Kun sirkuksemme viimeinen puuttuva, pysyvä jäsen on saapunut allekirjoittamaan sopimustaan, minä vedän tytön hetkeksi kahden kesken syrjään. Evangeline ja Amadeus odottavat jo palavasti, että saavat tavata uuden tytön ja hyväksyä tämän joukkoon. Evangeline on erityisen innoissaan lähes saman ikäisestä nuoresta naisesta. Livin paperit kertovat hänen olevan kaksikymmentävuotias, vain kaksi vuotta Evangelinea nuorempi. Rakkaimpani on kasvanut sirkuksen kuopuksena eikä malta odottaa uuden jäsenen tapaamista. Jopa Amadeus, joka on ollut viimeaikoina tavanomaistakin äksympi, suhtautuu uuteen tulokkaaseen myötämielisesti.
On kuitenkin vielä yksi este. Lappu silmäni päällä. Tiedostus siitä, että vaikka esiinnyn julkisesti ja annan muiden katsella minua, en ole sitä, miltä näytän, enkä tule koskaan täysin olemaankaan.
Sirkukseen ei pääse pysyväksi tähdeksi, ellei tiedä ja hyväksy sitä, mikä minä olen ja mitä minä teen. Minä ja sirkukseni pelastamme yhdessä kaltaisiani ihmisiltä, ja se on asia, joka tulevan jäsenen täytyy hyväksyä. On vain kaksi vaihtoehtoa. Hän ymmärtää sen, mikä olen ja miksi toimin kuten toimin. Ja sitten on toinen vaihtoehto, se pahempi, se, jota en tahdo ajatella. Se jättäisi minulle vain yhden mahdollisuuden, enkä toivo sitä. Liv on poikkeuksellisen lahjakas ja herkkä, mutta silläkään ei ole niin paljon merkitystä kuin katseella, jonka Olga tytölle suo. En tahdo Olgan menettävän tätä mahdollisuutta.
Olgalla on merkitystä. On aina ollut. Hän jättäytyy mielellään sivummalle, pienentää omaa olemustaan, jotta muut saisivat loistaa. Mutta Olgalla on merkitystä, ja hänen sanansa on viimeinen sana. Kenenkään muun arviointikykyyn en luota kuin henkeni riippuisi siitä, mutta Olgaan minä luotan.
Meidän pitkän ystävyytemme aikana on ollut vain kaksi hetkeä, jolloin Olgan täydellisen tyyni ja hillitty olemus on päässyt rakoilemaan. Ensimmäinen oli se, josta hän ei puhu. Tapaturma, joka muutti hänen elämänsä ja sai hänet muuttamaan mieltään sirkuksesta. Toinen on hetki, jolloin hän näki Livin ensi kertaa. En ole koskaan nähnyt ystäväni kasvoilla sellaista ilmettä. Se haltioituminen, se syvä liikutus ja kauhu ja järkytys. Tunne, jolle ei ole yhtä suoraa nimeä. Tunnistaisin sen missä vain. Se täytti minut silloin, kun kuulin ensimmäistä kertaa Evangelinen laulun palavassa kaupungissa. Siksi minä toivon, että tämä menee hyvin. Olgan vuoksi.
Liv on jälleen viisi minuuttia myöhässä, tasan viisi, ei enempää eikä vähempää. Hän saapuu paikalle laukku rennosti olallaan roikkuen. Tänään hiukset eivät ole kiinni. Mekko on aiempaa tavanomaisempi ja peittää tällä kertaa hartiat kokonaan.
Viralliset keskustelut on jo käyty, olen nähnyt hänen paperinsa ja todennut hänet päteväksi. Livin syntymämaaksi on merkitty Norja, mutta todellista taustaa ei pysty sanomaan varmaksi. Tyttö on kasvanut orpokodissa, kunnes hän omaksui kiertelevän elämäntyylin ponnahdettuaan tanssimaailmaan. Livillä ei ole pysyvää kotia eikä satavarmaa kansallisuutta, eikä se tee hänestä levotonta tai uhkaavaa vaan kiinnostavan. Hän on eläväinen kuin keväinen perhonen, eikä hänen liikkeissään ja olemuksessaan ole rahtustakaan häpeää. Ymmärrän, miksi Olga on tytöstä niin vaikuttunut. Hienostopiirien naiset kasvavat häpeä toisena vanhempanaan. Liv poikkeavine elämäntyyleineen ei ole koskaan joutunut osaksi sitä kierrettä.
”Sinä olet siis tanssinut suurimman osan iästäsi.”
Olen nähnyt todistuksia ja palkintoja. Liv ei ole huono, ei vähääkään.
Liv nyökkää. Hänen kasvoillaan on jälleen sama aavistuksen siloteltu hymy.
”Miksi sinä tahdot sirkukseen, jos voisit luoda täydellisen uran tanssimalla?”
”Minulle tärkeintä on, että saan olla lavalla ja esiintyä. Kunhan minulta ei ota esiintymistä ja musiikkia pois, minä pärjään.”
”Pärjääminen ei riitä meidän kanssamme. Me tahdomme omistautuneisuutta ja paloa.”
”Ettekö te sitten nähneet sitä, kun tanssin teille?”
Suora haaste. Pidän siitä. Minä en siedä ihmisiä, joilla ei riitä luonne haastamaan minua. Jos joku osaa sanoa minulle vastaan, pidän hänestä automaattisesti. Ihmiset ovat lähtökohtaisesti varsin hajuttomia ja mauttomia. Pidän Livistä heti, vaikka siitä ei ollut Olgan reaktion perusteella epäilystäkään.
”Sinä sanot palon olevan sinulle tärkeää. Kuvailisitko sitä vielä? Sinun paloasi.”
Liv siristää silmiään. Ne ovat siniset, huomaan sen vasta nyt.
”Onko se todella jotakin, jota voi kuvailla? Sen joko tuntee tai sitten ei. Ei taiteessa ole kyse siitä, voiko sen nähdä tai voiko sitä koskettaa. Kyse on elämyksestä. Tunteesta. Jos joku ei ymmärrä, mikä tanssissa koskettaa, ei häntä saa ymmärtämään, vaikka sormella osoittaisi. Ongelma piilee siinä, ettei tunnetta voi näyttää. Ei sitä voi mennä sanomaan, että katso noita käsiä, katso tuota ilmaisua, erotatko, miten rytmi elää tuossa esiintyjässä? Näetkö, kuinka hän reagoi musiikkiin? Ei sitä voi nähdä tai kuulla. Se on aistien ulkopuolella. Jossakin syvemmällä.”
Nuoren naisen vastaus saa suuni hetkeksi loksahtamaan. En ole koskaan väheksynyt nuoruutta, mutta huomaan silti yllättyväni siitä, miten lähelle Livin kuvaus osuu omia ajatuksiani ja sitä, mitä me sirkuksessa ilmennämme. Ei se ole koskaan iästä kiinni, toisin kuin moni muu sanoisi. Kyse on jostakin syvemmästä.
”Hyväksyttekö vastaukseni?” Liv kysyy hymy huulillaan.
”Täysin sydämin.”
”Hyvä. Sitten meillä lienee yhteisymmärrys.”
Nyökkään. Taitelijana Liv on juuri sitä, mitä sirkukseni tarvitsee. Nuori, intohimoinen ja innovatiivinen. Todellinen helmi. Hänen kaltaisiaan ihmisiä tapaa aivan liian harvoin. Kunpa tämä olisi vain siitä kiinni. Huomaan rukoilevani, että seuraava osuus menisi odotetusti.
”Vielä yksi asia.”
Liv kallistaa lintumaisesti päätään. Sellainen hän on, siro pieni lintu.
Tuijotan Liviä pitkään, hän tuijottaa takaisin räpäyttämättä silmiään kertaakaan. Huokaisen raskaasti ja vien käden mustalle silmälapulleni. Tämä on tehtävä. Muuten hän ei tule koskaan osaksi perhettä. Kenties hän ei tule koskaan, kenties tämä katkaisee kaiken. Kiskaisen lapun silmältäni ja odotan.
Muodonmuutos takaisin todelliseen olomuotooni ei koskaan tunnu miltään, mitä osaisin kuvailla. Se ei satu. Se ei kutita tai kipristele. Se ei tunnu miltään, mitä ihmiset tuntevat. Kun aistini palautuvat alkutilaansa, kun olen jälleen valtavasti suurempi ja voimakkaampi, erotan Livin pienenä alapuolellani. Miten sirolta ja hennolta hän näyttääkään.
Livin silmät suurenevat. Pelkoa. Pelkoa, ehdottomasti, siitä ei ole epäilystäkään. Hän pelkää sitä, mitä nyt todistaa. Älykäs tyttö. En luottaisi häneen, jos hän ei pelkäisi laisinkaan tämän edessä. Kallistan päätäni ja yritän miettiä, miltä tilanne hänen silmissään näyttää. Hirviö neljällä jalalla. Kallomainen pää, suuret sarvet ja karvainen musta ruumis. Kynnet, joilla voisi halkaista hänen kaltaisensa tytön hetkessä kahtia.
Sen lisäksi, että ymmärrän, miltä tilanne hänelle näyttää, ymmärrän sen, mitä tämä minulle tarkoittaa. Aistin aidossa muodossani Livin paljon terävämmin. Kuulen hänen sydämensä sykkeen selkeästi kuin se sykkisi korvaani vasten, haistan hänen ominaistuoksunsa. Painan sen tiiviisti mieleeni, sillä jos hän pakenee nyt, joutuisin jäljittämään hänet. Sitä en toivo. Sitä toivon kaikkein vähiten tällä hetkellä. Minä en tahdo nähdä tytön palavia silmiä lasittuneina ja kuolleina.
Liviä pelottaa, mutta hänen sydämensä ei syki niin hurjasti kuin monella, jotka olen joutunut raatelemaan hengiltä. Liv tuijottaa minua kiinteästi silmät suurina, huulet raollaan.
”Tietenkin”, hän kuiskaa hädin tuskin jopa minulle kuuluvalla äänellä, ”tietenkin… Sinä et millään voisi olla ihminen.”
Jos olisin ihmismuodossani, hymyilisin. En sano mitään.
”Tämän se vaatii, että voi luoda sellaista taidetta kuten sinä luot”, Liv kuiskaa jo kuuluvammalla äänellä ja astuu askeleen eteenpäin. Miten urhea, miten uskomattoman rohkea hän on. Hänen hartiansa vapisevat, mutta hän kurottaa kättään kohti päätäni.
”Saanko koskettaa sinua?”
Edes Evangeline ei ole nähnyt minua tässä muodossa vuosiin. Kukaan muu kuin Olga ei ole. Nyökkään, ja Liv asettaa kämmenensä kallomaiselle poskelleni. Eleen intiimiys ravistelee minua syvältä. Kun annan hänen tehdä sen, tiedän, että puhumme samaa kieltä. Kosketusten ja liikkeen maailmassa me olemme nyt samalla viivalla. Livin ele on tervehdys, äänetön hyväksyntä. Se on tärkeämpää kuin muste paperilla. Se on lupaus.
Se riittää. Liv on nyt yksi meistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti