Meidän kesäkautemme lähtee käyntiin sellaisella voimalla, että hädin tuskin pysymme itsekään sen perässä. Ehdimme pitää tutulla alueella viisi esitystä ennen kuin pakkaamme kaiken vaunuihin ja lähdemme kohti Ruotsia, josta tarkoituksemme on jälleen viiden esityksen jälkeen siirtyä Venäjälle. Aasiaa emme valloita tällä kaudella, Viktor ei ole vielä valmis emmekä voi ottaa niin isoa harppausta nyt, kun Liv on vasta löytänyt keskuuteemme.
Liv.
Ensimmäinen ja viimeinen ajatukseni. Kun pakkaamme viiden esityksen jälkeen sirkuksemme vaunuihin, en voi olla ajattelematta sitä, että tämä aukio sankan metsän vieressä on ensimmäinen paikka, jossa olen voinut paljastaa itseni. Liv on saanut minut kurottamaan kuorestani edes hetkeksi.
Minä tiedän, mitä ajattelen, kun hän riisuu paitansa seurassani. Ajatukseni kuvottaa minua. Olen vanhempi nainen, jonka kuuluisi olla turvallinen auktoriteetti ja opastaja hänen kaltaiselleen nuorelle naiselle, mutta minä haaveilen hänen nänneistään mennessäni nukkumaan. Minusta ei koskaan tullut kunnollista naista. Minä herään vauvan itkuun yhä edelleen, koska en ikinä sopeutunut, en ollut tarpeeksi hyvä ja kuuliainen ja onnistunut. Millainen perheenäiti vaihtaisi kaiken yhteen suudelmaan naisen kanssa? Olen kiitollinen, että perhe-elämää eläessäni en koskaan joutunut tekemään valintoja. Tapasin paljon naisia, mutta he eivät olleet kuten Liv. Liv on ainut, joka on koskaan saanut minut niin sekaisin, etten pysty sivuuttamaan tunnetta.
Sekä minä että Viktor lähdemme leirintäalueeltamme vaunuissamme erittäin vastentahtoisesti. Tiedän Viktorin ajattelevan kohtaamista lajitoverinsa kanssa edelleen. Emme tiedä, millainen tilanne meitä Ruotsissa odottaa, emmekä voi kysyä Annalta, koska väliaikaisia esiintyjiämme ei voi vetää mukaan siihen, mitä kulissien takana tapahtuu.
Lähtömme aamuna Liv ottaa minua kädestä ja kuljettaa minut metsän reunalle. Tyhjennetty leirintäalueemme näyttää tuskallisen autiolta. Minä ja muut tytöt siivosimme alueen paperisesta roskasta, pienintäkään karnevaaliviirin palasta ei enää löydy aukiolta. On kuin se olisi sotatanner, jonka uhrit on jo kauan sitten viety pois.
”Olga. Nämä kuukaudet täällä ovat olleet elämäni onnellisimmat”, hän henkäisee pitäen yhä minua kädestä. Hän ei irrota, vaikka seisomme siinä kaksin, kaikki muut ovat vielä pakkaamassa vaunuja viime hetkellä. Oon aamuyö, usva nousisi aukiolle pian. Metsä tuntuu kostealta ja hengittävältä. On kaunista ja hiljaista, ja Livin käsi on omallani.
”En ole koskaan ollut näin kotonani”, Liv sanoo hymyillen yhä aina yhtä aurinkoista hymyään.
”En minäkään”, kuiskaan. ”Ja… Liv. Sinä tiedät, etten ole koskaan…” Nielaisen.
”Ei ole mitään hätää, Olga.”
”Ei niin. Kun sinä olet siinä.”
”Esiintyminen sirkuksessa on juuri sitä, mitä tunnun aina kaivanneen.”
”Ihanaa, että se sopii sinulle. Olet lavalla niin… olet niin…”
Olen nähnyt hänen esiintyvän viidesti yleisölle, ja olen jäänyt täysin hänen vangikseen. Hänen ollessaan näin lähellä huomaan vilkuilevani toistuvasti hänen täyteläisiä, pieniä huuliaan ja kuvittelevani, miltä tuntuisi painaa oma suuni niitä vasten. En ole koskaan ajatellut suutelusta mitään, saati seksistä, ne olivat pakollisia pahoja, ne piti suorittaa läpi. Mieheni oli hyvä ja kunnollinen, ja hän ansaitsi kaltaisensa vaimon. Ei omilla ajatuksillani ollut merkitystä. En ajatellut seksistä mitään. Värähdän, kun huomaan ajattelevani riisuuntumista Livin edessä. Hätkähdän taaemmas, irrotan vahingossa käteni hänen kädestään.
”Olga?” Hän kallistaa päätään. ”Onko kaikki hyvin?”
”On”, sanon liian nopeasti ja liian kireästi. Hän huomaa sen.
”Onko jotakin, josta tahtoisit keskustella? Meillä on paljon aikaa matkustaessamme. Olin ajatellutkin, että voisimme matkustaa samassa vaunussa, jos se sopii. Saattaa toki tulla hieman ahdasta, mutta emmeköhän me ole jo tottuneet…”
”Liv.” Koko olemukseni tärisee hänen edessään.
”Anteeksi. Ei mitään hätää.” Hän ei kysy enempää.
Jospa Liv vain tietäisi. Jos hänellä olisi aavistuskin siitä, että paistattelen hänen lämmössään kuvitellen, kuinka hän hitaasti hivuttautuisi paljaana syliini ja suutelisi minua, hän kavahtaisi iäksi kauemmas eikä enää soisi lämpöään minulle. Olen hyväksikäyttäjä. Saan olla tässä vain, koska hän ei tiedä, mitä ajattelen. Eikä tule koskaan tietämäänkään, ymmärrän sen nyt, kun katselen häntä. Hän on niin pieni ja siro ja nuori, liian paljon nuorempi kuin minä. Mitä minä olen oikein tekemässä? En koskaan voisi olla niin vastuuton, että tekisin aloitteen. Ei minulla olisi edes oikeutta, ei sen jälkeen, mitä tunsin perheeni kuoltua. Olen empatiakyvytön ja kylmä. Hän ansaitsee parempaa.
Tilanne menee ohi. Liv hyväksyy fyysisen etäisyyteni eikä enää kosketa minua.
”Haluaisin tosissani matkustaa sinun kanssasi. Matkassa kestää monta päivää, ehtisimme keskustella kaikesta.”
”Käy se minulle.” Tahdon olla kanssasi koko ajan.
”Olga, kiitos vielä. Ihan tosi. On pitkälti sinun ansiotasi, että tunnen oloni kotoisaksi täällä.” Liv virnistää. ”Tahtoisin edelleen nähdä sinut lavalla.”
Alan tahtomattani nauraa.
”Ei, Liv rakas, se ei onnistu. Ei sitten millään.”
”Katsotaan, katsotaan. Ehkä silloin, kun pääsemme vihdoin valloittamaan Aasiaa.”
Pudistelen reippaasti päätäni.
”Ei tule tapahtumaan.”
”Olisi ihanaa nähdä sinut esiintymisasussa. Olet niin kaunis.”
Menen jälleen sanattomaksi.
”Menen katsomaan, miten muilla sujuu. Meidän pitää pian lähteä matkaan.”
Liv palaa takaisin vaunujen luokse koskematta minuun enää kertaakaan. Sydämeni läpättää kuin linnunsiipi. En enää keksi, miksi hän alun alkaen halusi tuoda minut tänne. Kuilu kuroutuu jälleen välillemme, sanomattomat sanat tippuvat sinne. Jään hetkeksi seisomaan ja tuijottamaan aukiolle nousevaa aamuista usvaa.
*
Kun monen päivän matkamme on ohi ja olemme saapuneet lailliselle majoittumisalueellemme, uupumus painaa raajoissani kuin joku olisi valellut niihin lyijyä. En jaksa edes tutustua lähiympäristöön, joka ei muistuta aiempaa sankan metsän rajaamaa aluettamme. Emme jaksa vielä purkaa sirkusta, vaan jäämme nukkumaan vaunuihimme. Olemme viettäneet Livin kanssa koko matkan samassa vaunussa ja jutelleet yötä päivää. Sydämeni takoo rinnassa joka kerta, kun hän katsoo minuun, mutta pystyn jo hillitsemään itseni paremmin hänen seurassaan. Aika tekee tehtävänsä. Kenties ajan myötä minä unohdan nämä tunteet. Hyvä. Niin sen kuuluukin mennä.
Liv jää hieman ahtaaseen, tavarantäyteiseen vaunuuni nukkumaan. Minulla on sänky, hän on majoittunut patjalle vaunun lattialle, joka on täynnä tavaraa vaatteista trapetsitankoihin. Liv riisuutuu mekostaan, ja minua hämmentää, miten tottunut olen jo siihen, että hän riisuutuu seurassani. Hätkähdän vasta, kun hän älähtää yllättäen. Hänen vaaleanvioletti tukkansa on jäänyt rintaliiveihin kiinni, ja hänen hartiansa jumittavat vaikeassa asennossa.
”Aaau! Olga hei, et viitsisi hieman auttaa?”
Kumarrun alas, tartun tottunein ottein hänen tukkaansa ja ajattelen, että kyseessä on joku muu, joku aivan tavallinen, jota voi koskettaa ilman, että palaa. Hiussuortuvat ovat tiukasti kiinni rintaliiveissä, enkä tahdo nyppäistä niin lujaa, että häneen sattuisi. Tein vastaavaa Evangelinelle paljon hänen ollessaan nuorempi; olin hänen apunaan kuin olisin toinen hänen kasvattajistaan. Muisto juoksee ylitseni voimakkaana. En ole äiti. En ole vuosiin ollut äiti, en edes Evangelinelle. Saan väristyksiä, kun tuijotan Livin paljasta niskaa ja ajattelen, että hän voisi olla tyttäreni. Minä oksetan itseäni.
Yritämme yhdessä irrottaa hiuksia liiveistä, ja kun vihdoin saamme nopealla, mutta lempeällä riuhtaisulla tukan irti, käteni hipaisee liikkeen voimasta vahingossa hänen toisen rintansa kylkeä. Hätkähdän kauemmas, tunnen kuumotuksen leviävän poskilleni oitis. Liv ei huomaa mitään, tilanteessa ei ole hänelle latausta. Koko kehoni sykkii. Ei, ei nyt. Rukoilen. Ei nyt.
Hän istuu patjalla yläruumis paljaana ja näyttää niin hennolta ja lumoavalta, että tukehdun. Kun katson häntä, ymmärrän, että hän todella on nuori. Hänen kehostaan puuttuu kaikki iän tuomat pienet merkit, jotka kertovat oman tarinansa. Iho on sileä ja kimmoisa. Livillä on tanssijan kiinteä ja siro keho, ja hänen rintansa ovat pienet ja ryhdikkäät. Hän on kaikkea sitä, mitä minä en ole vuosiin enää ollut, hädin tuskin koskaan. Minun kehoni on kantanut maailmaan lapsen ja imettänyt tämän. Se ei ole nuoren tytön keho. En tunne siitä lähes mitään, se on hyvä, elämän kestänyt keho. Silti jokin siinä pistävässä erossa, joka Livin ja minun kehojen välillä on, saa kuilun välillämme näyttäytymään yhä suurempana. Hän todella on vielä nuori tyttö. Minä haaveilen kehittymättömän nuoren naisen pienistä rinnoista ja kapeista reisistä.
”Kiitos, Olga.” Livin äänessä on uudenlaista pehmeyttä, kun hän katsoo minua silmiin. En vieläkään kykene ymmärtämään, miten joku voi katsoa noin rennosti toista silmiin rinnat paljaana.
En nouse ylös patjalta, vaikka minun pitäisi. En myöskään käännä katsettani, vaikka reaktioni on paljastanut minut jo ajat sitten. Jos sitä osaa lukea. Miksi kukaan nuori nainen osaisi odottaa miltei kahdesti ikäisensä naisen osoittavan kiinnostusta? Minä en olisi koskaan epäillyt sellaista. Ei sitä tapahdu niissä piireissä, joissa minä kasvoin. Olen luonnoton. Luonnoton.
”Haittaako, nukun vain näin?” Liv hymähtää. ”On vain niin paljon mukavampaa.”
”Nuku toki.” Kykenen vastaamaan nopeammin kuin osasin odottaa. Vaihdamme hymyjä. Tilanteessa ei ole mitään outoa. Liv kiskaisee oranssinpunaisen viltin harteilleen ja kikattaa. Hänen keveä naurunsa täyttää koko sydämeni valolla.
Minä rakastan häntä. Ajatus velloo minussa kuin meri. Levoton ja loputon.
Minä rakastan häntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti