Minä rakastin perhettäni.
Miestäni, jolla oli karheat työmiehen kädet ja aina sanomalehdistä jäänyttä mustetta kämmenissään. Tytärtäni, jolla oli puromainen nauru ja siniset silmät kuten isällään. Minä rakastin heitä, vaikka olin vasta taimi, nuori nainen, joka oli jo saavuttanut elämässään kaiken. Minulla oli sukuni perintö ja maine, rakastava, hyvä aviomies ja lapsi jo kahdenkymmenenkahden vuoden iässä. Mitään ei puuttunut. Siinä oli kaikki, mitä nainen saattoi maailmassa saavuttaa.
Mutta.
Oli ääni sisälläni, joka ei koskaan täysin hiljennyt. Ääni, jonka painoin syvälle pinnan alle jo nuorena, sillä sen kuiskinta ei voinut tarjota minulle mitään muuta kuin murhetta. Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Se ei ollut mahdollisuus.
Minä kaipaan perhettäni. Se on muuttumaton totuus. Kaipaan mieheni naurua, kun hän luki minulle sanomalehteä ääneen. Ikävöin hänen teräviä huomioitaan ja lempeää ääntään. Ja minä ikävöin tytärtäni. En koskaan unohda sitä, miltä tuntui, kun hänen pienet lapsenkätensä tarttuivat omaani.
Mutta.
”Olga?”
Säpsähdän. Livin ääni havahduttaa minut ajatuksistani. Se saa minut ymmärtämään, etten ole ajatellut mitään omaani vapaaehtoisesti aikoihin. Kaiken ajatteleminen saa kehoni tuntumaan raskaalta. Jonkun muun keholta.
Liv saapuu sisälle telttaan hikihelmiä kasvoillaan. Hän tulee suoraan esitysharjoituksista, hänen kasvonsa hehkuvat ja hiuksensa ovat puoliksi liimautuneet kiinni otsaan.
”Huh, se otti koville.”
”Rääkkäsikö Viktor?”
Livistä lähtee epämääräistä pihinää. Hän lysähtää sängylleen istumaan niin, että jouset kitisevät.
”Kuule. Mennäänkö peseytymään? Tarvitsisin jonkun hinkkaamaan selkäni.”
Hätkähdän.
”Siis jos se käy sinulle, tietenkin. Ei ole pakko.”
Liv on ollut kanssamme nyt kuukauden. Hänen oma vaununsa ja telttansa ovat arvioitu saapuviksi seuraavalla viikolla. Livin rytmit ovat erilaiset kuin omani, hän herää ihan miten sattuu ja menee aina paljon minua myöhemmin nukkumaan. Hän riisuu itsensä minun nähteni, hän puhuu itsestään ja kehostaan ja kaikesta, mitä kohtaa. Mikään ei koskaan ole hänelle tabu.
”Peseytymään?”
Peseytymistilamme ovat erillisessä teltassa, vesi pitää kantaa paikalle. En ole koskaan peseytynyt kenenkään kanssa samaan aikaan. Tiedän, etten kykene siihen nytkään, en edes Livin kanssa. Varsinkaan Livin kanssa.
”Minä en tällä kertaa taida peseytyä itse, mutta voin kyllä pestä selkäsi, jos tahdot.”
Ajatus hänestä alastomana edessäni on sietämätön. Ihminen on paljaana niin avuton ja pieni. Ja sellaisena hän on valmis antamaan itsensä eteeni noin vain.
”Ihanaa, kiitos! Minä käyn laittamassa veden valmiiksi.”
Liv nousee saman tien ylös ja nappaa tutun valkoisen mekkonsa olalleen. Kulkiessaan ohitseni Liv tuijottaa pöydälläni notkuvia värikkäitä kankaanpaloja.
”Oho, oletpa tehnyt hyvää työtä”, Liv sanoo nyökäten keskeneräisiin vaatteisiin päin. ”Mikä on minun?”
”En ole vielä aloittanut.”
”Anna minulle maistiaisia. En ole tainnut nähdä sinun luonnoksiasi.”
”Ssh, näet sitten.”
”Ilkeää.”
”Tiedän.”
”Tule kohta perässä.”
Kulkiessaan pois Liv sipaisee olkaani lempeästi. Säkenöinti syttyy koko kehossani. Pelkkä yksi kosketus, ohimenevä ja tuttavallinen, ja se sytyttää koko kehoni liekkeihin. Kun olen varma, etten kuule enää Livin askelia, vetäydyn sängylleni ja vedän tummanpunaisen viltin harteilleni. On pakko sulkea silmät hetkeksi ja kohdata tuli.
Se polttaa. Se tappaisi minut vielä.
On niin paljon asioita, jotka olen painanut pinnan alle. Liv kiskoo ne kaikki pintaan, yksitellen, varoittamatta. Kosketus polttelee olassani. Edellinen, joka koski minua näin vaivattomasti, oli aviomieheni. Mutta hän ei koskenut minua tällä tavalla. Hänen kosketuksensa ei koskaan täyttänyt kehoani tulella.
Vedän syvään henkeä. Tämä menisi pois, sen olisi pakko mennä. Nousen ylös, vilkaisen teltan suulle ja vaihdan nopeasti ylleni kermanvaalean asun, jolla nukun. Kiedon päälle pehmeän aamutakin ja nappaan olalleni pyyhkeen. Ilma on viilentynyt iltaa kohti, mutta se on hyvä, annan sen viedä pois tämän hehkuvan poltteen. Kävelen peseytymistiloihin taivaanrannan sinertyessä ja toivon, että selviän tästä hengissä.
Peseytymisteltta on hämärä, Liv ei ole sytyttänyt kynttilää. Erotan hänen paljaan vartalonsa jo suuaukolta. Hän istuu pienellä jakkaralla vesisammio edessään. Näen hänen selkänsä pienet luut; kaksi selkeästi erottuvaa lapaa ja helminauhamaisen selkärangan.
”Tahdotko tulla katsomaan harjoituksiani huomenna? Haluaisin sinun näkevän, kun harjoittelen. Osaisit takuulla kertoa Viktoria paremmin, missä pitäisi parantaa.”
Hymähdän. Kehoni tuntuu jäykältä ja vieraalta, kun hän istuu täysin alastomana edessäni.
”Millä tavoin minä olisin siinä Viktoria parempi?”
”Sinä katsot kaikkea niin eri tavalla.”
”Tuo ei tarkalleen vastaa kysymykseeni”, hymähdän ja vedän alleni toisen kahdesta jakkarasta. Nappaan pyyhkeen ja kastelen sen. Liv on jo saanut osan vedestä lämmitettyä. Hänen kapeat hartiansa värisevät hienoisesti, ilta on kääntymässä yöhön ja on jo viileää.
”Sinä olet erilaisen maailman kasvattama. Olet nainen. Ja eri sukupolvea kuin minä.”
Nielaisen. Tietenkin. Livin täytyy nähdä minut jonkinlaisena mentorina, äitihahmona. Maistan sapen kurkullani ennen kuin ymmärrän, mitä ajatus tarkoittaa. Pakokauhu kohoaa sisältäni, mutta pakotan sen pystymään siellä. Äitihahmo. Olen ollut jo kerran äiti, eikä se rooli koskaan lakkaa kaihertamasta minua verille. Liv ei ole tyttäreni. En ajattele hänestä sellaisia ajatuksia, kun katson hänen paljasta selkäänsä. Hellyys, joka sisälläni herää, on toisenlaista. Minua kuvottaa.
”Olga?”
Liv kääntää päätään.
”Onko kaikki hyvin?”
”Minä…”
Livin kasvot ovat kuin satukirjojen keijuilla. Sirot ja lempeät, täynnä ihmetystä. Suuret silmät ja pitkävartinen, aavistuksen pysty nenä. Hän on uskomattoman sievä. Kun hän katsoo minua näin, hän riisuu minut kaikista aseista. Joudun keskittymään, jotta liekki sisälläni ei näy ulospäin.
”Kaikki hyvin”, sanon hymyillen. ”Pestäänkö se sinun selkäsi?”
”Olga. Sinä olet huono valehtelemaan.”
Käännän pääni kuin lyötynä.
”Sinun sisälläsi velloo jotakin. Sen näkee kauas. En tiedä, näkevätkö muut sen vai eivätkö he vain uskalla puuttua siihen, mutta minä näen sen. Mikä hätänä?”
Hän ampuu minua yhä vain uudelleen. En ehdi väistää.
”Meidän ei tarvitse puhua nyt, mutta tahdon vain, että tiedät minun olevan tässä. Viktor ja Eva ovat henkeen ja vereen taiteilijoita ja Amadeusta kiinnostaa vain Viktor, mutta minä olen tässä. Näen sinut.”
En yksinkertaisesti kykene sanomaan mitään. Tunnen oloni alastomaksi pelkässä yöasussa.
”Okei?”
”Okei”, löydän itseni kuiskaamassa.
Liv kääntää päänsä. Hän on sitonut lilaksi värjätyt hiuksensa löysälle nutturalle. Aloitan sipaisemalla pyyhkeellä hänen niskaansa, en pysty koskemaan häneen paljaalla kädellä. Se tappaisi minut. En kykene siihen.
”Entä huomiset harjoitukseni?”
”Jos ehdin. Minä ja Viktor aloitamme aamulla väliaikaisesiintyjien rekrytoinnin. Viktor ja Amadeus tulevat valvomaan harjoituksiasi, ja sitten onkin Amadeuksen vuoro. Minulla taitaa mennä yötöiksi esiintyjäehdokkaiden karsimisessa…”
”Toki. Ei haittaa, jos et ehdi.”
”Haluaisin kyllä. Enköhän minä ehdi pohtia ehdokkaita yöhön asti.”
”Aion katsoa, että sinä myös nukut. Tuijotan sinua niin kauan, että uni tulee.”
Alan nauraa.
”Koska sehän tunnetusti edistää unensaantia, että joku tuijottaa vieressä.”
”Todellakin! Painostan sinut nukkumaan!” Liv nauraa.
Tuijotan kättäni, joka pyyhkii hänen alaselkäänsä pienellä pyyhkeellä. Hänen selkänsä kaari. Hänen kauniit, kapeat hartiansa. Hän on vain pyyhkeen päässä ihostani, ja silti etäisyys välillämme ei voisi olla suurempi. Kaikki nämä vuodet välissämme, kaikki se vellova aika, joka vetää meitä eri suuntiin, eri elämiin. Väistämätön etäisyys kahden ihmisen välillä. Se ei ole koskaan sattunut näin paljon.
Kun olen valmis, Liv kääntyy yhä täysin alastomana minuun päin ja hymyilee. Minun on vaikeaa hengittää, kun hän on paljaana siinä edessäni.
”Kiitos, Olga. Toivon, että olet jo nukkumassa, kun palaan telttaan.”
”Enpä usko”, hymähdän.
”Sinä kuormitat itseäsi ihan järkyttävästi liikaa.”
”Kiitän saarnasta, mutta –”
”Ei mitään muttia. Kuuntele nuorempaasi. Aikuinen nainen ja tuollainen työtahti.”
Hymähdän. Hänen suoruutensa puhuttelee minua joka kerta.
”Olet kyllä oikeassa.”
”Tiedän olevani. Menehän nukkumaan siitä.”
”Uskomatonta. Pidät minulle saarnoja täysin alastomana.”
”Ai sekö tässä teki vaikutuksen? Pitäisi useammin riisua, jos se saa sinut uskomaan.”
En ole varma, onko minusta lähtevä ääni naurahdus vai kauhun parahdus.
”Apua, en kiusaa sinua enempää”, Liv nauraa. ”Mene vain. Kiitos paljon.”
Teltassa on kylmä. Käteni ovat märät, yöasulleni roiskui hieman vettä, mutta hädin tuskin erotan sitä. Käteni eivät tärise sen vuoksi. Ajattelen Livin alastonta kehoa, hänen haurasta, paljasta olemustaan, jonka hän antoi eteeni noin vain. En voi lakata ajattelemasta sitä, ja se tekee minustakin heikon, se paljastaa minut kaikkien näiden vuosien jälkeen. En ole katsonut tätä tunnetta koskaan silmiin, mutta nyt se on tässä, vaatimassa minua vastuuseen.
Etäisyys minun ja Livin välillä. Se pelottaa minua. Minä miltei kosketin hänen paljasta ihoaan, ja silti hän oli vuosien päässä minusta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun tunnistan sen. Pienen rajan, joka piirtyy kenen tahansa kahden ihmisen välille. Ajattelen tytärtäni, pientä, kolmevuotiasta tytärtäni, jota ei enää ole. Muistan, miltä tuntui silittää hänen päätään, pidellä häntä sylissä ja ajatella, että sen lähemmäs häntä en pääse, en koskaan. Se on hinta, jonka maksan siitä, että saan rakastaa. Raja. Väistämätön etäisyys kahden ihmisen välillä.
Mutta Liv. Hän ei ole kuten tyttäreni. Polte ei ole vielä laantunut, koko kehossani tykyttää. En muista elämää, jolloin olisin antanut itseni tuntea. Olen kulkenut kulisseista toiseen, pitänyt naamiota kasvoillani ja ollut se, joka minun on milloinkin soveliainta olla. Sirkuskin on vain piilopaikka. Tämä on oma vapauteni, verellä maksettu, mutta se on on silti pelkkää teatteria. Todellinen ytimeni on muualla, kaikilta piilossa. Ja nyt Liv on tullut luokseni, katsonut minua pyyteettömillä silmillään ja vaatinut minua tilille. Minun on pakko kohdata itseni, sillä hän ei mene pois, hänen olemassaolonsa on täällä sytyttämässä sisimpääni liekkeihin kerta toisensa jälkeen.
Suljen silmäni. Ajattelen.
Ensimmäistä kertaa koskaan annan itseni ajatella. Kuvittelen Livin mielessäni. Hänen kapeat hartiansa, sirot jalkansa ja pienet rintansa. Poskiani alkaa kuumottaa. Hän on niin paljon minua nuorempi, kokemattomampi, ja silti tiedän hänen ymmärtäneen tästä elämästä jotakin, jota minä en ole koskaan saavuttanut. Ajattelen hänen kehoaan, annan itselleni luvan ajatella sitä, ja tunnen, kuinka jalkovälissäni kuumenee. En ole koskaan kohdannut tätä. Olen aina pakottanut sen pois, käskenyt sen porteiltani, kun se on ilmoittanut itsestään.
Minä en kiroa etäisyyttä välillämme siksi, että hän olisi kuin tyttäreni. Hän ei ole. Hän ei ikinä tule olemaan. Hän on kaunis, nuori nainen, oma itsensä, ei pala minua. Niin kaunis, että koko olemukseni käpertyy kasaan joka kerta, kun ajattelen häntä. Kun hän katsoo minuun niin kuin etäisyyttä ei olisi.
Minä en ole koskaan antanut tälle tunteelle sanoja, mutta nyt ne istuvat rinnallani, vaativat tulla kuulluiksi. Puristan peitonreunaa niin, että rystyseni ovat aivan valkeat. Vedän raskaasti henkeä, ajattelen sitä, jota olen väistellyt kaiken aikaa.
Minä haluan häntä niin paljon, että sekoan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti