Minä en muista ensimmäisestä vuodesta mitään. Minulle voisi sanoa mitä tahansa, ja uskoisin sen, sillä sen vuoden tilalla on pelkkää sumua. Maailma oli aivan hiljaa. En muista ainuttakaan ääntä, en ainuttakaan väriä.
Minun ensimmäinen selkeä muistoni on tähtitaivas. Muistan istuneeni sen alla ja ymmärtäneeni, että olen siinä, elossa, tuijottamassa tähtiä taivaalla. En silloin tiennyt, että kaikesta oli kulunut jo yli vuosi ja Olga oli lähtenyt kauan sitten. Kun oikein muistelin, saatoin muistaa Olgan vihreät silmät, katseen niissä. Äänettömät hyvästit, kiitos hänen huulillaan. Se sopi meille. Ne olivat meidän näköisemme hyvästit.
Siinä tähtitaivaan alla istuessani ymmärsin monta asiaa samanaikaisesti. Minä olin siinä, elossa, hengitin ilmaa keuhkoihini. Tunsin kehoni ääret eri tavalla kuin aikaisemmin, ymmärsin, että kehoni piirtyi yhä tähän maailmaan. Se oli lihaa ja verta eikä pelkästään kiinni sumeissa muistoissa. Tuijotin sormiani. Rystyset verestivät, sormet olivat aiempaakin kapeammat, sormukset roikkuivat, eivät pysyneet enää tiukasti kiinni. Itketti tajuta, että se olin todella minä; minä näytin siltä. Olin antanut kaiken viedä minut mukanaan.
Olin ensi kertaa vuoteen tietoinen siitä, että elin. Vedin ilmaa keuhkoihini kuin se olisi ensi kertani hengittämässä puhdasta ilmaa. Tunsin joka hengenvedolla, kuinka elämä palasi hiljalleen joka raajaan, ja se itketti ja ravisteli.
En ajatellut silloin mitään. En sitä, mitä oli tapahtunut, en sitä kaikkein vääjäämättömintä. En edes sirkusta. En varsinkaan sirkusta.
Minä vain kävelin sisään, etsin Amadeuksen ja purskahdin itkuun. Amadeus sulki minut syleilyynsä, piteli pitkään, antoi minun tuudittautua tuoksuunsa. Olin siinä niin kauan, että kehoni oli jälleen hervoton ja uupunut ja hän kantoi minut sänkyyn. Silloin muistan suudelleeni häntä. Jälkikäteen Amadeus on kertonut, että minä tein sitä jo aiemmin, olin koko vuoden takertunut häneen kaikella sillä, mitä minussa oli. Silti vasta silloin, tähdet nähtyäni ja hengitettyäni, minä todella muistan suudelleeni häntä.
Ensimmäinen sanani Amadeukselle oli kiitos. Pieni, yksinkertainen sana, jolla oli valta muuttaa maailmaa. Amadeus piteli minua hellästi, suukotti kaulaani ja silitti hiuksiani. Muistan sanoneeni, että siitä oli kauan, kun olimme viimeksi tavanneet. Silloin Amadeus ymmärsi. Hän alkoi itkeä ja rutisti minua entistä tiukemmin.
Vasta silloin elämäni todella jatkui. Oli pakko kohdata totuudet, joilta ihmisen kehoni oli minua suojellut lamaantumalla täysin.
Yksi. Sirkusta ei enää ollut. Se sattui ensimmäisenä. Viiltävä suru leikkasi minun lävitseni ja jätti minut huutamaan polvilleni. Se oli ensimmäinen suru surtavaksi. Sirkusta ei tosiaan enää ollut, Olga oli järjestänyt Amadeuksen kanssa kaiken. Muistan Olgan äänettömät hyvästit, hiljaisen kiitoksen. En tiennyt, missä Olga oli. Amadeus sanoi hänen menneen juurilleen, perintötaloon, joka oli kaikki ne vuodet seissyt tyhjänä metsän laidassa. Se teki minut surulliseksi. Tiesin, ettei Olga ollut sellainen ihminen. Olin niin vain päästänyt rakkaimman ystäväni pois. En edes tiennyt, mitä Liville oli tapahtunut. Kohtasivatko he enää koskaan? Toivoin koko olemuksellani, että he tapasivat uudelleen, rakastivat toisiaan ja löysivät toisistaan sen onnen, joka heille oli tarkoitettu. Olga ansaitsi sen. Yhä kaiken jälkeen olisin uskonut Olgalle koko elämäni. Hänellä oli elinikäinen kunnioitukseni, rakastin häntä ja toivoin hänelle hyvää, tapasin häntä koskaan tai en.
Kaksi. Minä olin yhä hirviö. Tulisin aina olemaan. Ajatuskin todellisesta muodostani sai minut paniikin valtaan. En pystynyt kohtaamaan sitä. Päätin antaa itselleni aikaa, en yksinkertaisesti kyennyt kauhultani ajattelemaan sitä, mikä minä olin. Kaikki se, joka oli ollut vuosia yksinkertaisempaa ja helpompaa kohdata, tuntui mahdottomalta. Kynnet ja luisevat leuat. Veri. Nälkä, jota tunsin. Ei, en pystynyt siihen.
Kolme.
Hän oli poissa.
Hän tulisi aina olemaan poissa. Ensimmäiset tiedostuksen kuukaudet olivat pahimmat. Sumu oli hälvennyt, jäljellä oli raaka, verestävä kipu siitä, että se todella oli totta. En pystynyt sisäistämään sitä. Joka aamu heräsin ymmärrykseen siitä, että tämä oli minun elämäni nyt. Maailma ilman häntä.
Havahduin siihen, että se oli minulle vieras. En tuntenut maailmaa sellaisena. Siitä hetkestä lähtien, kun olin kohdannut hänet palavassa kaupungissa, hän väritti minulle tämän todellisuuden. Hänen laulunsa, se, joka hän sisimmässään oli. Oli kuin olisin opetellut uudelleen, kuinka puhutaan ja kävellään. En ymmärtänyt sanoja, ne eivät olleet hänen sanojaan. Kaikki oli lähtöisin hänestä, aina, joka ikinen asia, joka oli koskaan ollut olemassa.
Tiesin, että vielä joskus tulisi aika, jolloin se kaikki olisi järjestynyt päässäni niin, ettei suru enää riepottelisi koko perustuksiani repaleiksi koskettaessaan. Kenties joskus voisin ajatella, että maailma oli kaunis, koska olin kerran jakanut sen hänen kanssaan. Suru jalostuisi johonkin kohtalaisen lopulliseen muotoonsa, jossa sitä voisi kantaa niin, ettei se hajottaisi pakkaa joka päivä. Silti tulisi aina olemaan kipeä, pieni ydin, joka ei ikinä helpottaisi. Sen hinnan minä maksan siitä, että sain elää hetken maailmassa, jossa hän eli rinnallani.
Syyllisyys, joka minua kalvoi, oli liian suuri kohdattavaksi. En yksinkertaisesti pystynyt kohtaamaan sitä. Heräsin öisin verenkatkuisiin painajaisiin, oksentelin ja hyperventiloin. Siitä huolimatta en voinut ajatella asiaa tietoisesti hetkeäkään ilman, että se söi kaiken tieltään. Tiedostus siitä, että se oli kaikki minun vikani, minun vastuullani, oli liikaa. Minun oli välteltävä sitä voidakseni edes yrittää koota elämäni rippeet uudelleen.
Ja sitten oli tietysti Amadeus. Mies, joka oli aina pysynyt rinnallani, silloinkin, kun en ollut osannut kunnioittaa sitä ja vain satutin häntä teoillani. Tiesin rakastavani Amadeusta. Suuresti ja lempeästi. Olin aina rakastanut, ja mitä enemmän olin hänen kanssaan, sitä syvemmin sen tiedostin.
Tiedostin myös sen, miten eri maailmoissa me seisoimme. Hän oli halunnut minut aina, hän rakasti minua kuten ihmiset rakastavat ihmisiä. Kenties minäkin rakastin häntä sillä tavalla. Se oli maallista, hyvää ja turvallista rakkautta. Suurta ja maadoittavaa.
Mutta oli muutakin. Minulla olisi aina ja ikuisesti sydämessäni hän. Se ei ollut valinta, se oli tosiasia, jota en voinut juosta pakoon, sillä se hetki, kun kuulin hänen laulunsa palavassa kaupungissa, määritti kaiken minusta iäksi. Sen ydin ei koskaan ollut maallinen, romanttinen rakkaus, josta lauletaan imeliä lauluja ja jota markkinoidaan kuin tuotetta. Se oli jotakin suurempaa, toismaallista, kaiken ajan ja kaikki rajat ylittävää. Se tulisi aina olemaan sellaista.
En tiennyt, olisiko Amadeus tahtonut olla minulle jotakin sellaista. Varmaa minulle oli vain se, että kukaan ei koskaan olisi kuten hän. Niin se vain meni. Silti tiesin rakastavani Amadeusta varmasti ja aidosti, ja pystyin kaiken kokemani jälkeen valitsemaan hänet. Se oli tietoinen valinta. Minä halusin hänet, päätin haluta, enkä katunut sitä. Hänellä oli ollut minulle merkitys jo ennen kaikkea, ja se syveni hänen ollessa minulle turvana, kun kaikki kaatui.
Se ei kuitenkaan tuntunut täysin reilulta häntä kohtaan, tunsin oloni itsekkääksi kuin lapsi, joka ripustautui vanhempaansa pienen ihmisen omistushalulla. Tiesin, että Amadeus voisi saada parempaakin, hän oli kaunis ja ihastuttava ja ansaitsi jonkun, joka näki hänet kuten hän näki minut. Ja silti tiesin olevani jo liian syvällä, liian rakastunut ja ennen kaikkea liiaksi kiinni siinä turvassa, jonka hänen läsnäolonsa minussa synnytti.
Siispä otin sen hänen kanssaan puheeksi. Silloin oli ilta, Amadeus istui pukemassa pitkävartisia sukkia pelkkä vaalea suuri kauluspaita ja alushousut yllään. Hänen pitkä valkea tukkansa oli kerrankin auki, sai hänet näyttämään niin kauniilta, että pakahduin. Muistan vielä, miltä tuntui silloin nojata ojenkarmiin ja tuijottaa häntä hymyillen.
”Rakastan sinua.” Se oli ensimmäinen kerta kaiken jälkeen, kun sanoin sen ääneen. En ollut uskaltanut sanoa sitä ääneen, tehdä siitä totta, sillä tiesin sen olevan lupaus. Se sitoi minut tähän – elämään hänen kanssaan.
Hän katsoi minuun häkeltyneenä, erotin kyyneliä hänen merisilmissään. Menin hänen syliinsä, istuin hajareisin hänen päälleen ja kietouduin aivan liki häneen. Hän tuoksui turvalta, ja tiesin, että siihen voisin tehdä kotini. Olisiko se niin väärin?
Kaikki se merkitsi Amadeukselle koko maailmaa, tiesin sen.
”Voitko sinä koskaan elää sen kanssa, mitä minä olen?” minä kysyin.
Amadeus katsoi minua silmiin.
”Senkö, että olet…?”
Pudistin päätäni. Tiesin jo, että hän rakasti myös todellista muotoani.
”Ei. Vaan hän. Hän tulee aina olemaan osa minua. En tahdo sanoa, että se on historia, jota en voi pyyhkiä pois, koska se on myös nykyisyys ja tuleva. Hän elää minussa aina.”
Erotin kivun Amadeuksen kasvoilta vain vaivoin, hänestä oli tullut taitava sen peittelyssä. Silti se oli siellä, kertoi minulle, että hänelläkin olisi ikuisesti haava, jota kantaa.
”Emme voi pyyhkiä pois sitä tosiasiaa, että olemme yhdessä tragedian seurauksena. Olen rakastanut sinua jo pitkään, mutta me molemmat tiedämme, mikä totuus on. En pysty koskaan täysin sanomaan, olisiko tämä voinut tapahtua, jos…” Nielaisin. En vieläkään osannut sanoa sitä ääneen. ”Niin. Tahdon olla sinulle rehellinen siitä. Tämä menee kenties pelkäksi jossitteluksi, mutta silti. En tahdo sinun ajattelevan, että joudut ikuisesti tyytymään paikkaasi. Et tosin ole minulle mikään toinen vaihtoehto, jos sitä mietit. En ole koskaan rakastanut ihmisiä sillä tavalla. Vertaillen. Sinä olet sinä ja hän oli hän.”
”Niin, minä en tule koskaan olemaan kuten hän.” Amadeuksen ääni oli yllättävän riisuttu katkeruudesta. ”Mutta minä olen aina tiennyt sen. Voin olla vain minä. En pidä jossittelusta, se ei auta mitään, olen vihdoin opetellut elämään ilman sitä. En ole kiitollinen tragediasta, en koskaan voisi olla. Se ei tee minua onnelliseksi. En koskaan halunnut saada sinua näin.”
Tiesin sen.
”Mutta. Tiedän myös jotakin muuta. Me elämme nyt tätä elämää, sinä ja minä. Ja tässä elämässä sinä olet valinnut olla minun vierelläni.”
”Riittääkö se sinulle?”
”En koskaan kuvitellut saavani edes häivettä sinusta.”
”Sinun ei pidä tyytyä niin vähään.”
”En tyydykään. Sinähän olet siinä ja sanot rakastavasi minua.”
”Koska minä rakastan. Mutta.”
”Aina on olemassa mutta. Silti sinä olet siinä.”
Silitin Amadeuksen poskea, se oli sileä ja pehmeä ja hän niin hurjan kaunis siinä minua vasten. Tiesin, että hän voisi tehdä minut onnelliseksi. Aidon, puhtaan onnelliseksi. En ollut koskaan ajatellut onnea. Minulle hän oli jotakin vielä sitäkin suurempaa. En välittänyt siitä, tekikö hän minut onnelliseksi, kunhan hän vain lauloi, oli lähelläni. Kenties siksi Amadeuksen katsominen rauhoitti minua niin suuresti. Enää ei tarvinnut taistella ja juosta. Ei tarvinnut kahlehtia luonnonvoimaa, jota ei voinut eikä saanut vangita. Saatoin vain olla, tuntea toisen ihmisen lämmön ja tiesin, että se riittää.
”Viktor. Minä rakastan sinua aina.”
Muistan katsoneeni häntä pitkään silmiin ennen kuin suutelin häntä. Hän oli minulle liian kiltti, liian hyvä, mutta kaikki minussa oli jo pesiytynyt häneen. En halunnut lähteä pois. En tiennyt, mitä maailmalla oli minulle tarjota kaiken kerran loputtua. Silti, siinä hänen syleilyssään, minä tiesin voivani aloittaa alusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti