Meni kuusi vuotta ennen kuin löysimme ainuttakaan pysyvää esiintyjää.
Sirkuksemme ensimmäiset kuusi vuotta eivät olleet mutkattomat, emmekä aluksi niittäneet mainetta toivotulla tavalla. Olga pysyi lujana silloinkin, kun minä heittelin tavaroita ja huusin. Olgaa ei hetkauttanut mikään, eivät edes ne kyselijät, jotka halveksivat sirkustaitelijan tien valinnutta leskeä. Olin kaikesta suunnittelustani huolimatta valtavan yllättynyt siitä, että ihmiset, jotka käyttäytyivät pinnallisen hienostuneesti juhlissa, pystyivät vastaavaan röyhkeyteen. Kenties sirkus oli sittenkin heille ympäristönä pelkkää rahvaan huvia, johon he osallistuivat kertomatta kenellekään. Olihan sirkuksen perustajilla tutut kasvot. Ehkä he ajattelivat tekevänsä meille palveluksen.
Minä en tahtonut kenenkään palvelusta, ja kaikkein vähiten minä tahdoin sääliä. Se oksetti minua, sai jonkin palamaan ihoni alla. Minä en tahtonut kenenkään sääliä, minä janosin arvostusta ja katseita; sitä, että joku näki taiteeni sellaisena kuin toivoin sen tulevan nähdyksi. Minussa paloi, mutta kukaan ei uskaltanut tulla lähelle liekkiä. He olivat sokeita näkemään jotakin niin kirkasta.
Saatoin hyväksyä hitaan kehityksen ja ihmisten arvottavat asenteet vain, koska Evangeline ei ollut vielä lavalla. Tyttö oli toismaallinen. Täydellinen. Minä tiesin heti hänen laulunsa kuultuani, että se vangitsi minut ikiajoiksi. Yksikään muu ihminen ei ollut samanlainen, Evangelinen aura oli lähes maaginen. Jokin tytössä oli luonnostaan erilaista.
Sen minä halusin lavalle. Evangelinen sellaisena kuin hän oli. En kelpuuttanut mitään tai ketään muuta, sen oli oltava hän. Kun vain katsoinkin häntä, näin jo, kuinka hän seisoisi vanhempana lavalla ja laulaisi. Evangelinea ei voisi laittaa esittämään temppuja, hän ei ollut halpa, hän oli täydellinen enkä hyväksynyt ajatusta hänestä hauskuuttajana. Minun sirkukseni ei ollut vakava, mutta ei naurettavakaan. Minun esiintyjäni olivat taitelijoita, enkä tahtonut heille naurettavan.
Mutta Evangeline oli aina ensikädessä jotakin muuta. Katsoin hänen kasvuaan, näin, kuinka pienestä viisivuotiaasta tytöstä tuli kymmenenvuotias, joka osasi jo sivaltaa sanoillaan ja sanoa sen, mitä ajatteli. Evangeline ei koskaan suostunut miellyttämään minua, ja se sai ihoni kihelmöimään. Kaikissa ihmisissä oli aina tasoja, mutta tuntui kuin Evangeline olisi aina ollut pelkästään oma itsensä. Hän oli sellainen kuin oli jo lapsena. Se oli vangitsevaa. Hänen olemuksensa täytti minut inspiraatiolla, hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla ja hengittää. Jo se, millainen hän oli luonnostaan, sai ideani kukkimaan.
Minä suunnittelin ottavani hänet esiintyjäkseni vasta hänen tullessaan täysi-ikään, mutta hän itse oli toista mieltä. Hän oli juuri täyttänyt yksitoista, kun hän sanoi haluavansa lavalle. Yritin perustella hänelle, miksi se ei olisi monellakaan tavalla järkevää, mutta hänen silmänsä leimusivat. Juuri sitä minä hänessä rakastin, hänen tultaan.
”Evangeline, rakas, ei se olisi ollenkaan hyvä idea. Sinä olet vielä ihan pikkuinen tyttö, eikä pienten tyttöjen paikka ole kaikenlaisen kansan pällisteltävänä lavalla. Minulla on moraali, katsos, se tarkoittaa, että –”
”Minä tiedän, mitä moraali tarkoittaa.”
”Eva rakas…”
”Piinaako sama moraali sinua silloinkin, kun te Olgan kanssa pelastatte hirviöitä?”
Se oli ensimmäinen kerta, kun tyttö otti sen puheeksi. Toisen syyn sirkuksen perustamiselle, sen mistä emme koskaan puhuneet ääneen. Hirviöt. Se, mikä minä olin ja mitä minä tein. Ihmiset ja hirviöt kävivät jatkuvaa taistoa elintilasta kaikkialla maailmassa, ja vaikka kuinka rakastin ihmisiä ja heidän oikkujaan, minä tiesin, kumpaan kastiin kuuluin. Minä olin aina ja ikuisesti laumaolento, ja minä pidin omieni puolia.
Sirkuksemme kiersi alueita, joilla hirviöitä eniten vangittiin ja tapettiin. Olga tiesi kertoa, että oli olemassa myös sellaisia kaupunkeja Euroopassa, joissa hirviöillä tehtiin testejä ja niitä kidutettiin hiljaa hengiltä. Silkkaa julmuutta. Aivan kuin olisimme voineet jotakin sille, mitä meidän tarvitsi tehdä pysyäksemme hengissä – syödä ihmisiä.
Me vältimme tulemasta nähdyksi niissä paikoissa, joissa vapautimme hirviöitä ja pelastimme niitä ihmisten käsistä. Niissä oloissa kuoli ihmisiä. Sitä en tahtonut, en koskaan, sillä kummankaan osapuolen ei olisi tarvinnut kärsiä. Kuolema oli tarpeetonta.
Sillä tavalla me löysimme Evangelinenkin. Kaupungin ei koskaan pitänyt palaa meidän pelastaessamme lajitovereitani, mutta se paloi, ja minä kannan sitä syyllisyyttä hautaani saakka. Mutta minä sain Evangelinen, pienen ihmeeni, joka yhdentoistavuoden iässä saarnasi minulle moraalisesta vastuusta. Minä en enää muista, miten vastasin hänelle. Hän ei jatkanut enää inttämistä lavalle pääsemisestä, kenties siksi, että tiesi saavansa vielä tahtonsa läpi. Minä rakastin häntä aivan liikaa voidakseni kieltäytyä kokonaan.
Joskus minua oksetti omat ajatukseni. Minä tiesin, että käyttäydyin kuten ne ihmisisät, jotka varjelivat tyttäriään miehiltä. En halunnut olla sellainen, en ollut sellainen. En uskonut siveellisyyteen eikä Evangeline ollut minun tyttäreni. Luonnollisesti halusin pitää hänet erossa irstailta katseilta, joilta sen ikäinen lapsi ei voisi välttyä niissä piireissä, joissa pyörimme. Mutta siinä oli muutakin. Evangeline oli minun. Ei siinä mielessä, missä kuka tahansa ihminen olisi minut tulkinnut. Hän oli minun tähteni, enkä minä ollut vielä tyytyväinen kaikkeen siihen, mitä olin häntä varten suunnitellut. En voinut päästää häntä lavalle keskeneräisin suunnitelmin. Kuusi vuotta eivät riittäneet, minä tarvitsin enemmän. Halusin katsoa hänen kasvavan aikuiseksi, halusin ihailla hänen paloaan ja nähdä, kuinka liekki hänen sisällään kasvoi hänen vanhetessaan. Tunsin oloni pervoksi vanhaksi mieheksi, vaikka en ollut ihminen enkä vanha enkä toivoakseni pervokaan. Näin oman olemukseni ihmisen silmin, ja se kuvotti minua. Jos olisin koskaan puhunut ajatuksistani, tiedän, millaisena minut olisi nähty, enkä halunnut ottaa sitä riskiä. Evangeline oli minulle jotakin muuta, jotakin, jolle ei ollut sanoja ihmisten tai minkään muunkaan kielessä.
Otin sen kerran puheeksi Olgan kanssa, ja hän ymmärsi heti, mitä tarkoitin. Olgan kanssa olin turvassa, Olga oli elämänkumppanini ja ystäväni. Hänelle luotin kaiken, jopa henkeni, olihan hän sen jo kertaalleen pelastanut.
”Minä en tahdo näyttää ällöttävältä pervolta, mutta miltä muutakaan näytän, jos suojelen Evaa hänen ollessaan tuon ikäinen?”
”Sinä ajattelet ihan liian paljon. Kuka tahansa ymmärtää, miksi et halua päästää yksitoistavuotiasta lavalle.”
”Kyllä, kyllä, mutta minä sanoin hänelle, että se on moraalini vastaista, koska häntä tuijotettaisiin siellä. Aivan kuin olisin sellainen isä, joka ajattelee omistavansa tyttärensä.”
”Sinä et ole hänen isänsä.”
”En niin! Mutta sellaisessa roolissa minä hänelle olen, olen eräänlainen kasvattaja. Millaista sekin on, hirviö kasvattajana… Tyttöparka. Joskus mietin, olisiko pitänyt jättää hänet liekkeihin. Hän on liian täydellinen tähän maailmaan.”
Olga ei edes värähtänyt, hän tunsi minut liian hyvin.
”Tiedäthän sinä, miten kiihkeästi minä häneen suhtaudun”, huokaisin. ”Jos tällaista toisi ilmi piireissä…” Värähdin.
”He raatelisivat sinut.”
”Sitä minä juuri tarkoitin. Minä näytän pervolta vanhalta mieheltä. Mutta minä vannon, että kiihkeä suhtautumiseni on täysin ammatillista, Olga, minä vannon.”
”Tiedän sen kyllä.”
”En tahdo antaa aarrettani ihmisten tuijoteltavaksi. En vielä. Hän on liian nuori siihen.”
”Etkä sinä ole vielä valmis.”
”En niin, suunnitelmani ovat aivan kesken.”
”En tarkoittanut tuota.”
”Mitä?”
”Sinä et ole vielä valmis luopumaan pikku tähtösestäsi.”
Se kuulosti kammottavalta hänen sanomanaan. Kenties minussa oli todella jotakin vikaa. Mutta Olga oli oikeassa, en tahtonut antaa tähteäni kenenkään muun ihasteltavaksi, en vielä. Halusin hänet sirkuksen keskukseksi, olin siitä aivan ehdoton, mutta en vielä. Vielä muutaman vuoden saatoin nauttia hänen hehkustaan vain itse. Ehkä se teki minusta itsekkään. Ehkä joku olisi ajatellut minun olevan kuvottava. Mutta sellaiset eivät ymmärtäneet mitään siitä, miten toisen olemus voi puhutella, miten kaunista toisen hehku on. En olisi ikinä antanut heidän tuomita minua.
Evangeline ei päätynyt vielä lavalle. Esityksemme paranivat, kuudessa vuodessa meillä alkoi hiljalleen olla maine, joka ei enää saanut minua irvistelemään. Meidät otettiin todesta. Vain yksi puuttui. Vakituiset esiintyjät.
Minulla oli loputon lista kriteerejä, mutta myös pelko. Minä en ollut ihminen. Jos joku alkaisi elää meidän kanssamme, kiertää Eurooppaa meidän vaunuissamme ja elää meidän elämäntyyliämme, hänen täytyisi hyväksyä se, mitä tein. Pelastin hirviöitä. Joskus se tarkoitti sitä, että minun piti tappaa ihmisiä. Ja muutakin. Heidän kalutut luunsa löytyivät aina kymmenien kilometrien päästä sirkusteltoilta, sitä ei saanut yhdistää taiteeseemme. Se oli eri asia. Mutta silti osa minua, ja se osa minun olisi jaettava kenen tahansa sirkukseen pysyvästi kuuluvan kanssa. Se oli isoin este. Mistä löysi ihmisiä, jotka eivät tahtoneet tappaa minua nähdessään todellisen olomuotoni?
Siksi ensimmäinen pysyvä esiintyjä löytyi vasta kuuden sirkusvuoden jälkeen. Etsintämme oli tuottanut tulosta. Kiersimme läpi kaikki sellaiset piirit, joissa oli kaltaisiamme ihmisiä, mutta kukaan ei läpäissyt seulaa. Aina löytyi este.
Sitten minä tapasin Amadeuksen. Hän oli nuori ja estoton, ja hänen katseestaan näki kauas, mitä hän halusi. Hän oli jotakin kauniin ja komean väliltä, erittäin persoonallinen. Vaaleat kiharat hiukset, silloin vielä lyhyet, ja silmät yhtä intensiiviset kuin Välimeri. Me tapasimme olosuhteissa, joista ei voi puhua ääneen, ja päädyimme viettämään yhteisen yön lähimpään hotelliin. Se oli elämää, jota en tuonut lavalle mukanani. En siksi, että olisin hävennyt sitä, vaan siksi, että yleisömme olisi paheksunut. Aivan kuin yläluokkainen yleisömme ei itse eläisi mukavuudenhaluisesti.
Amadeus oli paitsi estoton, myös tietyllä tapaa röyhkeä. Pidin siitä heti, se viehätti minua. Hän ei esittänyt parempaa kuin oli. Hän kykeni kohteliaisuuteen ja miellyttävyyteen, mutta näin, ettei se ollut hänen oikea persoonansa. Amadeusta ei yksinkertaisesti kiinnostanut tarpeeksi miellyttääkseen muita, ja se teki minuun vaikutuksen. Ja hänen silmissään kiilsi, kun kerroin hänelle sirkuksesta. Into oli aitoa. Hän oli toki nuori, mutta myös aidosti kiinnostunut. Eikä hän värähtänytkään, kun sanoin, mikä todella olin. Hän näytti arvanneen sen jo.
Jonkin ajan päästä kysyin Amadeusta liittymään sirkukseen. Hän ei harkinnut hetkeäkään, vaan allekirjoitti paperit heti. Olin tyytyväinen valintaani. Olga ei koskaan sanonut mitään. Hän hyväksyi Amadeuksen, mutta pinnan alla kyti ajatus, ettei hän täysin pitänyt nuorukaisesta.
Niin sirkuksemme alkoi vihdoin lähestyä sitä pistettä, jossa nyt olemme. Saavutimme päämääriämme, löysimme yhden virallisen, pysyvän esiintyjän. Ja kaiken aikaa kello kävi Evangelinelle, laski vuosia, kuukausia ja päiviä siihen, että joutuisin antamaan hänet kaikkien katseltavaksi. En ollut valmis, mutta pidin kiinni siitä, mitä minulla oli. Pieni itsemuodostettu perhe ja taide, jonka kautta elää. Päämäärä. Se tuntui riittävältä. Se oli riittävästi, ainakin sen hienoisen hetken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti