Se esitys oli ensimmäinen esitys, jonka koskaan jouduimme keskeyttämään. Olin varma, että nainen, jonka kimppuun hirviö ehti hyökätä, olisi kuollut haavoihinsa. Se olisi saattanut merkitä kaiken loppua, ja minä löysin itseni jälleen kuvottamassa itseäni omalla löyhällä moraalillani. Minä en toivonut hänen jäävän eloon siksi, että hän oli ihminen ja ansaitsi elää. Toivoin sitä, jotta voisimme jatkaa toimintaamme sirkuksessa. Itsekkyydelleni ei todella ole rajoja. On vain ajan kysymys, milloin se tappaa jonkun.
Mutta.
Hän ei kuollut. Kuin ihmeen kaupalla osuman saanut nainen ei kuollut vammoihinsa. Tapaus pääsi useampaan paikalliseen sanomalehteen, mutta huomio keskittyi enemmän alueen kasvavaan hirviökantaan kuin sirkukseemme. Tapaturma oli kammottava sattuma, eikä sirkustamme yhdistetty siihen muuten kuin Viktorin sankaruutta korostaen. Viktoria pidettiin sankarina, joka tappoi paikalle osuneen hirviön. Minä näin jotakin aivan muuta Viktorin palatessa hysteerisenä ja vereen tahriutuneena takaisin. En ollut koskaan pitkän ystävyytemme aikana nähnyt Viktoria sellaisena.
Viktorin keho oli veren peitossa ja ainut näkyvä silmä ei räpytellyt laisinkaan. Jokin lajitoverin surmaamisessa sai hänet niin tolaltaan, ettei hän puhunut meille muille kahteen päivään laisinkaan. Ei edes Evangelinelle. Amadeus oli ainut, joka sai mennä hänen lähelleen, enkä tiedä siihen syytä. Amadeus itse oli myös pahasti tolaltaan, hän menetti tajuntansa hirviön vahingoittaessa ihmistä hänen edessään. En ymmärrä siitäkään mitään. Mies oli monta päivää erittäin vaitonainen ja poissaoleva.
Kaikesta tapahtuneesta huolimatta Viktor tahtoo jatkaa esityksiä sovitussa aikataulussa. Yritän ylipuhua hänet, mutta hän ei suostu siihen.
”Entä, jos vetäytymisemme tulkitaan luovuttamisena? Miksi yksi hirviö muuttaisi pitkään harkittua ja suunniteltua kuviotamme?”
”Yksi hirviö sattui olemaan sinun lajitoverisi, joita juoksee tällä alueella paljon vapaana! Eikö sinun pitäisi olla suojelemassa heitä kuten tähänkin saakka?”
”Miksi yhtäkkinen moraalisaarna? Etkö muka itsekin tahdo, että esitykset jatkuvat kuten tähänkin saakka?”
”Toivon, tottakai!”
”Älä sitten valita! Me esiinnymme sovitun aikataulun mukaisesti.”
”Viktor. Sinä et nähnyt, miltä näytit sinä päivänä.”
”Minua ei kiinnosta. Amadeus ymmärtää kyllä. Missä Amadeus on? Haluan nähdä hänet.”
”Entä Eva?”
”En halua nähdä Evangelinea juuri nyt.”
”Ahaa?”
”Älä kuulosta tuolta. Älä kehtaa kuulostaa tuolta. En jaksa sinuakaan juuri nyt. Tehdään, kuten on suunniteltu ja sillä se.”
Viktor ei tarvitse sanojani juuri nyt. Käännyn ympäri ja olen aikeissa suunnata omalle teltalleni, kun Viktor huikkaa vielä perääni.
”Olga! Viitsisitkö puhua Liville? Hän ja Evangeline puhuivat sivu suun suunnitelmiamme yleisölle.”
”Millaisia suunnitelmia?”
”Esityksiä. Aasian haaveita. Kaikkea, mitä ei ikinä pitäisi kertoa yleisölle.”
”Olivatko he todella niin ajattelemattomia?”
Viktor nyökkää.
”Hoidin Evangelinen jo. Puhuisitko Liville, kun ehdit?”
”Tietysti. Emme katso tällaista läpi sormien.”
”Hyvä. Kiitos.”
Käännyn. Sydämeni sykkii.
”Olga.”
”Niin?”
”Anteeksi.”
Kun vilkaisen viimeisen kerran Viktoria, ilme hänen kalpeilla kasvoillaan on lähes käsittämätön. En ole enää varma, mitä hän pyytää anteeksi katsoessaan minua miltei surumielisesti ainoalla silmällään.
Kävelen sydän lujaa takoen aukion poikki Livin teltalle, jonka suuaukko on koristeltu kirkkain valoin. Vedän syvään henkeä enkä ajattele mitään. En tahtoisi olla se, joka arvostelee Livin toimintaa, mutta hänen toimintansa oli ajattelematonta. Se tuntuu pieneltä siihen nähden, mitä hirviön kanssa tapahtui. Mutta silti. Meillä on oltava periaatteet. Keitä me olisimme, jos rikkoisimme niitä alituisesti?
Peilipöydän valojen loiste on liki sokaiseva, kun astun huoneeseen. Huoneessa tuoksuu kanelinen omena ja käytetty huulipuna. Esiintymisen tuoksut. Liv istuu peilipöydän äärellä puuteroimassa kasvojaan, vaikka sille ei ole virallista syytä. Hänen kasvonsa näyttävät tavallista kalpeammilta.
”Liv, halusin puhua kanssasi eräästä sattuneesta tapauksesta.”
”Ai? Okei. Toki.” Hänen puheensa on aina yhtä kepeää ja rentoa.
Vedän samettipehmusteisen tuolin alleni ja istuudun.
”Kuulin Viktorilta, että te olitte Evangelinen kanssa kertoneet yleisölle yksityiskohtia esiintymissuunnitelmistamme ja jopa haaveistamme laajentaa toimintaamme Aasiaan. Kuten varmasti tiedät, sellainen ei kuulu sirkuksemme tapoihin.”
Liv on hiljaa. Liv ei ole koskaan hiljaa. Kaneliomenan tuoksu kutittaa hengitysteitä. Sydämeni hakkaa liian lujaa.
”Anteeksi”, Liv sanoo hiljempaa kuin yleensä.
”En tarkoita moittia, mutta meidän on oltava hyvin tarkkoja näissä asioissa. Ymmärrät varmasti.”
”En nähnyt siinä mitään väärää. Yleisö janoaa kuulla yksityiskohtia.”
”Me emme voi paljastaa mitään etukäteen, se vie yllätysmomentin kokonaan.”
”Emme me kertoneet kaikkea!”
Livin äänessä on uusi, vieras sävy. Se saa minut hätkähtämään.
”Liv, en minä moiti sinua.”
Livin silmissä kiiltää kyyneliä. En ymmärrä. Tällaisena hetkenä? En ole koskaan nähnyt Livin itkevän. Samassa ymmärrän, että se pelottaa minua. Minä en oppinut itkemään kuten ihmiset yleensä itkevät. En saanut. Sen näkeminen tuntuu yhä vieraalta ja pistelevältä. Häpeän sitä, etten kestä nähdä hänen itkevän. Se saa oloni epämukavaksi, ihoni alla kiemurtelee jokin, jota en osaa hallita.
”Liv… Minä en…” Nielaisen. En osaa lohduttaa häntä. Vaikka hän on saanut pidellä minua sylissään, kun hajoan. ”Minä en todella tarkoita moittia sinua. On vain suotavaa, ettei tällainen toistuisi.”
”Olga… Mitä sinä oikein ajattelet minusta?”
”Mitä?” Mitä tämä nyt tarkoittaa?
”Mitä sinä todella ajattelet minusta?”
”Mistä tämä näin yllättäen tuli?”
Liv kääntyy ympäri tuolillaan. Äsken niin kalpeat kasvot punottavat, nenänpää on räikeän punertava ja silmät kyynelissä. Hän näyttää nuorelta tytöltä, joka ei vielä osaa hallita tunteitaan. Livin hartiat ovat jäykät ja kehonkieli niin kireä, ettei häntä ole tunnistaa samaksi rennoksi itsekseen, joka vain hetki sitten puuteroi kasvojaan.
”Mitä nyt? Onko kaikki hyvin? En todella tarkoittanut moittia, minä vain –”
”Olenko minä sinulle yksi vain yksi esiintyjistä, jota ojentaa tarpeen tullen?”
”Liv, nyt en ymmärrä yhtään, mistä tämä reaktio tuli.”
Liv kääntää päätään kuin lyötynä. Alahuuli vapisee. Oma reaktioni hävettää minua. Tahtoisin paeta paikalta. Olen aikuinen nainen, joka hätääntyy, kun toinen itkee. Niin vähän todella ymmärrän itseäni ja tätä maailmaa. Olen niin lukossa omien tunteitteni kanssa, että toisen itku saa sisimpäni kääntymään ympäri.
”Olen…” Liv pudistaa päätään kuin ei voisi sallia itsensä sanoa, mitä hänen mielensä päällä on.
”Kyllä sinä tiedät, että voit sanoa minulle ihan mistä vain.”
”Pidätkö sinä minua lapsena? Olen… olen ajatellut meitä. Meidän ihmissuhdettamme ja läheisyyttämme. Ja nyt sinä… se tapa, jolla torut minua, se… Ajatteletko sinä, että olen nuori ja ajattelematon?”
”En!” parahdan liian nopeasti. ”En tietenkään.”
Vai ajattelenko? Voinko täysin kieltää sitä? Hän on nuori. Se on päällimmäisin syy, jonka vuoksi moraalini pitää porttia kiinni. Vaikka on kymmenittäin muitakin syitä ja sinä tiedät sen.
Livin hartiat vapisevat. Huulet ovat puristuneet uhmakkaaseen suppuun. Minäkö aiheutan hänelle tällaista? Minä, joka tahtoisin kaiken maailman onnen koskettavan hänen sisintään?
Yritän mennä lähemmäs, vaikka empatiani on lukossa kauhuni alla. Yritän palauttaa sen pintaan, mutta tunne on sama kuin silloin, kun pieni tyttäreni itki. En kyennyt koskaan tuntemaan aitoa lämpöä omaa lastani kohtaan silloin, kun tämä itki. Toivoin vain, että hän lopettaisi. Lopeta. Liv ei ole sinun tyttäresi. Hän on tasavertainen aikuinen ihminen.
”Liv, minähän olen valtavan ylpeä sinusta”, saan sanotuksi. En kosketa häntä. En vielä. ”Minähän sinut sirkukseemme valitsin. Se olin aina pohjimmiltani minä.”
Livin alahuuli väpättää jälleen.
”Muistan sinut juhlista. Mutta sen jälkeen…” Liv itkee.
”Halusin sinut aina.” En tiedä, mitä se tarkoittaa. Luulen puhuvani sirkuksesta, siitä, että Livin kaltainen esiintyjä on täydellinen joukkoomme. Mutta kun tuijotan hänen punertavia keijukaisen kasvojaan, me molemmat tiedämme, että se tarkoittaa jotakin muuta. En ajattele mitään, kun kurotan lähemmäs.
Livin koko olemus on seitinohut. Vien toisen käteni hänen poskelleen ja silitän. Valot hehkuvat hänen takanaan, mutta näen vain hänen kasvonsa. Tätä minä olen vältellyt alusta saakka. Hellyyttä, joka kouraisee syvältä vatsanpohjasta. Vihdoin se saapuu luokseni sellaisena kuin se on. Saatan miltei tuntea, kuinka raja ylittyy. Kuljen sen toiselle puolelle ja tiedostan tekeväni sen.
Silitän ensin Livin kyyneliä pois. Kuljetan kättäni hänen poskellaan, sivelen nenän kaarta, poskipäätä ja huulia. Huulten kohdalla sormeni pysähtyy, ja hetken näen kaiken hänen kasvoiltaan niin selvänä, että lamaannun. Livin huulet raottuvat, vain hivenen, niin vähän, että voisin tulkita sen kutsuna, jos tahtoisin. Erotan merkin hänen itkuisista silmistään. Kiihko, jonka en koskaan kuvitellut syttyvän hänen katseessaan. Hän voisi niellä minut kokonaisena, jos päätän niin.
Emmin.
Hän nousee tuolilta niin nopeasti, että se kaatuu. Häpeä hehkuu Livin kasvoilta. Tein virheen, en reagoinut riittävän nopeasti. Liv katsoo minuun kauhun vallassa, kaikki hänessä on paljasta ja raakaa enkä kykene sanomaan mitään ennen kuin hän on ehtinyt juosta pois.
Vihdoin ymmärrän, miksi hän alun alkaenkin itki. Hellyys kuroo rihmojaan kehossani ja saa minut käpertymään. Torjunta. Tämä on tulkittavissa torjuntana. Koko kehossani tykyttää, mutta en tee mitään.
En lähde hänen peräänsä. Jään istumaan lattialle hänen kaatuneen tuolinsa viereen ja tunnen, kuinka kirkkaat valot ja lempeät tuoksut nauravat minulle. Olen aikuinen nainen, yhden lapsen äiti ja entinen vaimo, ja tässä minä olen, vapisen haluni edessä. Se on yhä yhtä hauras ja vaikea kuin kymmenen, kaksikymmentä vuotta sitten. Olen yhä se sama nuori tyttö, joka katsoo toisen tytön kehon kaarta ja tuntee lämmön ruumiissaan. Jalkovälissäni sykkii, poskeni helottavat kuumina, en ole koskaan ollut näin alaston, näin paljas, ja minä rukoilen, että kukaan ei tule nyt sisään.
*
Minä en voi alkaa suhteeseen itseäni yli kymmenen vuotta nuoremman naisen kanssa. Minä en voi alkaa suhteeseen naisen kanssa. Minä en voi –
Hänen suuret kauriinsilmänsä. Hänen hiuksensa, jotka keinahtelevat puolelta toiselle hänen kävellessään. Hänen pieni, kapea nenänsä terävine nenänpäineen. Hänen näppärät sormensa ja kapeat hartiansa. Ja hänen ohuen pitsipaitansa alta pilkistävät pienet rintansa, joita hän ei aina suojaa liiveillä.
Minun koko ruumiini on tulessa. Se huutaa. Vaatii.
Jos en nyt tee mitään, Liv saattaa loukkaantua niin pahasti, ettei enää tahdo jäädä sirkukseen. Jos Liv ei jää sirkukseen, asetan myös muut vaikeaan tilanteeseen, varsinkin vallitsevan kaaoksen keskellä. En voi tehdä sitä sirkukselle. Enkä Liville. Nousen ylös. Rationalisoitko sinä oman himosikin? Pudistan kaikki ajatukset harteiltani ja kävelen ulos omasta teltastani. Tämä on oikea päätös, tämä on kaikille hyväksi.
Hänen pehmeät huulensa. Hänen kapea lantionsa ja pienillä mustelmilla olevat polvensa. Hänen –
Tiedän heti, mistä etsiä. Liv on juossut vuorostaan minun telttaani. Raotan teltan ovea ja erotan hänet käpertyneenä sänkyni nurkkaan. Kehon elekieli on niin sulkeutunutta, että hetki tuntuu kihelmöivän intiimiltä. Pyydän lupaa tulla sisään ja sen saatuani kävelen hänen eteensä. Vedän alleni tuolin, jolle istua. Olemme vain kaksi naista keskustelemassa tunteistamme, minä pystyn tähän kyllä.
Hänen itkun punertamat kasvonsa –
”Voi, Liv…”
”Älä. Älä…”
”Minä vain…”
”Älä! Säästä minut tältä häpeältä, en kestä kohdata sitä!”
”Liv rakas, mistä sinä puhut?”
”En tahdo kuulla sitä suoraan.”
”Mitä sinä…?”
”Ei sinun tarvitse torjua minua vielä sanoillasikin, ymmärsin jo. En tahdo keskustella tästä, en tahdo enää olla täällä, säästä minut sääliltäsi, en tahdo sitä.”
”Minä en tullut torjumaan sinua.”
Hän on aikeissa avata vielä suunsa, kun prosessoi, mitä sanon hänelle. Hänen poskensa rusottavat, silmänsä ovat täynnä kyyneliä.
”Mitä?”
”En tullut torjumaan sinua”, toistan ja istun hänen vierelleen sängylle. En kosketa häntä, vaikka koko kehoani kihelmöi.
Liv ei sano mitään. Hän tuijottaa minua silmät suurina, ja tässä lempeässä valossa tajuan jälleen, miten kaunis hän on. Hänen piirteensä ovat sirot ja herkät, kuin toisesta maailmasta. En ole koskaan eläessäni suudellut naista. Olen ollut perheenäiti ja vaimo, olen ollut seurapiirikaunotar, olen keskustellut ja pyörinyt piireissä, mutta en ole koskaan suudellut naista. Minä olen ollut monta, mutta en koskaan se, joka sydämessäni olen.
Ja minä pelkään sen edessä. Pelkään sitä, kuka olen, kun hän katsoo minuun. Hän tärisee, ja tiedän, ettei hän koskaan rikkoisi rajaa välissämme. Sen olisi oltava minä. Minä, joka olen kieltänyt itseni miltei neljänkymmenen vuoden ajan.
Hän katsoo minuun kuin teurastettava eläin. Peloissaan, häpeissään, täysin avuttomana. Sitä minäkin olen. Avuton. Mutta tämä on minun valintani, ja minä olen valinnut hänet ja valitsen hänet yhä uudelleen. Kuljetan käteni hänen leukaperilleen, hän raottaa huuliaan, ja minä vien omani niille suudellen häntä ensin pehmeästi, etsien, ja sitten lujaa, koko sydämestäni. Liv kietoo kätensä kaulalleni ja antautuu kosketukselle.
Minä suutelen häntä. Minä todella s –
Pelottaa. Ottaa vatsanpohjasta. Olen aikuinen nainen, mutta hänen kosketuksessaan olen paljas ja hauras; olen nuori jälleen, kokemassa kaikkea ensimmäistä kertaa. Suudelman jälkeen hänen katseessaan ei ole enää häpeää, se on täynnä nälkää, ja minua kouraisee syvältä. Tahdon häntä niin paljon, että häpeä miltei painaa minut kaksin kerroin. En pakene nyt. En varmasti. Hän on tässä, hän on vihdoin sylissäni, ja minä olen kulkenut koko elämäni vain tätä hetkeä varten. Tämä odotus on käpertynyt kehoni taitteisiin ja toivonut. Tämä kaipuu on särkenyt lihaksissani niinä öinä, joita en ole saanut nukuttua.
”Olga…” Liv koskettaa vuorostaan poskeani. Hän koskettaa varovasti kuin ei vielä tietäisi, mitä tehdä. ”Oletko sinä… kaiken tämän aikaa… Minä luulin. Luulin että.”
”Minä rakastan sinua”, kuiskaan vasten hänen kaulaansa.
Häntä itkettää.
”Minua pelottaa. En ole koskaan ollut kenellekään mitään tällaista.”
”En minäkään”, Liv kuiskaa koskettaen varoen poskeani. ”Mutta Olga, minä rakastan sinua, enkä koskaan kuvitellut sen olevan molemminpuolista. Olen kiduttanut itseäni joka suuntaan, koska olen haaveillut sinusta.”
Hetken vain katson häntä.
”Enää ei tarvitse sattua.”
Liv istuu sylissäni hajareisin ja vie kätensä paitansa kaulukselle.
”Tahtoisitko ottaa minut nyt? Vai haluatko vain olla näin?”
Tahdonko? Minun koko kehoni huutaa sitä, mutta pelkään, että hajoan, jos kosken häneen. Mutta pelko en ole minä. Se ei ole koskaan ollut. Se on kuori, joka suojelee minua tuntemasta tätä kehoa rikki näillä polttavilla tunteilla. Minä päästän sen pois ja nyökkään.
”Minä… Minä en vielä osaa olla kosketettavana”, kuiskaan, ja hän hymyilee. ”Voin kuitenkin koskettaa sinua, jos tahdot.”
”Ei se mitään. Minua saa koskea kaikkialta.”
Hän on niin nuori. Niin kaunis, nuori ja naiivi, ja minä tunnen oloni samanlaiseksi kuin ne irstaat ukot, joita seurapiireissä joskus tapaa. Minäkin olen kerran ollut Livin tapaan nuori ja kaikkien katseiden kohteena. Ja silti annan tämän tapahtua. Lasken muurini alas, edes hetkeksi.
Minä vien käteni mekkoni napeille, tahdon riisuutua ennen häntä, tahdon hänen näkevän minut kokonaan, vaikka en osaa vielä antautua hänen kosketukselleen. Miltei neljänkymmenen vuoden häpeä pitää minua vankinaan, eikä se katoa yhden suudelman myötä.
Olen täysin alaston hänen katseensa alla, ja se on enemmän kuin vaatteettomuutta, se on paljautta juuri sillä tavalla, jota olen aina kaivannut ja pelännyt. Hänen katseensa on täynnä lempeyttä ja kiihkoa, jonka hän peittää viemällä käden suulleen. Hän puree aavistuksen sormeaan kuin hermostuksissaan eikä uskalla pitää katsettaan kehollani pitkään.
”Olet niin kaunis”, Liv sanoo tuskin kuuluvalla äänellä.
Hymähdän, vaikka koko kehoni tuntuu jäykältä ja vieraalta.
”Tämä keho on jo kertaalleen synnyttänyt ja imettänyt, sen jäljet näkyvät edelleen. Toivottavasti et pety.”
”Pety? Olga, sinä olet… sinä…” Hänen äänensä taipuu pehmeäksi. Hän tulee lähemmäs ja suutelee, mutta ei koske, ja minä rakastan häntä, luoja, minä rakastan häntä. Hän kunnioittaa valitsemaani etäisyyttä, ja se ajaa minut yli kaikkien rajojen. Painan hänet vasten peittoa ja avaan hänen paitansa niin, että näen kaiken, mitä hänessä on. Riisun kaiken hänen päältään kuin riivattuna, ja hän katsoo suoraan minuun eikä enää häpeä. Tämä kaunis, rohkea tyttö on valmiimpi kuin minä. Kurotan suutelemaan häntä, ja tunnen, kuinka koko kehoni lämpenee.
Hän on niin kaunis. Kaikkialta. Linnunluinen ja laiha. Suutelen häntä kaikkialta, jätän merkkejäni hänen kaulalleen ja vatsalleen. Hän ei vielä uskalla päästää ääntäkään, kun kosken häneen, ja minun tekisi mieli sanoa, että hän saisi huutaa juuri niin paljon kuin haluaisi, mutta en uskalla vielä. Minäkään hädin tuskin uskallan katsoa hänen pieniä rintojaan, niin paljon koko kehoni kiljuu, mutta minä olen vahvempi ja vanhempi kuin pelkoni. Kun nuolen hänen rintaansa, hän päästää ensimmäisen äänen, ja minä olen varma, että kuolen pian.
”Olga… hh, ole kiltti ja…”
Nostan katseeni, tiedän olevani punainen ja märkä ja avuton.
”Tahdon sinut alas. Jos vain haluat.”
Minä haluan.
Kaikki tämä on pelottavaa ja suurta, mutta Liv on lämmin ja minä rakastan häntä. En ole likainen. En ole likainen. Hän on nainen, minä olen nainen, olen häntä vanhempi, mutta sillä ei ole mitään muuta virkaa kuin se, että osaan tehdä tämän. Osaan ottaa vastuuta, osaan koskettaa häntä, vaikka minua pelottaa. Haluni on suurempaa, ja kerrankin minä osaan sulkea kaikki muut äänet taustalle.
Hän osaa tulla aivan hiljaa. Hän käpertyy kasaan ja painaa päänsä tyynyyn. Olen kauttaaltani märkä, kehoni tippuu hikeä ja saan pyyhkiä suutani käteeni, mutta hän vain vapisee ja huohottaa vasten lakanoita.
”Liv… Livvy, oletko kunnossa?”
”Olen… jestas… olen.” Liv katsoo minuun autuaasti hymyillen. ”Sanoitko sinä, ettet ole koskaan ollut naisen kanssa? Missä hitossa sinä olet sitten oppinut nuolemaan naista noin?”
Hän sanoo sen niin suoraan, että tunnen poskieni punehtuvan entisestään. Minusta pääsee epämääräinen ääni, joka muistuttaa etäisesti naurahdusta.
”Ei kun oikeasti, missä? Ei ole mahdollista osata tuollaista…”
Minusta pääsee hallitsematon naurunpyrähdys. Juuri tämän vuoksi rakastan häntä.
”Olen vain ajatellut sitä paljon. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta kaappia tekee ihmeitä. Ja sinä olit tosi rentona.”
”Minä en sitten joskus tule olemaan noin hyvä.”
”Ei sinun tarvitse olla. Minuun riittää, että se olet sinä, joka saa koskea minuun.”
Liv painaa hymyilevät kasvonsa tyynyyn ja päästää naurunsekaisen äänen, jonka tulkitsen onnelliseksi. Hän nousee istumaan, ja minä kiepsautan hänet keveästi päälleni, kysyn katseellani lupaa koskea häneen vielä. Hän kurottaa suutelemaan minua, ja painan käteni hänen rinnoilleen, en tahtoisi vielä päästää häntä irti nyt, kun hän on vihdoin siinä.
Olen hengästynyt ja vapisen, mutta hänen onnellinen kiherryksensä ihoani vasten saa tuhannet auringot syttymään vatsani pohjassa. Kiedon käteni hänen ympärilleen ja suutelen häntä vielä kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti