Minä en koskaan ennen sitä enkä sen jälkeen ole ollut niin hermostunut. Mikään ei auttanut, en nukkunut, en syönyt. Kenraaliharjoitukset menivät putkeen, missään ei ollut mitään vikaa, mutta se ei minua huolestuttanut. Ennen Evangelinea oli kolme esitystä, tanssia ja trapetsitaitelijoita. He olivat yksiä suosikkejani, luotin siihen, että he herättelivät yleisön.
Kun päivä koitti, en ollut nukkunut hetkeäkään. Olga puuteroi piiloon väsymyksen merkkejä kasvoiltani ja suoristi punaisen kravattini, ja olin silloin yhtä kiitollinen hänestä kuten aina. Olga oli aina ollut rinnallani, ja ansaitsin häntä tai en, rakastin häntä valtavasti. Vain Olgan tyynen rauhallinen olemus sai minut vakuutettua, että kaikki menisi hyvin.
Muistan yhä elävästi keskustelun, jonka kävimme sinä aamuna ennen kauan odottamaani esitystä.
”Olga. Entä, jos he eivät pidäkään hänestä? Jos he eivät näe häntä kuten minä?”
Olga tarttui minua hartioista.
”Jos sinä olet koskaan kuunnellut Evangelinen laulua, sinä tiedät kyllä, mitä he tulevat hänestä ajattelemaan.”
”Mutta…”
”Luota tähteesi. Ja itseesi. Olet tehnyt loistavaa työtä kaiken kanssa. Se maksaa kyllä takaisin, lupaan sen.”
En voinut kuin nyökätä. Vain Olga osasi olla yhtä vakuuttava.
Se oli ensimmäinen kerta, kun tirehtöörin rooli ei tuntunut luontevalta. Valot olivat liian kirkkaita ja yleisö liian lähellä, tuntui, että kuulin jokaisen hengityksen tilassa. Teltta oli suuri, suurin mahdollinen, mutta se ei auttanut. Valot loistivat kirkkaina ainoaan paljaaseen silmääni ja pelkäsin, että menettäisin kontrollin.
En keskittynyt ensimmäisiin esityksiin lainkaan seistessäni lavan takana. Trapetsitaiteilijoilta olisi voinut vaikka irrota käsi, enkä olisi huomannut sitä, en pystynyt ajattelemaan muuta kuin Evangelinea. Tyttö seisoi vierelläni, mutta hän ei olisi voinut olla kauempana.
Kun Evangeline viimein seisoi lavalla, en hengittänyt. Sekunnit juoksivat toistensa ohi, en saanut happea. Amadeus istui pianon edessä. Muistan vielä, miten tarkoin suunnittelemani valot loistivat lavalle niin, että kaikki Evangelinea lukuun ottamatta peittyi hämärään. Hänen asunsa oli valkoinen ja näyttävä, mutta ei liian näyttävä, jotta hänen hehkuva auransa ei jäänyt sen peittoon. Valkoisessa mekossa oli höyhenkaulus ja napakat, ihonmyötäiset hihat. Laahus peitti puolet lattiasta. Kaunis. Niin valtavan kaunis, en ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Silloin tiesin, että rakastin häntä kaikin tavoin, ja se oli sietämätöntä, repivää rakkautta; en ollut koskaan tuntenut mitään sellaista.
Näytti, kuin lavalla ei olisi ollut mitään muuta kuin Evangeline. Kun hän ensimmäistä kertaa avasi suunsa, tiesin, ettei minulla ollut hätää. Minun enkelini. Tähteni. Hän oli täydellinen. Juuri niin etäinen ja tavoittamaton kuin hänen kuuluikin olla. Hän oli kirkkaalla liekillä palava tähti indigonsinisellä yötaivaalla. Minä rakastin häntä, luoja, minä rakastin häntä.
En huomannut Olgan tulleen vierelleni. Hän kuunteli Evangelinea aivan yhtä lumoutuneena kuin minäkin ja hivutti sormensa omieni lomaan. Lavan taakse oli aseteltu pienenpieniä lamppuja, jotka syttyivät vähitellen esityksen edetessä. Lopulta näytti siltä, kuin Evangeline olisi laulanut keskellä tähtitaivasta, enkä tiennyt mitään yhtä kaunista.
Kun Evangeline lopetti, yleisö oli aivan hiljaa. Pidätin jälleen hengitystäni, tässä se oli, hetki, jota olin odottanut kaikki nämä vuodet. Olga näki paikaltaan paremmin, ja minä erotin hänen kasvoiltaan luomisen ja onnistumisen ilmeen. En ollut koskaan nähnyt Olgaa niin liikuttuneena, mutta silloin hän oli, ja hän pyyhki toisella kädellään tarkoin meikattuja silmiään.
”He itkevät”, Olga kuiskasi. ”Yleisö on liikuttunut kyyneliin.”
Silloin minä kaappasin Olgan tiukkaan halaukseen, tunsin kuumat kyyneleet ainoassa paljaassa silmässäni.
”Me onnistuimme. Me onnistuimme…”
Halasimme ja heijasimme toisiamme, olimme tulleet kaikki ne vuodet yhdessä siihen pisteeseen.
Kun yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin, minun oli vaikea koota itseni. Minun piti mennä lavalle, olla kuten tirehtöörit ovat, mutta tahdoin vain leijua tunteissani ja kaapata Evangelinen syliini ja suudella. Silloin minä tiesin, mitä tunsin, tiesin sen selkeämmin kuin koskaan.
Minä sain, mitä halusin. Vihdoin, kaikkien vuosien jälkeen minulla oli esiintyjä, joka sai yleisön reagoimaan kuten toivoin. Me juhlistimme Evangelinen debyyttiä kaikki yhdessä, kohotimme hänelle maljan. Evangeline ei tahtonut sen suurempaa huomiota, hän ei toivonut hänestä nostettavan numeroa, mutta minä olin niin sietämättömän rakastunut, etten kyennyt jättämään häntä hetkeksikään rauhaan. Hän oli aikuinen, mutta yhä nuori, eikä minun moraalini sallinut tunnustaa tunteitani hänelle vielä silloin.
Jäimme jännityksellä odottamaan, miten sirkukseemme vastaisuudessa reagoitaisiin. Siirryimme suunnitelmissamme eteenpäin. Sirkuksestamme tuli kutsutilaisuus. Sinne ei päässyt enää noin vain, siitä tuli virallisesti rajatun yleisön tapahtuma, joka saapui varoittamatta kaupunkiin kuin kaupunkiin. Pysyttelimme Euroopassa, Aasian valtaus ei ollut vielä alkanut. Odotin, että sana lähtisi kiirimään, olimmehan tehneet töitä jo vuosikymmenen.
Homma alkoi luistamaan odotetusti. Minulla oli kaksi luotettua, pysyvää esiintyjää ja Olga, joka piti kirjaa kaikesta. Evangeline oli niin täydellinen, että tunsin hiljalleen sekoavani hänen lähellään.
Ja hän oli kasvanut aikuiseksi. Hän oli nuori nainen, ei enää se sama ihastuttava pikkutyttö tai teini, jonka olin siihen saakka tuntenut. Hän oli epäilemättä nuori nainen, ja kun huomasin katseeni lepäävän hänen kehollaan kauemmin kuin olisin suonut, soimasin itseäni. En ollut koskaan ennen ajatellut, miten viehättävä hän oli, miten upea, miten…
Ei.
Hän oli minun tähteni ja muusani, ei joku, jonka sain ottaa iholleni ja koskettaa. En saanut ajatella hänestä sillä tavalla. Minulle seksi oli täysin erilainen asia, se oli pelkkää fyysistä nautintoa. Evangelinessa oli kaikki. Hän oli kaikki tähdet taivaalla, en voinut, en sallinut itseni pelkistää häntä pelkän fyysisen himon kohteeksi. Se ei tehnyt hänelle oikeutta.
Ja silti, mitä enemmän hän varttui, sitä tietoisemmaksi tulin hänen kauniista, kuulaasta ihostaan ja kehonsa kaarista. Pelkäsin itseäni kuollakseni. Hän katsoi minua yhä vailla häpeän verhoa, kuin olisi aina nähnyt minut sellaisena kuin olin, ja se ravisteli koko olemustani syvältä.
Minä tahdoin hänet. Häntä.
En päässyt sitä pakoon. Evangeline oli paitsi inspiraationi lähde, myös jotakin muuta. Hän oli kasvanut kiinni minuun, en voinut väistää sitä. Minä tiesin, mitä tehdä. Tiesin sitten kuitenkin, silläkin uhalla, että hän saattoi torjua minut. En ollut ihminen. Moni piti minua viehättävänä, jaoin usein kehoni muiden kanssa, mutta eivät he tunteneet minua. Mutta Evangeline tunsi, hän oli nähnyt minun todellisen muotoni kauan sitten, kun tapasimme. Hän tunsi minut, ja saatoin vain toivoa, että kelpasin.
Tunnustukseni iltana Evangeline istui teltassaan pelkkä kevyt valkoinen mekko yllään. Mekko paljasti solakan hartialinjan. Evangeline oli kietonut valkeat hiuksensa kiinni, erotin siron niskan kävellessäni häntä kohti ja vastustin haluani painaa huuleni hänen kauniille niskalleen ja suudella.
Evangeline kääntyi silmät säihkyen ja väläytti minulle tavanomaisen hymynsä. Mistä lähtien se oli saanut koko maailmani keinahtamaan? Hän, jonka olemus oli aina inspiroinut ja hätkähdyttänyt minua, olikin yllätäen niin lähellä. Kumarruin hänen alapuolelleen, painoin pääni hänen syliinsä ja annoin hänen silittää takkuista mustaa tukkaani. Hän teki niin usein.
”Väsyttääkö?”
”Mmm-hhm.”
”Nuku siinä.”
”Sinä väsyt, jos jään tähän koko yöksi.”
”Voimmehan me tuonnekin mennä”, Evangeline hymähti nyökäten kohti sänkyä. Nostin päätäni ja katsoin häntä pitkään, tunsin poskieni kuumottavan.
”Evangeline…”
”Olet ihan uupunut. Keitän sinulle teetä.”
”Eva. Odota.”
Hän oli niin lähellä. Haistoin hänen ihonsa tuoksun, tuijotin hänen raotettuja, pehmeitä huuliaan ja kirkkaita silmiään. Miten jumalainen. Kuinka olin ikinä voinut ajatella, etten rakastuisi häneen vielä joskus näin palavasti?
Evangeline kallisti päätään kuin pikkulintu.
”Evangeline.”
Hän tiesi olla sanomatta mitään.
”Minä…”
Nielaus. Minulla ei ollut mitään salattavaa. Miksi minua pelotti niin?
”Minä rakastan sinua.”
Ilmekään ei värähtänyt Evangelinen kasvoilla. Elämäni pisimmät sekunnit. Sydän jyskytti rinnassani, tunsin oloni inhimillisemmäksi kuin koskaan. Kun Evangelinen huulet kaartuivat hymyyn, hän näytti siltä, että hän oli aina tiennyt.
Evangeline veti minut hellästi ylös ja istutti paikalleen tuolille. Hän itse istui hajareisin syliini, tunsin hänen lämpimän kehonsa omaani vasten. Se sai kehoni reagoimaan oitis, hän oli niin lämmin ja elävä ja siinä, aivan lähelläni. Hänen rintansa lepäsivät omaa rintakehääni vasten, ja minun oli niin kuuma, että oli vaikea hengittää. En ollut uskaltanut ajatella hänen rintojaan edellisinä vuosina, mutta nyt halusin vain koskettaa niitä, halusin imeä hänet kuiviin, hän oli täydellinen ja vihdoin ihollani.
”Viktor…”
Evangeline kohotti leukaani, siveli sitä hetken. Sitten hän jätti kätensä poskelleni ja painautui suutelemaan minua. Olin niin häkeltynyt, niin jäätynyt ja paniikissa, etten kyennyt ymmärtämään, miksi hän teki niin. Minähän siinä olin tullut kertomaan hänelle hapuilevista, hauraista tunteistani, ja yllättäen hän oli siinä minua vasten ja suuteli minua. Vasta, kun hän painautui aivan kiinni ja suuteli kovemmin, ymmärsin, että hän aivan todella oli siinä. Se ei ollut kuvitelmaani, hän oli ihollani ja halusi minua. Jokin sisälläni yksinkertaistui. Unohdin itseni taustalle ja tartuin häntä niskasta.
Me suutelimme pitkään, ja tunsin tahtomattanikin, kuinka kovenin häntä vasten, niin lähellä ja hellä hän oli. En antanut häpeän viedä minua mennessään, vaikka en ollut koskaan ennen tuntenut häpeää tai syyllisyyttä kiihottumisestani. Mutta minä en ollut koskaan ennen koskenut sitä, jota rakastin, ja se teki minusta tavattoman pienen.
”Evangeline… ah, odota…”
”Minä rakastan sinua, Viktor”, hän kuiskasi vasten kaulaani, enkä kyennyt ymmärtämään, että hän sanoi samat sanat kuin minäkin.
Evangeline piteli kasvojani käsissään ja silitti leukaperiäni.
”Olen aina rakastanut.”
Minua itketti. Olisin halunnut painautua itkemään hänen syliinsä, niin pieneksi tunsin itseni. En tiennyt, että se oli mahdollista. En tiennyt, miten uskomattoman paljon olin häntä ajatellut. Hänen sormenpäitään, jotka piirsivät rintakehälleni poltteellaan. Hän avasi kauluspaitani ja kuljetti sormiaan ihollani.
”Viktor, saanko minä… voimmeko me…”
”Saat.” Uskaltauduin suukottamaan Evangelinen korvanlehteä. ”Saanko minä koskettaa sinua? Onko mitään, mitä et halua minun tekevän?”
”Haluan sinut sisääni.”
Tunsin punastuvani kauttaaltani. Minä, joka en uskonut tuntevani häpeää.
”Saat koskea kaikkialle”, Evangeline sanoi tarttuen käteeni. Hän kuljetti sen hitaasti rinnalleen, antoi minun tunnustella.
Ei kestänyt kauaa, että hän kiskoi minut kanssaan sängylle ja kaatoi minut alleen. Hän antoi minun riisua mekkonsa ja alusvaatteensa, ja minä hädin tuskin kykenin katsomaan hänen kehoaan suoraan. Hän oli niin siro ja silti naisellinen. En kyennyt katsomaan hänen suuria rintojaan ilman, että koko kehoni värisi. Hänen katseessaan ei ollut rahtustakaan häpeää. Hän kuljetti käsiään kehollani kuin olisi osannut reitin jo ennalta.
Ennen Evangelinea en ollut koskaan ajatellut, että seksi voisi tehdä minut niin valtavan emotionaaliseksi. Hän sai minut tulemaan hetkessä, mutta emme lopettaneet siihen, sillä hän ei ollut vielä valmis. Minun oli vaikeaa antaa itselleni lupaa suudella ja koskettaa häntä joka paikasta, sillä hän ei koskaan ollut ollut minulle fyysinen olento, jota sain koskea tällä tavalla. Mutta nyt hän oli, ja luoja, miten hän olikaan. Evangeline oli paljon minua vapautuneempi, hänen orgasminsa oli raju eikä hänen tarvinnut näytellä. Hän oli lämmin ja intohimoinen minua vasten.
Kun makasimme kynttilöiden valossa hänen sängyllään, kietaisin peiton alastomien kehojemme suojaksi. Olin pienempi kuin koskaan. Kun kyyneleet tulivat, Evangeline oli jo ottamassa niitä vastaan.
”Viktor… Ei mitän hätää. Olen tässä, olen aina ollut tässä.”
”En koskaan… ikinä kuvitellut…”
”Tiedän sen. Rakastan sinua. Kaikki hyvin.”
Hän veti pääni syliinsä ja silitti hellästi. Olin varma, että maailmassa ei voisi olla mitään kauniimpaa kuin hän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti