Roihu: luku 22

Luku 22: Veri ja luu (Viktor)

Jännite Evangelinen ja minun välillä on säilynyt yhtä rätisevänä ja vaikeana vielä Ruotsissakin. Hän tuntuu vetäytyvän entistäkin tiukemmin omiin maailmoihinsa. Esiintymiset sujuvat odotetusti, hän valloittaa yleisön kuin yleisön, mutta jokin hänen tavassaan olla lähelläni on muuttunut. Me olemme aina riidelleet samoista aiheista, joten en ymmärrä, miksi juuri nyt jokin hänen olemuksessaan käpertyy minulta piiloon. Esiintymiset vievät kaiken aikamme, valmistelut ovat suuret. Leirintäalue on aiempaa pienempi, mutta saamme kaiken näyttämään yhtä kutsuvalta ja hienostuneelta kuten tähänkin saakka.

Toisen esityksemme väliajan loppupuoliskolla huomaan Evangelinen ja Livin lyöttäytyneen ison asiakasrykelmän joukkoon. Keskustelua käydään intensiivisesti, molemmat naiset näyttävät innostuneilta. Livin silmät säkenöivät ja hänen kehonkielensä on tyypillisen innostunutta. Hän näyttää siltä kuin räpiköisi piakkoin lentoon.

Kun kävelen lähemmäs, kuulen ensimmäistä kertaa keskustelun yksityiskohdat. Evangeline ja Liv kuvaavat kiihkeästi suunnitelmia, joita ei ole vielä pantu toteen. Esityksiä, joita olemme vasta suunnitelleet. Kun Liv pudottaa suustaan haaveemme suunnata Aasiaan ensi kaudella, otan reippaita askelia lähemmäs. Tilanne alkaa riistäytyä käsistä. Yleisön kanssa saa keskustella ja heihin on lupa ottaa kontaktia, mutta tällainen on ehdottomasti kielletty. Etenkin Evangelinen pitäisi kyllä tietää se.

En kuitenkaan pääse harppomaan naisten luo hetkessä, sillä kävijät pysäyttävät minut yksi kerrallaan kehuakseen ja kyselläkseen. Moni tunnistaa Annan, joka on tehnyt sirkustaidetta paikallisissa piireissä. Se hymyilyttää minua hetkisen. Juuri tämän vuoksi tahdon vaihtaa esiintyjiä sen mukaan, missä päin kuljemme.

Kun vihdoin pääsen Evangelinen luo, Liv on jo kadonnut ihmismassaan. En erota hänen lilaa hiuskuontaloaan mistään. Hymyilen Evangelinelle ja tartun häntä kädestä, jotta kukaan kävijöistä ei reagoi tilanteeseen. Kun olemme kahden teltassani, päästän oitis irti.

”Mitä sinä oikein teet?”

”Mitä tarkoitat?”

”Et voi vain kävellä ympäriinsä ja kertoa ihmisille yksityiskohdista, joita oma porukkammekaan ei vielä tarkalleen tiedä!”

”He olivat innoissaan!”

”Se ei ole mikään syy! Kai ymmärrät, että sirkuksen yksityisasioita ei voi noin vain levitellä joka kävijän tietoon? Livin minä vielä ymmärrän, hän on uusi, mutta että sinä…”

”Ollaanpa sitä taas niin helvetin pettyneitä minuun.”

”Mikä sinuun on tullut?”

”Enkö enää miellytä herra johtajaa?”

”Ihan oikeasti, Eva, en käsitä!”

Vihlova huuto katkaisee riitamme. Se kuuluu ulkoa. Epäinhimillinen, hurja huuto, joka värittää lempeän kanelintuoksuisen iltamme verenpunaan. Kun Amadeus juoksee kasvot vitivalkoisina telttaan, tiedän jo, mitä on tapahtumassa.

”Hirviö. Täällä. Meidän alueellamme.”

Nielaisen. En tiedä, miten tämä on mahdollista. Olen aina tähän saakka aistinut omani kilometrien säteellä, mutta nyt en tunne tuttua tuoksua nenässäni vieläkään. Mitä minulle on tapahtumassa?

Juoksemme Amadeuksen perässä, poukkoilemme ihmisten ja telttojen välistä aivan esiintymisteltan viereen. Suuri siluetti piirtyy ovensuuta vasten. Hirviön ranka on kyyristynyt ja valmis iskemään. Veren haju on huumaava. Maassa makaava mytty muistuttaa vain etäisesti ihmistä. Minua pyörryttää.

”Apua!”

”Miten se pääsi tänne?”

”Aaa… auttakaa… joku…”

Katson hirviötä. Katson ruhjottua ruumista sen jalkojen edessä ja rukoilen, että se on hengissä. Mieleni täyttyy kuvista.

Yksi. Tuo olento edessäni on enemmän kaltaiseni kuin kukaan täällä.

Kaksi. Olen itsekäs, kun ajattelen vain, että jos tuo ihminen on kuollut, se muuttaa sirkuksen suunnan lopullisesti.

Kolme. Minun pitää valita oman rotuni ja sirkuksen välillä ja tiedän jo, kumman valitsen. Se pelottaa minua enemmän kuin mikään.

Minulla ei ole mitään, millä tappaa hirviötä, vaikka hirviöiden uhka on tiedossa kaikkialla maailmassa. Pohjoismaiden hirviökanta on suurempi kuin muualla. Juuri siksi me olemme täällä. En ole täällä tappaakseni kaltaisiani vaan pelastaakseni niitä. En pysty tappamaan omiani, en pysty, ja silti tiedän tismalleen, mitä olen tekemässä, kun kävelen kohti hirviötä ja kohtaan sen ammottavan tyhjät silmät.

Se tunnistaa minut kaltaisekseen. Sen kurkusta lähtee matalaa sihinää. Kiinnitän sen huomion itseeni, houkuttelen sen matkaani. Tiedän muiden hoitavan kaiken muun, kunhan vain saan hirviön pois sirkuksen alueelta. Kun se lähtee viimein juoksemaan perässäni, teltan suuaukosta roikkuvat valot jäävät kiinni sen turkkiin. Näen jo mielessäni, millainen kaaos sirkuksessa puhkeaa, kun olento poistuu paikalta. En kuitenkaan ajattele sitä nyt. En ajattele mitään muuta kuin sitä, että minun täytyy juosta ihmismuodossani niin pitkälle, että voin kiskaista silmälapun pois.

Kaikkialla on aukeaa ja minulla on ihmisjalat. En voi muuntautua todelliseen muotooni nyt. Hirviö tuntuu aistivan ahdinkoni, eikä se liiku kaikella nopeudella ja voimallaan. Se nauraa minulle. Tiedän, että se haluaa kohdata minut yhtä paljon kuin minäkin sen. Vasta, kun olemme juosseet aukealla pienelle polulle, joka kuljettaa meidät puistoalueelle, uskaltaudun riisumaan silmälapun kasvoiltani.

Seistessäni todellisessa muodossani hirviön edessä ymmärrän vihdoin, mikä sen on ajanut tänne. Sen olemus ei ole verenhimoinen tai nälkäinen. Sen kiihkeästä hengityksestä ja kuolaavasta suusta huokuu silkka raivo. Se haluaa repiä minut kappaleiksi. Se on tullut etsimään varta vasten minua.

Kun katsomme toisiamme vihdoin sellaisina kuin olemme, tunnen vihan kipunoivan ympärillämme. Lajitoverini kautta maailman eivät enää tunnista minua kaltaisekseen, enkä voi valehdella itselleni, etteikö se olisi lamaannuttavaa.

Petturi. Ääni on sähisevä eikä se anna armoa.

”Et ymmärtäisi.” Minä, joka puhun jo kuten ihmiset, en voi enää koskaan tulla kaltaisteni hyväksymäksi. ”Tapoitko sinä sen ihmisen?”

Siitäkö sinä välität? Ravinnosta?

”Tapoitko?”

Eivätkö aistisi kerro sitä sinulle?

Järkytyn, kun ymmärrän, että eivät. En kuule sydämensykettä enkä haista verta tänne saakka, vaikka minun pitäisi pystyä siihen.

Olet laimennettu, häpeällinen versio siitä, mikä sinun tulisi olla. Lisää sihinää. Hirviön selkä taipuu vihaiselle kaarelle. Hän ei vieläkään vastaa kysymykseeni.

”Johan minä sanoin. Et ymmärtäisi.”

Pidät rotuamme pilkkanasi alentumalla yhdeksi heistä. Sellaista magiaa ei pitäisi olla olemassakaan, joka muuttaa meitä heidän kaltaisikseen.

Mutta sellaista on, eikä sitä voi enää kieltää.

Sinulla ei ole oikeutta kutsua itseäsi yhdeksi meistä.

Hirviö on minua suurempi ja sillä on terävämmät kynnet, mutta minä tiedän jo, mitä aion. Kun käymme toistemme kimppuun, tiedän, että ensimmäistä kertaa koskaan joudun tappamaan kaltaiseni. En pelkää oman henkeni puolesta. Ajattelen vain sirkusta. Evangelinea. Amadeusta. Olgaa. Liviäkin. Kaikkia niitä kertoja, kun yleisö on puhjennut huutamaan edessämme. Ehkä olen kääntänyt takkini. Ehkä olen enemmän ihminen kuin mitään muuta. Minulle ei ole nimeä tässä maailmassa, ja siksi raastan kaltaiseni olennon turkin rikki, repäisen sen kylkeen tarttuneista valoista niin, että nahka tulee näkyviin. Käytän hetken hämmennyksen hyödykseni ja kaadan hirviön selälleen.

Kun upotan hampaani sen paljastettuun kurkkuun, tiedän, että tästä ei ole paluuta enää koskaan.