Minä varasin meille hotellihuoneen keskellä yötä. Pienen ja kodikkaan, jossa oli oliivinvihreät seinät ja ummehtuneen keltainen lamppu. Muistan sellaiset yksityiskohdat edelleen, tuntui hassulta kiinnittää niihin huomiota, kun Liv teki kuolemaa. Tiesin, että hänet piti viedä tohtorille välittömästi. Liv kuitenkin pyysi, että yöpyisimme yön yli jossakin lämpimässä. Siitä oli hänen sanojensa mukaan kuukausia, kun hän oli viimeksi nukkunut katto päänsä päällä.
Siispä kokosin itseni ja vein hänet lämpimään. En antanut tunteideni takoa minua rikki, sillä vaikka ne olivat suunnattomat, tarve saada Liv turvaan oli vielä suunnattomampi. Vain sillä oli merkitystä, että hän jäisi henkiin. Kaikki muu oli toissijaista. En välittänyt itsestäni, en tunteistani, en talostani tai siitä, mitä kaikelle kävisi. Kunhan Liv vain eläisi.
Kun olimme ensi kertaa kahden sen jälkeen, kun olin raahannut hänet hotelliin ja maksanut meidät sisään, Liv pyysi minulta itkien anteeksi. Hän. Hän, vaikka minä olin se, joka olin aiheuttanut tämän hänelle. Järki sisälläni sanoi, että hän itse lähti, se oli hänen valintansa, mutta kun katsoin häntä, en ollut nähdä eteeni silmittömältä syyllisyydeltäni.
”Olen niin pahoillani. En tiedä, voitko koskaan antaa minulle anteeksi, mutta haluan sinun tietävän, että olen pahoillani”, hän sanoi.
Tuijotin häntä häkeltyneenä.
”Sinä? Minähän tässä… minä…”
Liv pudisti päätään.
”Valehtelin sinulle. Valehtelin teille kaikille. Minä ymmärrän sinun reaktiosi nyt, se oli täysin oikeutettu. Olin liian lapsellinen käsittelemään sitä. Kaikki sattui liikaa. Kyllähän minä nyt tiedän, miksi sinä niin reagoit. Tottakai se hajotti kaiken. Olit oikeassa.”
”Liv, minä rakastan sinua.”
Halusin vain sanoa sen. En kyennyt kokoamaan itseäni hänen näyttäessään niin kertakaikkisen pieneltä ja sairaalta edessäni. Halusin vain, että hän tiesi, miten paljon häntä rakastin.
Vedin Livin lähemmäs, pitelin häntä varoen kuin posliiniesinettä, joka voisi hetkenä minä hyvänsä mennä rikki. Sanani saivat Livin itkemään, hän kietoi kätensä kaulalleni ja itki minua vasten. Silitin häntä kaikessa hiljaisuudessa.
”Ssh, me ehdimme puhua kaikesta myöhemmin. Nyt on tärkeintä, että sinut saadaan kuntoon. Olen tilannut meille ruokaa. Pestään sinut ensin.”
”Olga… Olga…” Liv itki kuin lapsi. Hillitöntä, pehmeää itkua aivan kiinni minussa. En hennonut päästää irti ennen kuin hän pystyi taas puhumaan.
”Minä putosin”, Liv kuiskasi. ”Yhteiskunnan laidalta. En enää päässyt takaisin. Ei ollut paikkaa, jonne mennä… Halusin vain kuulla musiikin. Kaikki muu katosi jo kauan sitten. Minulla oli aina vain se…”
Rutistin kovempaa. Hellyys, jota tunsin, ei mahtunut kehooni, se oli valtava ja se vain kasvoi, mitä pitempään olin kiinni hänessä.
”Olen tässä nyt. Me saamme sinut kuntoon.”
”Se… En odottanut, että koskaan tulisit. Se tuntui kaukaiselta. Kaikki tuntui kaukaiselta. Minulla oli vain musiikki, se ainut, joka oli koskaan ollut. Ytimeni.”
”Rakas pieni, ei ole enää hätää.”
”Olga, minä olen niin pahoillani.”
”Puhutaan siitä myöhemmin. Nyt haluan vain sinut kuntoon. Oikeasti.”
”Entä…?”
Muistan ihmetyksen hänen silmissään. Hän ajatteli meitä. Suhdettamme. En ollut ajatellut sitä. Kaikki lakkasi merkitsemästä sillä sekunnilla, kun näin hänet. Tiesin, että minä haluaisin vain hänen selviävän. Muita ajatuksia ei ollut.
Toki oli kaikki se pimeä ja vaikea, jonka olin viimein joutunut kohtaamaan. Ja hänen ikänsä. Hänen täytyi olla jo kahdeksantoista, mutta se ei helpottanut oloani vähääkään. Silti sen ajatteleminen tuntui kovin, kovin kaukaiselta nyt, kun hän oli siinä. Elossa. Minulle ei ollut merkitystä sillä, saisinko enää koskaan olla hänelle mitään. En ollut ajatellut sitä. Rakastin häntä niin sietämättömästi, että vain hänen elämällään ja hyvinvoinnillaan oli merkitystä, ei sillä, mitä saisin häneltä.
”En ole ajatellut sitä”, tunnustin. ”Juuri nyt sinun hyvinvointisi on ainut, millä on merkitystä.”
”Minäkin rakastan sinua, Olga. Edelleen.”
Hymyilin.
”Liv. Pestään sinut. Toivottavasti ruokamme tuodaan siihen mennessä. Täytyy aloittaa syöminen varoen, ettei kehosi sekoa.”
Kun Liv riisuuntui edessäni, sain pidätellä itseäni, etten alkanut uudelleen itkemään. Likaisen kauhtanansa alla hän oli paljon kuvittelemaani sairaalloisempi. Liv oli aina ollut laiha ja siroluinen, mutta ei koskaan sellainen kuin silloin. Kehossa oli punaisia pisteitä, sen täytyi olla jokin tartuntatauti, samoja punertavia kovettumia kuin hänen suupielissäänkin. Iho punotti ja paikat olivat mustelmilla. Rintoja ei enää ollut, ne olivat kuihtuneet pelkiksi hienoiksiksi kohoumiksi. Luut puskivat epäpuhtaan ihon alta, hän oli niin näivettynyt, että oli mahdotonta uskoa hänen seisovan omilla jaloillaan.
Kyllä minä itkin, itkin sittenkin. Liv ymmärsi sen. Pesimme hänet kaikessa rauhassa, ja hänen koskettamisensa itketti minua lisää. Hän oli yhä sama Liv, mutta kaikki oli erilaista, hän oli kova ja kipeä ja kaikki hänen paikkansa aristivat. Haavaumia löytyi joka puolelta kehoa, välillä pysähdyin itkemään ja hän silitti hiuksiani hiljaa.
Syöminenkin oli vaikeaa, sillä Liv ei ollut saanut kunnollista ravintoa syödäkseen aikoihin. Hän kertoi, mitä oli joutunut syömään ja miten oli ruokansa saanut, ja se sai minut itkemään niin, että kouristelin pienellä kerällä.
En koskaan unohda sitä iltaa. Kaikkea sitä suunnatonta, jolle ei ollut sanoja silloin eikä vieläkään. En voinut suudella Liviä, en voinut riskeerata tartuntaa siitä, mikä hänellä olikaan hätänä. Saatoin vain kietoa hänet syliini ja pitää hänet lämpimänä koko yön. Vaatetin hänet puhtaisiin vaatteisiin, ja vaikka vaatteeni olivat hänelle auttamattoman isoja, ne lämmittivät häntä. Ensimmäiset puhtaat vaatteet kuukausiin. Muistelin, miltä Liv näytti aina esiintymisasuissaan ja huolitellussa meikissään. Puristin hänet tiukemmin itseäni vasten.
Me saimme hänet tohtorille. Hän sai tarvittavan kuurin ja erilaisia voiteita, eikä tohtorin arvio ollut vakava. Livin tila näytti pahemmalta kuin se todellisuudessa oli, ja se sai minut miltei murtumaan polvilleen. Hän selviäisi. Ajalla ja kärsivällisyydellä ja ehdottomalla levolla, mutta hän jäisi henkiin. Minä jäin huolehtimaan hänestä, en kestänyt ajatusta siitä, ettei hän saisi riittävästi hoitoa ja joutuisi sen vuoksi uudelleen kärsimään.
Hiljalleen Livin iho alkoi parantua. Pisteet ja rakkulat alkoivat hellittää, hänen kasvojensa iho tuli sileämmäksi ja suupielet olivat ennallaan. Hän oli pitkään sairaalloinen ja pieni eikä kyennyt syömään isoja annoksia, mutta me opettelimme vähän kerrallaan. Se kaikki suretti minua, sillä muistin yhä, miten paljon Liv oli rakastanut ruokaa ja miten iloisena hän oli aina ottanut nauraen lisää. Sitten muistin, miten hän oli joutunut elämään kaduilla ja vedin syvään henkeä. Elämä palaisi ennalleen pienissä erissä, emme miettisi asioita kuin päivä kerrallaan.
Niin me elimme. Emme suunnitelleet tulevaa, emme pohtineet, mitä tekisimme elämässämme. Keskityimme vain siihen, että Liv sai olla rauhassa ja parantua hiljalleen. Kaksi vuotta, jotka vietimme erillämme, eivät tulleet väliimme. Kuvittelin, etten koskaan voisi katsoa hänen sairaalloista olemustaan ilman, että syyllisyys vetäisi minut polvilleen. En myöskään halunnut ajatella, että tämä oli minun synninpuhdistukseni; se, että huolehdin hänestä ja hoidin hänet jälleen tolpilleen. Olin kenties epätoivoinen, mutta en ollut koskaan toivonut anteeksiantoa. En Liviltä enkä maailmalta. Minä vain rakastin yhtä tyttöä, ja halusin hänen elävän, sain olla hänen rinnallaan tai en.
Liv oli kuullut Evangelinesta. Vaikka tilanne oli kammottava ja tragedia painoi luissani joinakin öinä niin, ettei nukkumisesta ollut tulla mitään, Livin suru tuntui lohduttavalta. Hän suri kuten ihmiset yleensä surivat. Hän itki ja käpertyi kasaan. Tunsin oloni huonoksi ihmiseksi, kun se ilahdutti minua. Kaikki se, mitä olin käynyt läpi Evangelinen kuoleman jälkeen sirkuksen asioita hoitaessani, oli turruttavaa ja suurta. Inhimillinen suru tuntui virkistävältä reaktiolta sen jälkeen, kun olin katsonut vanhimman ystäväni hukkuvan oman päänsä sisälle. Livin reaktio sai minut unohtamaan sen, mitä todella oli tapahtunut. Hirviöt ja ihmiset ja sirkuksen. Liv vain suri ystävää, joka oli ollut hänelle kallis, ja se sai minut heltymään.
Minä ja Liv emme koko hänen parantumisensa aikana puhuneet ihmissuhteemme laadusta. Tiesin, että se kiusasi Liviä, koska hän oli nuori ja tarvitsi vastauksia heti. Emme voineet edes suudella, sillä en voinut riskeerata tartunnan saamista. Silti nukuimme aina sylikkäin ja minä kosketin häntä muutenkin aina, kun saatoin. Me molemmat tiesimme, että rakastimme toisiamme kokoajan vain enemmän. Kaikki turha tuntui vihdoin kadonneen väliltämme. Se epätoivo ja pelko, jota koimme erillämme, sai meidät nivoutumaan tiiviisti kiinni toisiimme. Ei tarvittu enää kysymyksiä, ei pohdintaa siitä, mitä toisiltamme tahdoimme. Me halusimme toisemme, ja ensi kertaa minusta alkoi tuntua, että se todella riitti.
Hiljalleen Liv alkoi saada enemmän energiaa ja voimaa, ja sen seuraaminen sai sisimpäni täyttymään ilosta. Liv tuli hiljalleen omaksi kuplivaksi itsekseen, joka nauroi pienimmillekin asioille ja käveli joskus tanssiaskelin paikasta toiseen kun luuli, etteivät muut nähneet. Ja joskus silloinkin, kun tiesi, että muut näkevät. Liv piti minun talostani, sen pitkistä kolkoista käytävistä ja suurista seinillä riippuvista muotokuvista. Hän nimesi jokaisen muotokuvan henkilön uudelleen, ja se nauratti minua joskus aivan liikaa. Kuivan näköiset sukulaiseni ja esi-isäni seinillä saivat Liviltä mitä luovempia nimiä, joilla hän tervehti heitä usein kulkiessaan taulujen ohi. Sellainen Liv oli, ja sellaisena minä häntä rakastin.
Mitä pitempään elimme sillä tavalla, hän minun luonani talossa, jossa olin juossut lapsuuteni päivät, sitä luonnollisemmalta se alkoi tuntua. Koko olemukseni ei enää käpertynyt kasaan ajatuksesta, että esi-isäni tuijottivat seinältä, kuinka petin heidät rakastamalla toista naista. Saatoin nostaa leukaani ja hymähtää muistoille, joita käytävät ja huoneet kantoivat. Minä rakastin Liviä, eikä millään menneellä voinut olla siihen mitään sanomista.
Liv palasi eloisaksi itsekseen ajan kuluessa. Hän alkoi saada menettämäänsä voimaa takaisin, ja vaikka hän oli edelleen laiha ja hento, hän tervehtyi hiljalleen. En enää törmännyt hänen kehonsa jokaiseen kulmaan, ja se sai sisimpäni lämpimäksi. Livin iho oli terve ja sileä ja kasvoilla oli jälleen väriä. Halusin niellä hänet kokonaisena.
Eräänä sateisena iltana, kun Liv seisoi ikkunan edessä kuuma juotava käsissään ja tuijotti ikkunaa hakkaavaa sadetta tyynesti, minä menin hänen taakseen ja kiedoin käteni hänen vyötäisilleen. Painoin pääni hänen olalleen, ja hänestä lähtenyt huokaus oli merkki minulle. Liv laski kuppinsa ikkunalaudalle ja kääntyi minuun päin.
”Minulla on ollut ikävä sinua”, kuiskasin ja painoin Livin vasten ikkunalautaa. Hän nousi keveästi istumaan ikkunalaudalle ja kietoi minut jalkojensa väliin. Syke haaroissani alkoi heti, enhän ollut yli kahteen vuoteen saanut osakseni nautintoa, johon kehoni oli hänen kanssaan jo ehtinyt tottua. Hän katsoi minua janoa katseessaan ja silitti niskaani niin, että värisin kauttaaltaan.
”Minullakin sinua”, Liv henkäisi. ”Olen valmis, jos sinä olet.”
Vihdoin. Vihdoin saatoin koskettaa häntä ilman, että hän meni rikki. En kestänyt enää sekuntiakaan, nostin hänet syliini ja kaadoin siihen olohuoneen pehmeälle kuvioidulle matolle. Emme malttaneet mennä makuuhuoneeseen saati edes sohvalle, meidän täytyi saada toisemme heti.
En ollut koskaan kokenut sellaista räjähdysmäistä onnea koko kehossani. Liv oli sietämättömän kaunis. Hänen siro lantionsa, kauniit reitensä, kovenneet nänninsä ja pienet rintansa. Sitä jatkui pitkään, emme olleet koskaan olleet niin varmoja ja hurmioituneita. Olin kauttaaltani kostea, ja ensimmäistä kertaa elämäni aikana laukesin toisen ihmisen kosketukseen. Annoin itseni tuntea kaiken, annoin nesteen valua reisilleni, kaikki se oli normaalia ja kaunista, niin se oli, niin sen täytyi olla.
Makasimme läkähtyneinä ja märkinä lattialla toisiamme vasten, huohotimme ja silittelimme toistemme hiestä märkiä hiuksia. Olin silloin niin onnellinen, että koko olemukseni täyttyi siitä. Kehoni ja mieleni olivat saumattomasti yhtä ja Liv oli siinä, minua vasten, viimeinkin. Katsoimme toisiamme häkeltyneen onnen vallassa, suutelimme ja suutelimme. Tiesimme, että saimme jäädä siihen. Toisiimme.
Minä otin onnen vastaan. Hiljalleen ja varmasti. En enää kysynyt, annoin kaiken vain tapahtua. Yllätin itseni ymmärtämällä, että mitään pahaa ei tapahtunut, kun annoin onnen tulla. Sitä ei riuhtaistu minulta pois, Liv oli vierelläni joka aamu, sain hengittää hänen tuoksuaan sisääni. Olin nainen, joka oli askel askeleelta opetellut olemaan onnellinen. Aloin uskoa siihen. Elämään, jonka sain. Itse valitsemaani.
Tiesin, että me molemmat kaipasimme sekä sirkusta että Viktoria ja Amadeusta. Liv eli musiikissa, hän ei voinut hyvin, kun ei päässyt lavalle. Sirkukseen ei ollut enää paluuta, mutta Liv halusi etsiä itselleen keinon päästä jälleen lavalle. Hän ylläpiti taitojaan harjoittelemalla sisällä ja puutarhassa, ja vaikka hän oli aavistuksen ruosteessa ja uupunut, hän tunsi polttavaa tarvetta palata takaisin lavalle. Siellä hän eli. Musiikissa, johon hän sai heittäytyä. Valojen loisteessa ja katseissa. Liv värjäsi hiuksensa jälleen laventelinliloiksi, sillä se sai hänet tuntemaan itsensä enemmän itsekseen. Hän sanoi pitävänsä siitä versiosta itsestään, joka rakastui minuun. Se teki minut iloiseksi. Hän säkenöi siitä huolimatta, että häneltä oli riistetty se, mitä hän tarvitsi kipeimmin. Tiesimme, että olisi keino saattaa hänet jälleen esiintymään. Se ei ollut vaikeaa, hän oli kirinyt maineeseen sirkuksemme myötä. Ei tarvinnut enää debyyttiä, tarvitsi vain löytää oikeat kontaktit, ja niitähän meillä oli.
Oli kulunut kolme vuotta Evangelinen kuolemasta, kun ilmoitin Liville lähettäväni kirjeen. Olin ottanut selvää, missä Viktor nykyään asui. Halusin ottaa häneen yhteyttä. Se oli pelkkä laukaus pimeään, minulla ei ollut varmuutta, millainen Viktor oli kaiken tapahtuneen jälkeen. Tiesin vain, että hän oli vanhin ystäväni ja kaipasin häntä. Uskoin voivani kohdata hänet viimein, kun tragedia ei enää sumentanut koko olemustani. Livin rinnalla olin vahvempi. Olin viimein oma itseni. Liv tuki päätöstäni. Hänkin tahtoi tavata Viktorin ja Amadeuksen.
Kirje lähti matkaan ja toivoin, että se tavoittaisi hänet. Niin tehdessäni tunsin pelkkää kiitollisuutta, sittenkin. Siitä, että oli elämä, joka kipeästä päätöksestään huolimatta virtasi nykyiseen elämääni pelkkää hyvää. Viktor oli luonut minulle pakopaikan, johon paeta kaikkea ja josta lopulta löytää itseni. Olin ikuisesti kiitollinen siitä, että sirkus oli ollut. Sen säkenöinti ei tuntunut enää unelta tai eiliseltä, se oli jotakin, jonka tunsin sydämessäni edelleen.
Siinä, Livin seisoessa kyljessäni kiinni, suljin silmäni ja annoin muistojen tulla. Kuulin jälleen ihmisten hurrauksen, näin kirkkaat, miltei sokaisevat valot. Esiintyjät astelivat riviin, katselin heidän loistettaan vielä hetken ennen kuin avasin silmäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti