Kesä tekee tuloaan ja alamme vihdoin lähestyä pistettä, jossa kaikki alkaa olla kasassa. Viktor on huolestuttavan vähän hermoissaan, enkä tiedä johtuuko se kaikesta tapahtuneesta vai siitä, että hän luottaa kaiken menevän täydellisesti. Viktor ei koskaan luota kaikkeen, hän on pahin hermoilija, jonka tunnen.
Olemme käyneet kaikki esitykset läpi ja istumme kaikki kolme naista lavan reunalla. Liv on kuullut ensimmäistä kertaa Evangelinen laulavan kunnolla, ja hänen silmänsä ovat kyynelissä aivan kuten lähes kaikkien, jotka kuulevat Evangelinen laulua ensi kertaa. Viktor ei suotta pidä tyttöä päätähtenään ja aarteenaan.
Liv ja Evangeline ovat alkaneet tulla hyvin juttuun keskenään. Evangeline oli jo alussa innoissaan vain muutaman vuoden itseään nuoremmasta naisesta, mutta nyt heillä tuntuu olevan aivan omanlaisensa keskustelukulttuuri. He nyökkäilevät siihen malliin, että ovat viettäneet useita öitä toistensa teltoissa kikattaen ja keskustellen mistä ikinä heidän ikäisensä nuoret naiset keskustelevatkaan.
Samassa näen sen jälleen; väistämättömän etäisyyden minun ja Livin välillä. Katselen Evangelinea, joka keskustelee Livin kanssa esiintymisestä ja Livin tanssivuosista, ja ymmärrän, että olen suhtautunut Evangelineen kuten tyttäreen suhtaudutaan. En kenties suostu enää koskaan olemaan kenellekään äiti, mutta minä ja Viktor olemme huolehtineet Evangelinen kasvatuksesta. En ole koskaan ajatellut, että Evangeline voisi olla joku, jota koskettaa ja suudella, vaikka näenkin hänet tasavertaisena aikuisena.
Ja Liv. Liv on nuorempi kuin Evangeline. Miksi en saa itseäni ajattelemaan hänestä samalla tavalla? Mikä minussa on mennyt syntymässä pilalle, kun ajattelen näin? Hän istuu hiukset sidottuna kahdelle nutturalle ja kasvot leveässä hymyssä. Hän voisi teoriassa olla tyttäreni, ja silti minä ajattelen, miltä tuntuisi koskettaa hänen ihoaan ilman, että se polttaisi minut elävältä. En usko, että se on mahdollista.
”Olga, mitä mieltä sinä olet?” Evangelinen kirkas ääni keskeyttää ajatukseni. Huomaan jääneeni tuijottamaan Livin paljaita olkapaita. Värähdän. En voi jatkaa näin.
”Anteeksi, en tainnut kuulla.”
”Olisitko sinä valmis kokeilemaan onneamme Aasiassa?”
”Sirkuksen kanssa?”
”Niin. Viktorhan on haaveillut siitä jo hyvän aikaa.”
”Jaa-a, minä suhtaudun siihen edelleen hivenen epäillen. Meidän tulisi uudistaa konseptiamme aika lailla, – mikä olisi tietysti tervetullutta haastetta – mutta ongelmaksi saattaisi tulla matkustaminen ja oleskeluluvat.”
”On Viktor hoitanut sellaista ennenkin.”
”Toki, mutta se olisi ihan uuden tason haaste meidän porukallemme. En silti sano ei. Sitä kannattaa ehdottomasti harkita, jos tämä kausi menee hyvin.”
Evangeline näyttää hetken mietteliäältä. Liv katsoo suoraan minuun. Joka kerta, kun hänen huomionsa on täysin minuun kiinnittynyt, minun on vaikea hengittää.
”Minä uskon, että se olisi juuri se potku, jota kaipaisimme”, Evangeline sanoo. ”Nyt, kun meillä on Livkin joukossamme, alamme olla siinä pisteessä, jossa pitääkin.”
Evangeline taputtaa Liviä kevyesti olalle. Hän tekee sen niin vaivatta, että sisintäni pistelee.
”Teen kaikkeni, että onnistumme”, Liv hymyilee. ”Olga. Muuten.”
Hätkähdän.
”Niin?”
”Uskotko, että Viktor antaisi minun joskus tanssia esiintymisissämme?”
”Minä haluan, että sinä saat joskus tanssinumeron. Se olisi täydellistä.”
Liv kikattaa.
”Oletko sitä mieltä?”
”Ei mikään muu sirkus yhdistele samalla tavalla korkeakulttuuria ja sirkustaidetta kuin me. Minä tahdon ehdottomasti, että sinä saat vielä joskus tanssia. Saahan Evangelinekin laulaa.”
”Eva on spesiaali”, Liv nauraa tökkäisten Evangelinea kylkeen.
”Älä, vihaan tuota”, Evangeline sanoo pudistellen päätään. ”Viktor nostaa minua liikaa jalustalle.”
Evangeline ja Liv pudistelevat yhdessä päitään.
”Ai mutta, olin joka tapauksessa menossa Viktorin kanssa kaupungille tänään”, Evangeline hymähtää. Hän hypähtää sulavasti lavan reunalta alas.
”Nähdään.” Evangeline heilauttaa kepeästi rannettaan ja kävelee pois. Vilkaisen Liviin varoen, kuin hän voisi yllättäen hyökätä kimppuuni. Liv hymyilee kutsuvasti.
”Vai että kaupungille”, Liv hymähtää, ”pitäisikö meidänkin mennä?”
”Haluaisitko sinä?”
”Riippuu vähän.”
”Mistä kaikesta?”
”Seurasta, esimerkiksi.”
En ole punastujatyyppiä, mutta Livin katse saa poskeni helottamaan. Häntä ei ujostuta vähääkään katsoa minua silmiin ja sanoa asioita, joilla tietää saavansa minut tolaltani. Olen nousemassa ylös, kun Liv naulitsee minut paikoilleni sanoillaan.
”Olga… Oletko sinä yksinäinen?”
”Mitä?”
”Oletko?”
”Mistä tämä tuli?”
”Sinä et juuri avaa itseäsi. Olet aina mieluummin yksin, aivan kuin pelkäisit kohtaamista ja sitä, mitä se voi aiheuttaa. Olemme eläneet samassa teltassa, enkä silti tiedä sinusta muuta kuin nimesi ja ikäsi ja sen, mitä olen itse lukenut eleistäsi.” Liv huokaa. ”Olga, sinä olet minun syyni olla tässä sirkuksessa.”
”Minä?”
”Niin. Minä muistan sinut niistä juhlista.”
Kavahdan taaksepäin. Ei. En kuvitellut, että hän näki minut siellä.
”Olga. Sinä teit minuun suuren vaikutuksen, vaikka emme edes esittäytyneet juhlissa.”
Muistelen pahoinvointikohtaustani ja kalvenneita kasvojani.
”En tahdo pakottaa sinua kertomaan minulle mitään, mikä saa olosi epämukavaksi. Tahdon vain sinun tietävän, että olen aina tässä. Haluaisitko lähteä kanssani pienelle kävelylle? Voimme kiertää vaikka vain leirialuetta. Tahtoisin vain keskustella kanssasi loputtomiin.”
”Se käy.”
Vihaan yksinkertaista, typerää vastaustani, joka ei tarkoita mitään. Liv kävelee aivan vierelläni ja ottaa minut käsipuoleensa noin vain. Kiertelemme leirialuetta, ja tiedostan joka askeleella koskevani häntä.
”Liv, tarkoititko todella, että minä olen sinun syysi olla täällä?”
”Tarkoitan.”
”Sanoit aikaisemmin, että –”
”Ai, sinä huolehdit siitä”, Liv sanoo nauraen keveästi. ”Minä todella rakastan esiintymistä. Elän, jos saan tehdä taidetta kehollani. Se on ainoa tapani olla olemassa.”
”Sinä muistutat minua Evangelinesta. Hän sanoo samaa. Taide on hänen ainoa tapansa olla olemassa.”
”Tiedän”, Liv hymähtää. ”Olemme keskustelleet siitä paljon. Siitä, miltä tuntuu olla olemassa sillä tavalla. Evangelinelle laulaminen ja se, että hän saa palaa ihmisten edessä, on kaikkein rakkainta.”
”Siksi tämä sirkus on olemassa. Poltteen vuoksi. Sitä Viktor etsii ihmisistä.”
”Niin olen ymmärtänyt. Ilman sitä poltetta en olisi minä. En voisi elää.”
”Liv. Mikä herättää sinussa syvimmän palon?”
”Musiikki. Aina. Ikuisesti. Siitä en pystyisi luopumaan. Voisin olla koditon ja kuolemaisillani, mutta musiikkia ilman en eläisi.”
”Todellako?”
Liv nyökkää. Tätä en hänestä tiennyt. Sitten muistelen hänen tanssiaan, sitä, miten hän nojasi musiikkiin ja tiesi sen kannattelevan. Musiikki eli hänessä ja hän siinä, rajaa oli mahdoton vetää. Tietenkin se, joka Liviä kuljettaa, on juuri musiikki.
”Mitä sitten tarkoitit sillä, että minä olen syysi olla sirkuksessa?”
”Jokin minun sisälläni muuttui, kun näin sinut. Tiesin heti, että sinäkin herätit minussa poltteen. Sinä tunnut oikealta. Sinuun tutustuminen on ollut kuin tanssia, mutta ilman kipua ja traumoja. Sinä tunnut siltä, miltä baletin olisi pitänyt tuntua minulle. Siinä oli niin paljon muutakin. Asioita, jotka jätin taakseni voidakseni elää tätä elämää.”
”Hylkäsit kokonaisen uran ja elämän tämän vuoksi.”
”Koska sinä katsoit minua sillä tavalla.”
”Älä. Liv, älä…” Tunnen kyyneleet kuumina poskillani. Seisomme metsän laidassa, kukaan ei näe meitä, ja yhtäkkiä kaikki on tässä, koko eletty elämä. Kyyneleet eivät lakkaa, vaikka saan ne aina menemään pois.
Liv kohottaa molemmat kätensä poskilleni ja silittää kyyneliäni.
”Olga. Minun elämässäni oli paljon asioita, joita en voinut tuoda mukanani tänne. Minä olisin kenties voinut luoda uraa ballerina, mutta tiedätkö sinä, millaista se todella on? Se, kun on todella, todella hyvä siinä, jota rakastaa koko olemassaolonsa palolla? Minä päätin olla kuolematta sen poltteen vuoksi.”
”Sinä pienensit liekkisi. Koska minä katsoin sinua. Minä pilasin sinut.”
”Pienensin? Ajatteletko sinä, että en voi tuntea poltettani täällä?”
”Se on erilaista. Evangeline kuolisi, jos hän ei saisi tehdä taidettaan juuri näin, juuri täällä. Jos se oli sellaista sinullekin tanssilavoilla…”
”En ole kuten Evangeline. Me olemme kenties molemmat intohimoisia, mutta minä nautin muutoksesta, nautin siitä, että saan mennä eteenpäin. Enkä minä tiedä, olisinko koskaan voinut mennä eteenpäin siellä, missä olin.”
”Liv…”
”Minä tahdoin tätä. On kipua, jota kannan aina mukanani. Minä voin näyttää sen sinulle vielä joskus, mutta se hetki ei ole nyt.”
”Liv, minä…”
”Ei hätää. Minä todella tahdoin tätä. Eikä kaikki kokemani kipu ole sitä, mitä ajattelet. Se on myös muuta. Kaipuuta. Tulen aina ikävöimään tanssia sellaisena kuin se oli. Mutta olen nyt täällä, ja se oli minun oma valintani.”
Tunnen, kuinka jalkani alkavat hiljalleen pettää. Koko kehoni tietää olevansa äärirajoilla, tässä se on, minun henkilökohtainen rajani. En pysty pysymään kasassa pitempään.
”Tule.”
Liv tarttuu minua kädestä ja kuljettaa minut takakautta telttaansa, joka on lähimpänä metsän reunaa. Lempeän sävyiset lamput kutsuvat meidät sisään, ja heti ovensussa minä romahdan.
Koko elämä tykyttää luissani, vaatii tulla kohdatuksi. Tässä. Hänen katsoessaan. Kohtaan itkuisena Livin katseen, eikä hänen silmissään näy sääliä tai kiusaantuneisuutta. Hän katsoo minuun suoraan.
”Minulla oli mies ja tytär”, minä sanon, ja tiedän, että tässä se tulee, kaikki, mitä olen piilottanut sisälleni. Vihaan sitä, millaiseksi kieli muovaa asiat. Minulla oli, aivan kuin he olisivat olleet minun omiani. Ihminen kuuluu hädin tuskin itselleenkään. Mutta en tiedä muita sanoja sille, mitä he minulle merkitsivät.
”He kuolivat.”
Ja.
”Tapaturmaisesti.”
Ja.
”Ja minä olin kiitollinen, kun niin tapahtui.”
En ole vaimo, en äiti, olen petturi ja syntinen. Haaveilen nuoremman naisen kehosta samalla, kun perheeni luut maatuvat syvällä maan kehdossa. Nauran. Itken. En ole koskaan ollut näin auki. Yllätän itseni sillä, etten enää välitä. Liv saa nähdä kaiken. Olkoon. Minulla ei ole enää mitään menetettävää.
”Minä olin kiitollinen, vaikka surin enkä olisi koskaan halunnut sen menevän niin kuin se meni”, minä jatkan enkä kykene katsomaan Liviä. Katson lattiaan, sen läpi, suoraan menneisiin vuosiin. Muistan yhä täysin elävästi, miltä tuntui, kun uutiset kerrottiin minulle. Muistan, miten jokin kylmä putosi sisälleni eikä ole koskaan sen jälkeen sieltä poistunut.
”Minä sain vapauteni. Ja he kuolivat. En tahtonut sen menevän niin. En tahtonut vapauttani heidän henkensä hinnalla, mutta maailma päätti toisin. En usko kohtaloon, mutta ehkä jossain on päätetty, että minä en vain voi olla koskaan vapaa, en koskaan.”
”Mistä sinä tahdoit vapautua?”
Nostan päätäni.
”Kaikesta. Minä… minä koin perhe-elämän kahleena, vaikka rakastin heitä. Minulla oli hyvä mies, kunnollinen, ei sellainen, jolta sai mustelmia peiteltäväksi joka juhlissa. Täysin hyvä. Me ymmärsimme toisiamme. Ja lapseni, hän… hän oli suloinen pieni tyttö. Hän ehti elää kolmevuotiaaksi.”
”Minkä ikäinen sinä olit, kun menit naimisiin, Olga?”
”Kahdeksantoista.”
”Ja tulit äidiksi…?”
”Kaksikymmentäkaksivuotiaana.”
”Sinä olit tosi nuori.”
Kyyneleet eivät ole vielä lopettaneet.
”Tiedän, mutta naisen minun asemassani täytyi mennä naimisiin. Niin se toimii tässä maailmassa, Liv.”
”Se, että maailma toimii tietyllä tapaa, ei tarkoita mitään. Tiesitkö, että me tanssijat emme todella omista kehojamme? Taiteelliset johtajat saavat ojentaa meitä suuntaan ja toiseen, autonomia menetetään silloin, kun siihen ryhtyy. Se ei ole lähtökohtaisesti huono asia, sillä siten tanssimaailma toimii, mutta kun sitä ajattelee ulkopuolisen silmin, se kuulostaa kammottavalta. Ei se, että jotain tapahtuu, tarkoita, että se on täysin oikein.”
Yritän nyökätä, mutta koko kehooni sattuu liikaa.
”Tiedätkö, millaista se on?” kysyn.
Kohtaan jälleen Livin katseen.
”Se, kun rukoilee kuolemaa joka yö. Sitä minä toivoin. Että minä kuolisin. Minä en ollut perheenäiti. En vain ollut, vihasin sitä, vaikka he olivat hyviä ihmisiä. Minä en vain voinut sietää sellaista elämää, se tukehdutti minut. Rakastin tytärtäni, mutta… mutta…”
Nielaisen. Jos kerron tämän, Liv tulee aina tietämään sen. Joudun elämään sen kanssa. Hän katsoo minua silmiin. Minulla ei ole enää syytä paeta.
”Mutta minä herään edelleen öisin vauvan itkuun. Sen kivun minä kannan ihan yksin. Olen vuosien varrella opetellut hajoamaan aivan hiljaa.”
Liv laskeutuu lattialle tasolleni ja ojentaa siroja käsiään minulle. Minä tartun niihin ja ymmärrän, että tämä on ensimmäinen kerta koko elämässäni, kun päästän nämä tunteet ulos. En ole koskaan puhunut niistä ääneen.
”Minä pelkäsin ja vihasin äitinä olemista niin paljon, että herään vauvan huutoon edelleen”, itken. ”Mitä se kertoo minusta ihmisenä?”
”Tai mitä se kertoo maailmasta, joka pakottaa muottiin sellaisetkin naiset, jotka eivät siihen sovi?”
”Mutta millainen on ’sellainen nainen’? Millainen minä olen, Liv? Jotain vikaa minussa on, kun minusta ei ollut vaimoksi eikä äidiksi. Kyllähän minä olin heille hyvä, kuten pitääkin, mutta sisimmässäni tunsin, että hajoan. Se en ollut minä. Se oli rooli, jota vedin. Se en koskaan ollut minä, en toivonut sitä, tahdoin vain olla vapaa. Tekeekö se minusta huonon ihmisen?”
”Olga…” Livin ääni on pehmeä, taipuisa. Voisin jäädä siihen asumaan. ”Olga, sinä olet pieksänyt itseäsi turhaan kaikki nämä vuodet. Ei tarvitse enää.”
Eikö? Eikö todella?
”Kuinka minä voin koskaan elää rauhassa, kun tiedän olevani ihminen, joka tunsi syvällä sisimmässään kiitollisuutta perheensä kuolemasta?”
”Olga. Sinä olet nyt tässä. Sinun olisi ajat sitten pitänyt päästä käsittelemään perheesi sinussa aiheuttamia tunteita. Sen sijaan olet vuosia syyttänyt itseäsi siitä, mitä tunsit.”
”Se on melkein sama kuin olisin itse tappanut heidät.”
”Ei, se ei ole ollenkaan sama asia. Tietenkään sinä et toivonut heidän kuolemaansa.”
”En ikinä! En koskaan…”
Mutta minä olin kiitollinen, että minun henkilökohtainen helvettini loppui. Sitä minä olin.
”Liv…” Hänen kätensä silittävät yhä poskiani. ”Liv, millainen nainen ei sovi perheenäidiksi ja vaimoksi?”
Ja millainen nainen haluaa tuntea toisen naisen syvältä?
”Sinussa ei ole mitään vikaa.”
”Jos olisin koskaan sanonut ajatukseni ääneen, minä tiedän, mitä minusta olisi ajateltu. Sovin seurapiireihin, koska osasin olla miellyttävä. Etäännytin itseni tilanteista, pyörin siellä hyvätapaisena ja kohteliaana vaimona. Osasin sen. Pidin perheen tyytyväisenä. Olin sitä, mitä naiselta odotetaan. Liv, miksi minä en istu siihen muottiin? Miksi en ole kuten naisten pitäisi olla?”
Liv silittää kyyneliäni hellästi, hän ei päästä minua pois. Saan väristyksiä. Minä tahdon juuri nyt enemmän kuin mitään muuta painautua hänen päälleen ja suudella häntä kaikkialta. Mutta sitä minä en sano. Sitä minulla ei ole oikeutta paljastaa.
”Olga. Sinussa ei ole mitään vikaa.” Hän kallistaa päätään. ”Sinä olet aivan lukossa. Olet ollut koko ikäsi…”
”Millä minä sen avaan?”
”Taisit juuri ottaa ensimmäisen askeleen. Sinä kerroit minulle.”
”Anna anteeksi tällainen purkaus, tämä ei tule toistumaan.”
Liv ravistelee minua harteista.
”’Ei tule toistumaan’, kuuntele nyt itseäsi! Sen pitäisi toistua!”
”En minä voi sinulle sillä tavalla –”
”Ja miksi et voisi? Minä haluan sitä. Minä haluan tietää, mikä sinua ajaa. Tahdon, että voit paremmin. Haluan sinun ymmärtävän, että saat ja voit näkyä ja kuulua.”
Naurahdan.
”Ei nainen näy eikä kuulu.”
Liv ravistaa uudelleen, kovemmin.
”Näkyypäs. Minä en ainakaan ole näkymätön, minä elän siitä, että ihmiset katsovat poltettani. Odotan maailmassa eniten sitä, että pääsen jälleen lavalle. Siitä minä elän. Kun saan kuulla musiikin ja liikkua.”
”Minä toivon, että olisin voinut syntyä sinun kaltaiseksesi.”
”Senkö sinä näet minussa?”
”Senkin.” Nielen loput. Ei, raja on ylitetty. En voisi sanoa enempää.
Ajattelen sitä, kuinka Livin koko olemus säiteili vapautta ja rentoutta, kun kohtasin hänet ensi kertaa. Jo hänen kävelynsä kertoi minulle, että hän oli vapaa kaikesta siitä, joka oli piinannut minua koko ikäni.
”Sinä olet niin rento ja täynnä elämää”, kuiskaan. ”Rakastan katsella sitä. En ole intohimoinen ihminen sillä tavalla kuin te muut täällä olette, mutta täytyn lämmöstä, kun katson sinun eloasi. Sinulle kaikki näyttää olevan niin… helppoa. Luonnollista.”
Liv hymyilee. Hänen toinen kätensä on jälleen poskellani. Ymmärrän tämän olevan elämäni intiimein hetki, en vain pysty sisäistämään sitä nyt.
”Ei se ole aina ollut sitä minullekaan. Tanssi vain riisui sen minulta. Kaiken ylimääräisen. Kun elän musiikissa, olen oma itseni, peittelemättä. Sellainen muuttaa.”
”Olet niin nuori, ja silti ymmärrät enemmän maailmasta kuin minä.”
”Ei se ole siitä kiinni.”
”Opeta minua”, kuiskaan.
”Minä opetan.”
Tartun häntä kädestä.
”Olga. Saanko halata sinua?”
Rakastan sitä, että hän kysyy. Nyökkään.
Liv kietoo kätensä tiukasti ympärilleni. Kyyneliä ei enää tule. En ole koskaan ollut näin lähellä toista naista. Ja se on hän, ihmeellisin kaikista. Tämä on paljain tilani, olen peloissani ja auki, ja hän pitelee minua sellaisella hellyydellä, joka ravistelee koko olemustani. Olen vihdoin tässä, ja hän on kanssani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti