellä kauan”, huomaan kuiskaavani, ”tosi, tosi kauan, ennen kuin teidät löydettiin.”
On Amadeuksen vuoro tuijottaa minua häkeltyneenä.
”Sinä olit veren peitossa. Ja sinut löysi…” jatkan.
Amadeuksesta lähtee tukahtunut älähdys.
”Hirviö”, minä viimeistelen. ”Sinut löysi hirviö.”
”K-… kuinka…”
Meidän elämämme ovat ristenneet jo varhain.
”Se olin minä”, kuiskaan. ”Minä olin se hirviö, joka sinut löysi.”
Amadeuksen ilme murtuu täysin. Jokin sisälläni tunnistaa tämän täysin, tämän haavoittuvaisen lapsen, jonka hän nyt paljastaa. Kyyneleet valuvat valtoimenaan poskille, kasvot punoittavat, selkä painuu kyyrylle. Amadeus näyttää täydellisen hauraalta, ja minä kiedon käteni hänen ympärilleen ja puristan. Aivan kuten Eva tekee aina minulle.
”Amadeus rakas…”
”Se olit sinä? Kaiken tämän aikaa… jos olisin tiennyt…”
Olisiko hän lähtenyt? Jäänyt?
”Olet niin rakas, Viktor, olet niin uskomattoman rakas”, Amadeus itkee sylissäni. ”T-… tiedätkö sinä myös, mitä… mitä luolassa tapahtui, kun…”
Silitän hänen selkäänsä pitkin vedoin. Muistan, miltä hän näytti. Verta oli kuivunut hänen kasvoilleen ja vaatteisiinsa, sitä roikkui kokkareisina paakkuina hänen silloin lyhyemmistä hiuksistaan. Kyllä, minä tiedän, mitä luolassa tapahtui.
”Minun siskoni… hän…”
Silitän hellästi, meillä ei ole mitään hätää. Amadeus värisee niin, että ymmärrän hänen uudelleenkäyvän traumaansa läpi.
”Hän uhrautui. En tiedä, kauanko me olimme siellä. Luolassa. Vankina. Se oli ikuisuus. Se ei loppunut ikinä. Ja… ja hän…”
Amadeus vääntyy pieneksi sykkyräksi syliini, enkä voi päästää häntä pois. Hän kakoo hetken, sylkeä valuu leualle, ja minä pitelen häntä entistä tiukemmin.
”Hän… me emme olisi selvinneet muuten. Hän… hän halusi, että…”
Itkun aalto on kouristeleva.
”Että minä syön hänet.”
Painan Amadeuksen pään rintaani vasten ja suukotan hänen vaaleaa päätään. Amadeus vain itkee ja kouristelee, ja minä huomaan ajattelevani sitä ihmistä, jonka raatelin aivan liian vähän aikaa sitten. Sellainen muuttaa ketä tahansa. Sille on syynsä, miksi olen kaikki nämä vuodet kieltäytynyt ruokailemasta ihmisen lihalla. Suukotan Amadeuksen ohimoa.
”Ei mitään hätää. Minä tiedän kyllä”, kuiskaan, ”minä tiedän…”
Ajattelen kaikkia niitä ihmisiä, jotka olen syönyt. Minä muistan niin monet kasvot edelleen. Tiedän, miltä ihminen näyttää ennen kuin tämän rinta revitään auki. Sitä ilmettä ei voi unohtaa.
”Ja minä aina… minä aina vain vihasin ja kahdehdin siskoani. Silti hän rakasti minua niin paljon, että… että…”
”Ssh, ei hätää. Minä ymmärrän. Sinun siskosi oli hyvä sinulle.”
”Se… se sattuu minuun kaikkein eniten.”
Amadeus nousee istumaan. Hänen jalkansa ovat yhä sylissäni, silitän niitä hitain vedoin.
”Se siis todella olit sinä. Se hirviö, joka löysi minut ja raotti kallionlohkareita, jotta pääsin pakenemaan. Olen kaikki nämä vuodet ajatellut, miten hirviö saattoi olla niin inhimillinen. Sen vuoksi en koskaan pelännyt, kun kerroit todellisesta ulkomuodostasi – koska tiesin, mihin hirviöt voivat parhaimmillaan pystyä.”
Amadeus vetää syvään henkeä.
”Kunpa olisin aina tiennyt, että se olet sinä.”
Hänen kätensä pysähtyy poskelleni. Suutelisin häntä, jos se ei merkitsisi hänelle eri asiaa kuin minulle. Minulle fyysinen läheisyys on vain koskemista, mutta ihmisille se tarkoittaa muuta, jotakin suurempaa. Siispä tyydyn jättämään käteni hänen omalleen ja sivelemään sitä hellästi.
”Sinä olet aina saanut olla pelastamassa minua”, Amadeus kuiskaa.
”Olen tehnyt sen mielelläni. Sitä paitsi sinun työpanoksesi on uskomaton, olet aina ilahduttavan motivoitunut.”
”Kuinka voisin olla olematta, kun olet tuollainen?” Amadeus onnistuu jo hymyilemään varoen. ”Kiitos, Viktor. Kaikesta.”
Amadeus tarttuu käteeni ja suukottaa sormiani. Kehoani polttelee, minua tuskastuttaa etäisyys välillämme, vaikka tiedän, etten voi murtaa sitä näin. Se ei olisi oikein hänelle, enkä tahdo satuttaa häntä kaiken hänen kokemansa jälkeen.
”Anna anteeksi, että olen usein niin vaikea. Tuon… tuon kokemuksen jälkeen minun on ollut hankala löytää hyvää mistään”, Amadeus sanoo hiljaa. ”Mutta sinä olet hyvä. Ja tämä sirkus on. Olet niin rakas, Viktor. Kiitos.”
Amadeus nousee ylös.
”Anteeksi, en tosiaan tiedä, miten tämä tähän meni.”
”Ei se mitään. Kiitos, kun kerroit. En anna kertomasi valua hukkaan. Olen aina tässä, muistathan sen? Jos tarvitset tukea. Tai mitä vaan.”
Amadeus pyyhkii silmiään ja pukee sitten valkoiset hansikkaansa.
”Taidan mennä tekemään paperihommia. Kiitos vielä. Minäkin tahdon auttaa sinua ihan missä vain ja milloin vain, jos vain tarvitset minua.”
”Tiedän sen. Kiitos.”
Hänen kävellessään pois jään tuijottamaan hetkeksi eteeni. Muistan yhä sen päivän, kun pelastin resuisen ja verisen nuoren pojan siskonsa ruumiin ääreltä. En koskaan yhdistänyt nuorukaista Amadeukseen. Pudistelen päätäni. Nyt minä tiedän. En silti voi olla ajattelematta, ylitinkö juuri hänen kanssaan tuntemattoman rajan, meninkö liian pitkälle. Päätän olla ajattelematta sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti