Kaikki muuttui sinä päivänä, kun me löysimme hänet.
Aluksi hän ei puhunut mitään. Kun hänen laulunsa lakkasi, hän vain istui Viktorin sylissä ja tuijotti. Hän oli pieni, korkeintaan viisivuotias, ja niin tavattoman sievä, että se teki pahaa. Kauniit lapsenkasvot, vitivalkoiset ripset ja hätkähdyttävän siniset silmät. Hänen mekkonsakin oli valkoinen.
Kun hän puhui ensimmäisen kerran, hänen puheäänensäkin oli lähes yhtä maaginen kuin hänen laulunsa, joka kaikui palavan kaupungin yllä.
”Oletko sinä se, joka löysi minut?” Lapsen ääni oli kirkas ja puhe yläluokkaista. Hän lausui jokaisen sanan huolella ja käänsi päänsä kohti Viktoria.
”Olen se minä. Sinä tunnistit minut.”
”Sinä tunnut samalta kuin siinä toisessa muodossa.”
Muistan edelleen, miten liikuttuneelta Viktor silloin näytti. Hänen ihmisenkasvonsa vääntyivät, erotin kyyneleen ainoassa silmässä. En koskaan unohda sitä ilmettä. Mitä ikinä hän kokikaan sylissään istuvasta lapsesta, sai hänen koko olemuksensa muuttumaan. Viktor oli syvän liikuttunut.
”Minun nimeni on Viktor. Miksi saan kutsua sinua?”
”Onko sinun kaltaisillasi nimet?”
Sekin sai Viktorin pyyhkimään kyyneliä silmästään.
”Ei, ei alun perin. Mutta nyt olen Viktor.”
Lapsikin häkeltyi hetkeksi.
”Evangeline.”
Vasta, kun Evangeline oli nukahtanut Viktorin punainen tirehtöörintakki peittonaan, me pystyimme keskustelemaan. Sen keskustelun muistan hyvin, Viktorin hämmennys ja syvä liikutus olivat niin pinnassa, etten ollut koskaan nähnyt häntä niin herkässä tilassa.
”Minä haluan hänet pääesiintyjäksi”, Viktor kuiskasi niin pienellä äänellä, että se tuskin kuului.
”Pääesiintyjäksi? Oletko hullu, hän on korkeintaan viisivuotias!”
”Ei vielä. Myöhemmin.”
”Enpä tiedä, Viktor, me emme ole saaneet kokoon kokonaista esitystäkään. Meillä ei ole vakioesiintyjiä, koska sinä et kelpuuta ketään, eikä kukaan tiedä sirkuksesta mitään. Tämä ei näytä hyvältä, ja sinä tiedät sen. Onko sinulla aikaa adoptoida tuntematon lapsi?”
”Mitä muutakaan me tekisimme? Sysäisimme hänet kadulle? Minun vuokseni hänellä ei ole enää mitään, minne mennä! Se kaupunki paloi tuhkaksi!”
”Kyse on hänen laulustaan, eikö olekin? Se vangitsi sinut.”
Viktorilta kesti tavanomaista pitempään koota itsensä.
”Hänen olemuksensa…”
Muistan, miten Viktor katsoi häntä. Nukkuvaa lasta. Se ei ollut isällinen katse, se oli puhtaan taiteellinen, syvän liikuttunut katse, kuten taitelijan, joka on löytänyt täydellisen mallin maalaukseensa.
”Minä tahdon luoda esityksiä, joka tuo sen esiin. Hänen olemuksensa. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa kuin hänen laulunsa. En tarvitse muuta. Tässä se on. Taiteeni ydin. Minä haluan hänet. Sirkuksesta ei tule koskaan täyttä, jos hän ei ole osana sitä.”
Niihin aikoihin aloin ymmärtää Viktorin luonnetta paremmin. Hirviö, jonka olin pelastanut ihmismuotoon, oli kolmessa vuodessa kasvanut ihmisten tavoille. Hän ymmärsi meitä, mutta ei sillä tavalla kuten ihminen ymmärtää ihmistä, vaan kuten me ymmärrämme eläinlaumoja. Hän oli tavattoman utelias ja kiihkeä, jopa pelottavuuteen saakka. En ollut koskaan pelännyt Viktoria, en varsinkaan silloin, kun kohtasin hänet hänen todellisessa olomuodossaan ensi kerran. Mutta kun kuulin suunnattoman kiihkon hänen äänessään hänen puhuessaan taiteesta, minä vapisin.
Minä ymmärsin Viktorin suhtautumista Evangelineen, lapseen, joka oli vasta ilmestynyt elämäämme. Se ei ollut minulle vieras. Viktor ei nähnyt Evangelinea yksilönä, hän hädin tuskin ymmärsi, että kyseessä oli kaikesta huolimatta pieni lapsi, joka tarvitsi huolenpitoa ja vanhemman. Pelkäsin, että Viktor näkisi tytön pelkkänä taiteena, jonakin, joka kasvattaa tähdekseen. En silloin osannut kuvitella, että Viktor näkisi mitään muuta kuin visionsa taitelilijana.
Viktor piti päänsä. Hän ei suostunut luopumaan tytöstä, ja Evangeline osoitti pitävänsä meistä. Jo silloin moni piti minua ja Viktoria pariskuntana, koska kuljimme paikasta toiseen kahdestaan, mutta Evangeline oli älykäs lapsi. Hän ymmärsi heti, että minun ja Viktorin välillä ei vallinut sellaista kumppanuutta.
Evangeline oli monessa mielessä erityinen pieni tyttö. Hän oli valtavan älykäs ja tunnetajuinen jo pienenä. Hän osasi lukea meitä jo lyhyessä ajassa. Hän oppi tunnistamaan ne hetket, kun minä tahdoin olla yksin tai kun Viktor tarvitsi luovan taukonsa. Erityisesti Viktoria hän luki alusta asti kuin olisi ymmärtänyt miehen syvimmän olemuksen jo kättelyssä. Evangeline sopeutui uuteen helposti, ja hän oli tavattoman mietteliäs tyttö, jokaista asiaa hän pohti ja ihmetteli, mutta vain harvoin ääneen. Evangeline avasi suunsa vain, kun hänellä todella oli asiaa. Eikä hän koskaan osoittanut merkkejä traumatisoitumisesta; ei, vaikka me noukimme hänet palavasta kaupungista vailla perhettä. Emme koskaan saaneet tietää, millaiset taustat hänellä oli. Hän ei ikinä puhunut isästä tai äidistä. Evangeline ei ikinä kysynyt meiltä, miksi kaupunki paloi ja miksi sinä yönä hirviöt olivat liikkeellä. Hän oli älykäs lapsi, joka ymmärsi, milloin aikuiset eivät halunneet puhua jostakin.
Sirkussuunnitelmamme edistyivät. Kiertelimme Eurooppaa pienellä alueella, etsimme vakituisia esiintyjiä. Viktor oli suunnattoman kriittinen, hän ei kelpuuttanut mitä tahansa. Kaikki perinteinen sysättiin hetkessä sivuun, Viktorilla oli visioita, joihin mikään sellainen ei mahtunut. Minä epäilin, saisimmeko koskaan kasaan yhtä ainutta esitystä, mutta lopulta meillä oli kasassa pieni, osaava porukka. Näin heti, että Viktor ei luottanut heihin tarpeeksi. Hän ei koskaan kertonut heille visiostaan Evangelinen suhteen. Hän esitteli tytön heille tyttärenään, ja siitä minä tiesin, että ensimmäisten esitysten jälkeen esiintyjät vaihdettaisiin uusiin.
Ensimmäiset esityksemme eivät olleet sitä, mitä Viktor sirkukseltaan halusi, mutta me saimme projektin pyörimään. Se ei koskaan riittänyt Viktorille, mutta hän nieli sen, koska Evangeline ei vielä ollut mukana esityksissämme. Viktorille ei tuntunut kelpaavan mikään muu kuin Evangeline, eikä häntä siksi kiinnostanut, että sirkuksesta ei kuiskittu seurapiireissä kuten hän oli toivonut. Olin kiitollinen, että Viktorin odotukset eivät räjähtäneet käsiin, sillä opin ymmärtämään, että hänen artistinen pettymyksensä oli maailman kammottavin kohdattava.
Esiintyjät vaihtuivat jokaisen esityksen jälkeen, Viktor ei kelpuuttanut ketään vakiokalusteeksi. Minä en niinä päivinäkään ollut esiintyjä, tein kirjanpitoa ja suunnitelmia. Se sopi minulle, kylmän rationaalinen organisointi Viktorin kiihkeän palon rinnalla. Hän tarvitsi jonkun, joka sanoi hänelle ei. Kukaan muu kuin minä ei uskaltanut, sillä minulla ei ollut mitään menetettävää sen jälkeen, kun hyppäsin hänen unelmiensa siiviksi.
Se ei ollut sellainen elämä, jonka olisin ensimmäisenä valinnut, mutta se oli silti oma valintani. Minulla ei koskaan ollut ainuttakaan unelmaa, joten en voinut valittaakaan. Minulle riitti se, että sain itse päättää omasta onnestani. Sinä aikana naisen paikka oli miehen rinnalla, mutta taitelijana saatoin elää kahleesta vapaana. Taiteilijuus nähtiin jo silloin jonakin pyhänä; taitelija oli jotakin ihmistä suurempaa, mystinen ja suuri luoja, jumalan kaltainen. Se nauratti minua. Minä olin pelkkä pieni ihminen, joka oli menettänyt perheensä tapaturmaisesti. Minä tahdoin pakoon keinolla millä hyvänsä. En suostunut kahlittavaksi enää koskaan. Minun vapauteni oli verellä ostettu. Kohtelin sitä sen ansaitsemalla kunnioituksella.
Ensimmäiset vuodet sirkuksessa olivat hapuilevia. Etsimme paikkaamme esittävän taiteen kentältä, kohtasimme pettymyksiä siinä missä onnistumisiakin. Evangeline kulki kanssamme minne menimmekin, eikä hän vieläkään ihmetellyt niitä hetkiä, kun katosimme yöhön, jossa ihmiset ja hirviöt huusivat kilpaa kivusta. Niistä hetkistä emme kertoneet kenellekään, se maailma oli vain meidän.
Evangeline ei kasvaessaankaan ollut erityisen puhelias, hän oli enemmän sitä tyyppiä, joka tarkkaili sivusta ja sanoi mielipiteensä vasta silloin, kun sitä vähiten odotti. Eikä hän koskaan laulanut käskystä. Hän lauloi silloin, kun hän halusi, ja se miellytti minua. Niin pienellä tytöllä oli palava oma tahto. Hän ei ollut Viktorin pikku laululintu, joka teki, mitä käskettiin. Evangelinea ei voinut ohjailla. Kenties siksikin Viktor oli niin pohjattoman hullaantunut rakkaan tyttönsä olemuksesta. Se ei ollut kuten ihmisillä yleensä. Sitä ei voinut määräillä miten huvitti.
Euroopan kiertämisen ja esiintyjien piinaavan etsimisen ohella elämäämme mahtui myös rentoja, hyviä hetkiä. Minua nauratti asetelmamme absurdius; olimme ulospäin kuin perhe. Mies, nainen ja lapsi. Se oli surkuhupaisaa, sillä meistä kukaan ei istunut niihin muotteihin, joissa meidät oli helppo nähdä. Viktor oli aina oikeassa, ihmiset olivat lopulta yksinkertaisia olentoja, jotka laittoivat kaiken valmiiseen pakettiin ymmärtääkseen paremmin. Minä en suostunut enää koskaan olemaan kenenkään vaimo tai äiti, mutta ymmärsin, miksi minut oli helppoa nähdä sellaisena Viktorin ja Evangelinen rinnalla. Viktor ei ollut mieheni eikä Evangeline tyttäreni, mutta minä tunsin lämpimiä tunteita heitä kohtaan ja se riitti.
Meidän elämästämme tuli onnellista. Ei helppoa tai mutkatonta, mutta onnellista yhtä kaikki. Ne hetket, kun makasimme hotellihuoneissa sängyillämme ja Evangeline nauroi Viktorin sylissä, tuntuivat sirpaleilta onnesta, jota en ollut koskaan onnistunut saavuttamaan. Ehkä me olimme perhe, omalla tavallamme. Minä tiedän vain sen, että heidän kanssaan rinnassani tuntui kevyemmältä kuin vuosiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti