Kun Evangeline vihdoin palaa takaisin luokseni, hän löytää minut Amadeuksen viereltä. On esiintymispäivän aatto, myöhäinen yö. Olen kerrankin päässyt työpöydältäni sänkyyn ajoissa, ja Amadeus tuhisee alastomana vierelläni. Silloin hän saapuu, ilmestyy telttaani kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Minä makaan paljaana Amadeuksen vierellä, Evangeline näkee heti, mitä on tapahtunut. Hän näkee, että olen ottanut ystäväni turvakseni. Halveksunta hänen kasvoillaan on pahin mahdollinen tuomioni. Hän ei peittele inhoaan vähääkään.
”Kuinka sinä kehtaat?” Evangelinesta pääsee. Ei sanaakaan siitä, että hän lähti, ei tietenkään. Sellaisesta ei keskustella.
”Sinä hylkäsit minut.”
”En tarkoita sitä, vaikka tuokin on oksettava tekosyy kaataa läheinen ystävä sänkyynsä. Mikä vittu sinua vaivaa? Kuinka sinä voit tehdä noin hänelle? Tiedätkö yhtään, miten paljon tuollainen satuttaa?”
”’Tuollainen’? Mistä sinä nyt puhut?”
Vilkaisen vieressäni makaavaa Amadeusta, joka raottaa unisena silmiään. Kun hän havahtuu Evangelineen, hän hätkähtää istumaan ja vetää peiton suojakseen. Amadeuksen kasvoilta hehkuu sama uhma kuin monesti aiemminkin Evangelinen läsnäollessa.
”Mitä helvettiä sinä täällä teet?” Amadeus sihisee. Hän ei enää peittele inhoaan Evangelinea kohtaan. Tuijotan heitä, molempia rakkaitani, ja yritän ymmärtää, mitä tapahtuu.
Evangelinen ilme ei värähdäkään, kun hän kohtaa Amadeuksen merenturkoosit silmät.
”Puolustan sinua”, Evangeline sanoo täysin tyynesti.
Amadeuksesta pakenee epäuskoinen nauru.
”Puolustat? Minä en tarvitse sinun puolustustasi, en ymmärrä, mistä puhut.”
”Näetkö, Viktor?” Evangeline osoittaa Amadeusta, joka säpsähtää. ”Sinä teet tuon hänelle.”
”En vieläkään ymmärrä”, on minun vuoroni ihmetellä.
Evangeline pyöräyttää silmiään.
”Minä säästän sinut siltä saarnalta, että olet kykenemätön kohtaamaan konfliktitilanteita ja pakenet niitä toisten ihoille. Mutta en aio päästää sinua vähällä sen kanssa, että olet ottanut syliisi ystäväsi, joka on sinuun palavan rakastunut. Kuinka sinä saatat? Tuossa hän istuu ja puolustaisi sinua, vaikka iskisit häntä veitsellä.”
Rakastunut?
Minusta lähtee epäuskoinen nauru. Tuijotan vuoroin Evangelinea, vuoroin Amadeusta. Amadeus näyttää siltä, miltä lapset näyttävät, kun he jäävät kiinni itse teossa. Hänen huulensa väpättää, yhtäkkiä näen hänet paljon pienempänä ja hauraampana kuin koskaan.
”Amadeus?”
Kosketan varoen hänen olkaansa.
”Hei?”
Kaikki tämä aika. Hänen viipyilevät katseensa ja pehmeät sanansa. Hänen tapansa opetella mikä tahansa seikka, jonka haluan hänen oppivan esityksiä varten. Hänen pettämätön olkapäänsä ja tukensa jopa silloin, kun hän on itse kosketuksissa oman kipunsa kanssa.
Suuni loksahtaa auki. Kuinka typerä minun pitää olla? Minun, joka olen jo vuosia seurannut ihmisiä vierestä, ymmärtänyt heidän kaavamaista toimintaansa. En ehdi reagoida, Amadeus kiskaisee housut ylleen ja paidan olalleen ja sinkoaa silmiään pyyhkien itsensä ulos teltasta.
Evangelinen olemus kipunoi.
”Ymmärrätkö nyt?”
”Minä… minä en tiennyt…”
”Kuinka typerä voi mies olla?”
”Typerä. Ihan helvetin typerä, ilmeisesti.” Nieleskelen.
”Sinä et ikinä pysty olemaan sitä, mitä hän sinulta haluaa, ja sinä menet ja kaadat hänet sänkyyn. Eikö ole jo tarpeeksi paha, että roikotat lähelläsi ihmistä, joka on noin uskomattoman rakastunut sinuun?”
”Minä en ihan tosi ole koskaan ajatellut, että Amadeus tuntisi minusta sillä tavalla.”
”Mikä hänen käytöksessään on ollut sinulle epäselvää! Hän inhoaa minua verisesti ja tuntuu sietävän olemassaoloani vain, koska tietää, ettet koskaan katsoisi häntä lempeästi, jos hän nasauttaisi minut hengiltä.”
”Ei kai hän nyt sellaista…”
”Olet vielä noin vitun hyväuskoinenkin kaiken lisäksi. Ei sinusta ole elämään ihmisenä.”
”Eikä minään muunakaan.”
Huokaan syvään. Tämä on sotku, johon en kuvitellut joutuvani varsinkaan esitystä edeltävänä päivänä. Miten minä todella olen ollut niin typerä?
”Miksi sinä puolustat häntä, vaikka hän haluaa sinun miehesi?”
”Kyllähän sinä tiedät, etten välitä sellaisesta.” Evangeline irvistää. Tiedän hänen olevan tosissaan. ”En kestä sitä, kun ihmisiin sattuu muiden ajattelemattomuuden vuoksi. Olet yksi vitun idiootti. Sitä paitsi Amadeus on liian pehmeä sinulle, hänen persoonassaan ei ole niitä särmiä, joita sinun kanssasi olemiseen tarvitaan. Hän voi ehkä kuvitella niin, mutta hän on oikeasti hyvin lempeä ihminen. Se surettaa minua. Älä anna hänelle turhaa toivoa, jos et aio olla hänelle se, jota hän tarvitsee. Hän ansaitsee helvetisti parempaa kuin sinä.”
Alan nauraa. Evangeline on oikeassa. Kukaan muu kuin hän ei voisi sanoa minulle asioita niin suoraan. Olen aina ihmetellyt, miten ihmiset voivat elää kulissiensa kanssa. Miten he jaksavat sitä, jatkuvaa miellyttävää hymyilemistä ja nyökkäilyä? Jos asioita ei sano suoraan, mikään ei tarkoita mitään.
”Minä taidan kyllä rakastaa häntäkin”, huokaan. ”Ei minusta ole mihinkään. En voisi tehdä häntä onnelliseksi, mutta tunnistan, että rakastan häntä sellaisella tavalla kuin te ihmiset varmaankin rakastatte toisianne.”
Hetken Evangelinen kasvot ovat kaikesta tyhjät.
”Oikeastiko?”
Olen erottavinani emmintää hänen eleistään. Nyökkään.
”Tunnistan sen. Rakastan Amadeusta, mutta en ollenkaan sillä tavalla kuten sinua. Olenhan minä aina tiennyt, että voin kantaa sydämessäni rakkautta monelle olennolle. Rakastan kaikkia ja tahdon kaikkien myös tuntevan sen.”
Evangeline nyökkää.
”Se on sellaisenaan hyvin kaunista”, hän huokaa. ”Mutta…”
”Niinpä. Aina se helvetin mutta.”
Evangeline istuu syliini, ottaa kasvoni käsiinsä.
”Mutta minussa on jotain vialla”, kuiskaan miltei hänen huuliaan vasten. ”En vaan voi lakata ajattelemasta sinun hehkuasi, vaikka tiedän, että se polttaa minut vielä hengiltä. Miksen vain voisi rakastaa sinua normaalisti? Miksen voisi tuntea sellaista lempeää, kutittelevaa tunnetta rinnassani, kuten tunnen Amadeusta kohtaan ja kuten tunsin monia kohtaan seurapiireissä? Miksi sen pitää syövyttää minut kokonaan?”
”Joskus minä ajattelen, että olisi parempi, jos emme olisi koskaan tavanneet”, Evangeline huokaa. Hänen huulensa koskettavat omiani, kun hän puhuu. Kaipuu tuntuu koko kehossa, vatsanpohjassa vihloo. ”Emme me voi tulla onnellisiksi näin. Hirviö ja nainen.”
”Minä tuhoudun mielelläni täysin, jos vain saan olla edes hetken sinun ihollasi”, henkäisen.
”Tiedän sen. Siksi minua pelottaakin. Pelottaa olla näin paljas ja auki ja jotakin niin suurta jollekulle toiselle.”
Evangeline kietoo kätensä kaulalleni ja suutelee pitkään. Kuljetan kättäni hänen kehollaan, ja kaipuu ja halu syttyvät kuten aina siihenkin saakka.
”Se, mitä tunnen sinua kohtaan, ei ole mitään maallista. Ei vain ole…” kuiskaan vasten hänen kaulaansa, jolle hiljalleen hivuttaudun. ”Meidän täytyy olla yhdessä. Luoda yhdessä.”
”En minä oikeasti tahtoisi mennä laulamaan kenenkään muun lauluja”, Evangeline sanoo.
Se saa minut liian helläksi, jotta kykenisin sanomaan mitään. Suukottelen hänen kaulaansa, pidän kädet hänen vyötäröllään.
”Sinun on pakko puhua asiat selviksi Amadeuksen kanssa”, Evangeline toteaa. ”Olet loukannut häntä syvästi. Minulle olisi yksi ja sama, kuinka monen ihmisen kanssa olisit minun lisäkseni, mutta hänelle se ei merkitsisi samaa. Hän ei näe rakkautta sillä tavalla rajattomasti kuten me kaksi. Hän haluaa vain sinut. Jos todella välität ystävästäsi, päästä hänet kärsimyksestä.”
Evangeline on oikeassa. Se tekee minut surulliseksi. Minulle Amadeuksen syleileminen ja suuteleminen on rakkauden teko, mutta ymmärrän vihdoin, miten julma olen häntä kohtaan ollut. Emme me toimi kuten muut, minä ja Evangeline. En vieläkään kykene ajattelemaan, että meissä olisi jotakin väärää. Sitten muistan Amadeuksen vapisevan alaleuan ja vetistävät silmät.
”Minä teen jotakin”, huokaan, vaikka en todellakaan tiedä, mitä voin enää tehdä. Mies, joka on vakavien traumojensa katkeroittama ja uuvuttama, ei ansaitse minulta tällaista. Minun on kuoletettava kaikki se hellyys, jota kannan häntä varten. Hänen itsensä vuoksi.
”Hyvä”, Evangeline sanoo ja kietoo sormensa mustiin suortuviini.
”Eva…”
”Niin?”
”Valloitetaanko Aasia? Olen vihdoin valmis siihen.”
Evangeline hätkähtää. Hänen valkeat hiuksensa keinahtavat.
”Oletko tosissasi?”
Nyökkään. Hän on jälleen tässä, sylissäni. En ota häntä itsestäänselvyytenä. Hänen kosketuksessaan minulla on olo, että pystyn mihin vain.
”Olen”, sanon ja sipaisen suortuvan hänen kasvoiltaan. ”Tahdon tehdä sen. Sinun kanssasi.”
”Ällöttävän romanttista”, hän nauraa.
”Eikä ole, en tarkoittanut sitä niin.”
”Tiedän. Idiootti. Minun idioottini.”
”Mmhh… Eva, hei. Yksi kysymys vielä. Missä sinä olit tämän ajan?”
Evangeline vie sormen suulleen.
”Puhutaan siitä toiste.”
”Vai niin.”
”Viktor…”
”Niin?”
Evangeline on pitkään hiljaa.
”Minä rakastan sinua.”
*
Esityksen jälkeen minä etsin Amadeuksen käsiini, vaikka tiedän, että mies ei tahdo vilkaistakaan minuun päin. Tekoni paino tuntuu raskaana joka raajassa. Tiedän vihdoin jokaisen katseen ja hymyn merkityksen, enkä voi lakata soimaamasta itseäni siitä, etten nähnyt aiemmin.
Amadeus on käpertynyt pieneksi sänkynsä viereen, hänellä on yhä turkoosi esiintymisasunsa yllään eikä hän ole antanut itsensä kivuta sängylle.
”Amadeus… Ystäväni, hei…”
Amadeus ei hätkähdäkään. Hän, joka aina sanoo kantansa suoraan ja suuttuu joskus niin verisesti, ettei häneen saa yhteyttä, on tullut loukatuksi pahemmin kuin koskaan. Mikään, mitä teen, ei voi helpottaa tilannettani. Minun olisi kohdattava hänen kipeät, raaimmat tunteensa sellaisenaan. Olen varautunut myrskyyn. Kestäisin sen, olenhan sen itse aiheuttanut.
Menen hänen viereensä, kokeilen koskettaa hänen olkaansa. Kuvittelen hänen sysäävän minut kimmastuneena pois, mutta hän ei tee elettäkään työntääkseen minua kauemmas. Kuljetan kättäni hänen selkäänsä pitkin ja kiedon sen lopulta hänen harteilleen.
”Ystävä rakas, anna minulle anteeksi”, kuiskaan. ”Minä vannon, että en tiennyt.”
Kun Amadeus kääntää katseensa minuun päin, näen, että ilme hänen kasvoillaan ei ole loukkaantunut eikä vihainen. Hänen silmänsä verestävät, poskensa ovat punaiset ja kyynelten raidoittamat. Lohduton. Täysin lohduton.
”Älä”, hän kuiskaa, ”ole kiltti äläkä jätä minua…”
”Hei… hei, voi rakas, tule tänne…”
Amadeus, joka on minua pitempi ja jäntevämpi, mahtuu pieneksi keräksi syliini. Silitän ja hyssyttelen, painan suukkoja hänen valkeaan päähänsä. En voi päästää hänestä irti. Kuinka minun on tarkoitus sanoa hänelle, etten voisi enää jatkaa hänen kanssaan näin, kun hän on kuin lapsi sylissäni? Pelkkä pieni, eksynyt lapsi, jonka sisko uhrautui hänen puolestaan. Suukotan Amadeusta ohimolle, hellyys vyöryy ylitseni eikä anna minulle sijaa ajatella.
”Sinä tulit tänne jättämään minut, etkö tullutkin?” Amadeus kysyy katsoen minua suoraan verestävillä silmillään.
Nielaisen. Pakkohan minun on tämä tehdä. Tiedän, mitä Evangeline sanoisi. Sinun on korkea aika kasvattaa selkäranka.
”Niin tulin.” Suutani kuivaa.
”Älä…” Amadeuksen kyyneleet valuvat leualle asti. ”Pyydän… Voin jäädä lämmittämään sinun sänkyäsi, tyydyn siihen kyllä. Kunhan et vain mene pois…”
”Amadeus rakas, kai sinä ymmärrät, että en vain voi tehdä sellaista sinulle? Välitän sinusta liikaa, jotta satuttaisin sinua enempää kuin olen jo tehnyt. Me näemme rakkauden niin eri tavalla.”
”Ei se haittaa, vaikka et rakastaisi minua. Kunhan et vain mene pois… Älä jätä minua, Vik, olet ainut, joka minulla on…”
”Kyllä minä rakastan sinua…”
Hänen koko olemuksensa murtuu. Itku ei pysy missään mittakaavassa, hän hajoaa täysin.
”R-rakastat…”
”Niin. Voi rakas, hei, ei mitään hätää. En ikinä jätä sinua. Emme vain voi jatkaa näin, koska en koskaan… en koskaan voisi…”
”Jättää häntä?”
”Niin.”
Puristan Amadeuksen kättä tiukasti. Hän ei pysty edes puristamaan, kaikki voima on poistunut hänen kehostaan. Hän katsoo minua kuin peura, joka on ruhjonut jalkansa karhunansaan ja toivoo vain pääsevänsä pakoon. Mutta minä en tiedä, mikä minä siinä tilanteessa olisin. Ihminen, jonka pitää ampua peura vai karhu, jonka olisi alun perin pitänyt joutua ansaan?
”Ole kiltti”, hän sopertaa, enkä tiedä, mitä hän todella pyytää. Mikä hänen kärsimyksensä lopettaisi, sekö, että hylkäisin hänet nyt enkä enää koskaan ottaisi häntä iholleni? Tämä mies ei ole vuosiin tuntunut muuta haluavankaan, mutta onko se todella se, mitä hän tarvitsee?
Ei ole.
Ja me molemmat sisimmässämme tiedämme sen. Mutta silti, hänen itkiessään hervottomana sylissäni me molemmat tiedämme myös sen, mihin tämä tälläkin kerralla päättyy.
Silittelen hänen poskeaan, annan hänen kyyneltensä imeytyä kauluspaitani hihaan. Hän nyyhkii aikansa, kunnes kyyneliä ei enää tule. On vain tyhjyys, jolle me kumpikaan emme osaa tehdä mitään.
”Älä jätä minua”, hän kuiskaa jälleen kerran. ”Kuuntele. Vik, kuuntele minua. Ei sillä ole mitään väliä, vaikka olisin vain yksi huoristasi, jos se tarkoittaa, että saan koskettaa sinua kuten tähänkin saakka. Ei minun tarvitse olla hänen paikallaan, kunhan et jätä minua nyt.”
Epätoivoa. Niin sakeaa, etten saa henkeä. Tämän minä olen hänelle tehnyt.
”Hei…”
Hän vain katsoo. Ja odottaa, että hellyys sisälläni kuristaa minut elävältä. Tartun häntä niskasta ja vedän suudelmaan. Amadeus kietoo kätensä minun ympärilleni ja henkäisee, ja tiedän, mitä tämä tarkoittaa, periksi antaminen tällaisella hetkellä. Minun olisi kannettava vastuuni aina tästä eteenpäinkin. Kehossani tykyttää. Suudelma maistuu kyyneliltä, mutta en osaa lopettaa.
En halua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti