Olga on juuri ehtinyt valmistella paperit ja listata esiintyjäkokelaat, kun tunnen sen. Leirintäalueemme on sankan metsän kyljessä, ja sieltä minä haistan sen, kaltaisteni veren. Minun ei tarvitse kuin vilkaista Olgaa, hän näkee sen minusta heti.
”Olga. Pyydä Amadeusta katsomaan koe-esiintymisiä kanssasi.”
”Oletko varma?”
Nyökkään.
”Sinähän käskit minua olemaan unohtamatta itseäni.”
”Aiotko…?”
”Aion.” Nielaisen. ”Jos jotakin käy, sinä tiedät, mitä tehdä.”
On Olgan vuoro nyökätä.
”Minun ei tarvitse käskeä sinua olemaan varovainen”, hän sanoo. ”Onnea matkaan. Pysy itsenäsi.”
Leirialueen pihamaalla otan juoksuksi. Juoksen kohti metsää, kohti hajua, joka vetää minua luokseen. Ihmisruumis ei ole riittävän nopea, tiedän, että todellinen muotoni tahtoo tulla lähelle. Tartun silmälappuuni ja kiskaisen sen pois. Muutos ravistelee koko olemustani, kesken juoksun kehoni kasvaa ja voimistuu. Muutoksessa on aina jotakin kipeää, joka pistelee joka solulla. Aistini terävöityvät, koko olemukseeni syntyy uusi nuotti, kaikki tuntuu aidommalta, todemmalta.
Oikeassa muodossani tiedän heti, että lajitoverini on kilometrin säteellä minusta. Hirviön veri ei haise samalta kuin ihmisen. Hirviö ei pidä ääntä, ei ainuttakaan, ja se saa koko olemukseni jännittymään. Kuulen sen rahisevan hengityksen, kuulen teräaseiden kilinän toisiaan vasten. Ihminen on hirviötä kauempana, mutta hirviö on jo vahingoittunut, se ei pääse pakoon niin nopeasti kuin sen pitäisi.
Juoksen kovempaa. Unohdan hetkeksi sirkuksen. Sen, että minun pitäisi olla Viktor-niminen ihmismies ja tälläkin hetkellä arvioimassa mahdollisia väliaikaisia esiintyjiä. Olen rakastunut ihmisnaiseen, joka on kauneinta ja upeinta tässä maailmassa. Mutta juuri nyt kaikki ne asiat tuntuvat kaukaisilta, edes Evangelinen hehku ei vedä minua takaisin.
Kun erotan lajitoverini näkökentässäni, ihmisen tuoksu on jo pelottavan lähellä. Ehdin nähdä hirviön vioittuneet sarvet ja karvaisen, tärisevän siluetin ennen kuin metsästäjä kävelee puitten takaa tätä kohti. Se ei ole vielä havainnut minua, olen kauempana, sankka kasvusto peittää suuren hahmoni. Miehiä ei ole enempää, yksi vain, ja vaikka sitä on vaikeaa uskoa, en haista muita ihmisiä. Ihmiset kuvittelevat olevansa kaikkivoipaisia. Jos olisin ihmiskehossani, vetäisin syvään henkeä ja sulkisin hetkeksi silmäni. Mutta en ole. Aistini terästyvät, tämän minä osaan.
Minun ei tarvitse kuin hypätä. Mies ehtii kohottaa veitsensä, sen terä hipaisee kylkeäni, mutta minä olen valtavasti suurempi ja nopeampi. Miehen kurkku aukeaa yhdellä nopealla leukaotteella. Veri purskahtaa päälleni, sen lämmin tuntu on tutumpi kuin rakastetun kosketus. Tämä minä olen. Tätä en koskaan pääsisi pakoon.
Rusahduksia. Katkeavien luiden sinfonia. Ihmisestä jää jäljelle pelkkää sotkua. Vasta silloin ymmärrän kääntää katseeni lajitoveriini päin. Sen kaulan ympärille on kiertynyt köysi, joka on puristunut kaulan ympärille niin tiukasti, että haistan lihasta tihkuvan veren.
Me näemme toisemme ensi kertaa, kaksi hirviötä. Toinen hirviö on koiras kuten minäkin, mutta paljon minua pienikokoisempi ja olemukseltaan arempi. Menen sen luo, ja se kavahtaa ja sähisee.
Älä tule lähelleni, se sanoo äänellä, joka raastaa rintaani. En ole ehtinyt unohtaa, miten hirviöt puhuvat. Meidän äänemme tulee syvältä, meidän ei tarvitse liikutella leukojamme. Sinä haiset niiltä. Saalistajilta.
Tiedän sen. Minä en muistuta enää ihmistä enkä hirviötä. En ole suoraan kumpikaan, mutten ole mitään niiden väliltäkään. Olemassaololleni ei ole nimeä, nämä hetket muistuttavat minua siitä.
”Sinut on sidottu.” Minä puhun jo kuten ihmiset. Sekin saa lajitoverini sihisemään.
Olet antanut itsesi heille.
”Tuo ei ole tavallinen köysi.”
Menen lähemmäs, hirviö lakkaa sihisemästä, vaikka kyyristelee yhä. Köyteen on punottu vaijeria, ja kun kokeilen sitä kynnelläni, ymmärrän sen olevan kovaa kuin rauta. Siksi se raatelee ihoa, se pureutuu syvälle lihaan. Ihmiskehoni tuntisi kuvotusta tämän edessä.
”Sinuun sattuu, jos kiskaisen.”
Se on jo pureutunut kaulaani.
”Minun on pakko kiskaista.”
Kiskaise sitten.
Tämän ihmiset tekevät meille. Kidutusvälineitä, keinoja, joilla saada meidät ansaan, joilla tehdä meidät heikoksi. Vain, koska me synnyimme ainoana ravinnonlähteenämme ihmiset. Vilkaisen ihmisen ruhoa takanani. Olemme samanlaisia. Ei ole olemassakaan moraalia siellä, missä joutuu tappamaan.
Nappaan kynsilläni kiinni köydestä ja repäisen. Hirviö päästää eläimellisen korahduksen, kun köysi irtoaa sen kaulalta. Vaijerimaiseen köyteen on jäänyt sen turkkia verisinä mustina tuppoina. Minä päästän kurkustani matalan murahduksen, ihmisten julmuus jaksaa aina yllättää minut. Tuijotan ääneti kaltaistani, joka hapuilee jaloilleen haavoittuneena ja kipeänä.
”Syö.” Nyökkään kohti metsästäjän runneltua ruumista.
Millainen kaltaisemme luopuu itsestään? Sinä et ole kuten me. Mikä sinä olet?
”Muodonmuuttaja. Niin sen voisi sanoa. Mutta sinä, sinä olet haavoittunut. Syö. Tarvitset voimaa.”
Sinä olet antanut heidän taltuttaa itsesi.
”En koskaan.”
Miksi? Miksi ihmisen hahmo? Annoitko heidän nimetä sinut? Kannatko sinä nimeä?
Meidän kaltaisemme eivät tarvitse nimiä. Me tiedämme, keitä me olemme. Nimi ei tarkoita mitään. Emme kutsu edes omaa rotuamme miksikään, ”hirviö” on ihmisten sana. Sanoilla on kyky muuttaa todellisuutta, siksi en ihmismuodossanikaan luota niihin. Minä luotan tekoihin, taiteeseen, kaikkeen aistit ylittävään kauneuteen.
Kaltaisestani lähtee jälleen matalaa sihinää.
Kannat, siis.
”Syö.”
En sinun katsellessasi.
Nyökkään, käännän hirviölle selkäni. En odottanutkaan kiitosta. Se ei ole meidän keskuudessamme tavanomaista. Ymmärrän, mikä hänelle olen. En enää hirviö, mutten täysin ihminenkään. Petturi jokaisella mahdollisella tavalla. Vilkaisen vielä taakseni, erotan mustan siluetin ihmisen ruumiin ylle kurottuneena. Me olemme kaikki tarpeittemme orjia. Mitä ihmiset ja hirviöt eivät ymmärrä, on se, että meidän välillemme ei lopulta voi piirtää rajaa. Millaista todella on olla ihminen, millaista hirviö? Me kaikki tapamme ja tuhoamme, elämme vaistojemme varassa, toiset näkyvämmin kuin toiset. Ihmisten keskuudessa tapaamani julmuus on vain peitellympää.
Juoksen leirintäalueelle takakautta, en voi antaa esiintyjien nähdä minua. Metsän laidalla erotan valkean siluetin. Evangeline on tullut minua vastaan. Koko olemukseni jäätyy siihen paikkaan. Evangeline ei ole nähnyt todellista muotoani sitten ensikohtaamisemme. Tiedän olevani kauttaaltaan veren peitossa, haisen enemmän eläimeltä kuin ihmiseltä. Aistini ovat kuumentuneet, kuulen jokaisen linnun kaukaisen laulun ja tunnen esiintyjäkokelaiden kiivaana sykkivät sydämet. Ja sitten on Evangeline, minun rakas tähteni, kaunein laulu kaikista koskaan lauletuista lauluista.
Evangelinen katse ei kerro mitään. Hän ottaa minut vastaan, ojentaa kättään ja silittää poskeani. Verta tarttuu hänen valkoisiin sormiinsa. Hengitän raskaasti, ja ymmärrän tämän pelon kuuluvan ihmiselle. Tätä todellinen muotoni ei tunne, tämä on ihmisen kauhua. Inhimilinen pelko siitä, ettei hän näkisi minua enää samoin. Häpeä. Se kutsuu minua jälleen luokseen.
”Olet niin kaunis”, Evangeline kuiskaa silittäen luista poskeani. ”Uskomattoman kaunis.”
”Eva…” Ääneni kumpuaa syvältä, se ei ole kuten ihmismuodossani, vaikka osaan puhua kuten he.
”Onko kaikki nyt hyvin?”
Ajattelen runneltua lajitoveriani ja ihmisen ruumista. Tykyttävää nälkää, jota tämä keho tuntee, mutta jota en voi kohdata, en vain voi. Sekin on ihmisen taito. Paeta omaa itseään, omia tunteitaan. Sen ihmisenä eläminen on minulle opettanut.
”Viktor…”
Nimeni. Nimi, jonka olen ottanut omakseni. Kutsu minua sillä. Kutsu minut takaisin itseeni.
”Viktor. Rakas.”
Evangeline ottaa laukustaan silmälapun, ojentaa sitä kohti minua.
”Kaikki on hyvin.”
Vaikka minä olen juuri raadellut ihmisen. Samanlaisen hengittävän, elävän ihmisen kuten hänkin on.
”Ei ole hätää. Minä näen sinut. Minä näen sinut…”
Evangeline painautuu suurta päätäni vasten, koskettaa ja silittää niin hellästi, että ihmismuodossa kyyneleet valuisivat jo poskilleni. Olen hirviön kehossani suurempi kuin aikoihin, mutten ole koskaan tuntenut oloani näin pieneksi. Hän silittää kaikkea vellovaa ja pimeää sisälläni, ja minä tiedän olevani turvassa.
Kun Evangeline painaa lapun silmäni päälle ja tunnen, kuinka alan muuttua pienemmäksi ja pienemmäksi. Kehoani pistelee, aistit tasoittuvat ja himmenevät taustalle. Ihminen on aina ihminen. Lepään täysin alastomana Evangelinen käsivarsilla, hän pitelee ihmiskehoani samalla hellyydellä kuin todellista muotoanikin. Itku purkautuu suurina aaltoina, käperryn pieneksi Evangelinen syliin. Me istumme hetken siinä, metsän reunalla, ihminen ja hirviö. Hän on lämmin ja hänen hellyytensä kiskoo minusta kaiken ulos, en pysty hengittämään, kaikki on hetken niin suurta ja minä niin suunnattoman pieni.
”Ssh, rakas, voi pieni rakas, ei mitään hätää”, Evangeline kuiskii silittäen pörröistä tukkaani.
En ole paljas pelkästään siksi, että olen alaston hänen kosketuksessaan, vaan myös kaikilla muilla tavoilla, sellaisilla, joilla minun ei pitänyt osata olla. Minä vain itken ja itken, vapisen siinä hänen sylissään, eikä hän mene pois. Hän on päättänyt jäädä, kuten aina, ja se ei koskaan lakkaa häkellyttämästä minua.
Tämä hetki on meidän, vain meidän. Evangeline vetää laukustaan viltin ja kietoo sen alastoman kehoni suojaksi. Emme silti nouse vielä ylös, meidän ei tarvitse. Voin vielä hetken antaa itseni paistatella hänen turvassaan, olla niin pieni kuin sisimmässäni olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti