Hyvin pian Viktorin hirviökohtaamisen jälkeen Livin oma vaunu ja teltta saapuvat. Liv matkalaukkuineen siirtyy omiin oloihinsa, yli kuukauden kestänyt jatkuva polte ja piina ovat yllättäen poissa. Viimeaikoina on tapahtunut liikaa, sirkus ja hirviöt vievät kaikki ajatukseni, mutta hiljaisuus teltassani iskee vasten kasvoja.
Minä tiedän, että nyt ei ole aikaa omille tunteille. Minä ja Amadeus katselimme ensimmäiset koe-esiintymiset ja vakuutuimme vain kahdesta esiintyjästä. Minun täytyy keskustella Viktorin kanssa kaikesta, niin hirviöistä kuin sirkuksestakin. Meillä on kiire. Amadeus on alkanut jo teettää kutsuja, vaikka meillä ei ole ainuttakaan väliaikaisesiintyjää valittuna. Tässä tulee joka kaudella yhtä kiire, ja me tiedämme sen. Eikä Viktor ole kunnossa. Sen näkee hänestä. Hänen todellinen muotonsa tulee hänen painajaisiinsa, hän on kalpea ja hiljainen.
En kerta kaikkiaan voi ajatella nyt itseäni. Ja silti, kun illat pimenevät enkä näekään Livin sänkyä omaani vastapäätä ja kuule hänen hiljaista hengitystään, jokin sisälläni käpertyy kasaan. Mitä enemmän yritän olla ajattelematta häntä, sitä enemmän häntä ajattelen. Jokapäiväiset kohtaamisemme värisyttävät minua kauttaaltaan, tiedän, mihin tämä on menossa, ja se pelottaa minua tavattomasti. Viktor ei ole täällä ainut, joka ei ole kykene kohtaamaan sitä, kuka on.
Muistan kipinän syttyneen sisälläni ensimmäisen kerran jo teini-iässä. Minulla ei ollut sisaruksia eikä liiemmin lapsuudenystäviäkään, vaikka tutustuin useiden tuttavaperheiden lapsiin. He eivät herättäneet minussa sen kummempia tunteita, viihdyin paremmin omissa oloissani. Kävin nuorena tyttökoulun, ja silloin tunsin sen ensi kertaa. Jouduin väkisinkin kosketuksiin toisten tyttöjen kanssa, vaihdoimme yhdessä vaatteitamme. Muistan ensimmäisen tunteen täysin lävistävänä ja kipeänä. Huonetoverini sisäoppilaitoksessa riisui vaatteensa edessäni, enkä kyennyt siirtämään katsettani hänen rinnoiltaan. Hän ei huomannut sitä, mikä vain pahensi häpeääni, tahdoin kuolla ja paeta, jotta en joutuisi kohtaamaan samaa enää koskaan.
Pelkäsin. Pelkäsin sitä kuollakseni. Koko kehoni oli liekeissä, minun tuli valtavan kuuma, poskeni punottivat. En ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Minä olin hyvän suvun tytär ja minun oli määrä mennä kahdeksantoistavuotiaana naimisiin. Tietenkin. Se oli velvollisuuteni, olin uskotellut haluavani sitä, vaikka en koskaan ajatellut ihmissuhteita. Minä olin aina nenä kiinni kirjoissa, ne viihdyttivät minua paremmin kuin kanssaihmiset. Joten kun löysin itseni katsomassa ikätoverini rintoja koko keho tulessa, säikähdin sitä niin, että päätin painaa sen syvälle pinnan alle. Sillä ei ollut mitään oikeutta palata luokseni enää koskaan.
Minä olen aina ollut taitava jättämään kaiken pinnan alle. Kasvoiltani ei erota mitään, ellen itse niin halua. Sama, polttava tunne kiusasi minua vuosia eri tilanteissa, mutta painoin sen joka kerralla syvemmälle. Se oli sinnikäs, se palasi aina uudelleen, mutta yritin painaa sen perhe-elämän alle.
Perhe-elämä. Ei, sitä minä en ajattele nyt. En pysty.
Istun yksin teltassani, tuijotan kuvajaistani pyöreästä peilistä, jota kellertävät pallovalot kiertävät. Kuvajaiseni on säilynyt samana vuosia. Samat vihreät silmät, kauneuspilkku leuassa ja kasvoja kehystävät punaiset, kiharat hiukset. Moni mies on kutsunut minua kauniiksi, mutta kauneudella ei ole minulle merkitystä, se ei tarkoita mitään. Sillä saa paljon anteeksi, se on valuuttaa, mutta minä en tahdo sellaista valuuttaa. Minä tahdon tulla kohdatuksi omana itsenäni.
Liv kutsui minua kauniiksi.
Painan hetkeksi pääni alas. Tämä tunne on aina mennyt pois, ensimmäisen kerran jälkeen olen aina onnistunut piilottamaan sen syvälle. Mutta Liv ei anna sen haihtua. Kun näin hänet ensimmäistä kertaa, en saanut tunnetta menemään heti pois. Minun olisi pitänyt osata lukea se viestinä. Mitä enemmän olen Livin kanssa, sitä enemmän häkellyn. Häntä kauniimpaa ei ole, sen tiedän todeksi.
Kun telttani suuaukolle ilmestyy siro siluetti, hätkähdän.
”Hei, Olga, Viktorilla on asiaa”, Liv huikkaa ovelta. ”Oh, olitko laittautumassa?”
”En oikeastaan. Hei, Liv.” Vedän turvallisen hymyn kasvoilleni. Tämän minä osaan.
”Minulla on ikävä tänne. Olisin voinut jäädä asumaan sinun kanssasi, ehdin jo tottua.”
”Totta puhuakseni minäkin totuin siihen.”
”Sittenhän voin vain tehdä aktiivisesti visiittejä luoksesi. Jos ehdit, tule illalla katsomaan, millaiseksi sisustan omaa telttaani.”
”Toki.”
”Olga.”
”Niin?”
”Olet maagisen kaunis, kun pidät hiuksiasi auki. Mikset tekisi useammin niin?”
Tunnen poskieni jälleen punehtuvan. Olen kiitollinen paksusta kerroksesta meikkiä, joka peittää sen alleen.
”Tottumuskysymys, uskoisin. Ei nainen asemassani ole koskaan voinut pitää hiuksiaan auki.”
”Niin, mutta vapaa-ajalla. Tällaisina hetkinä.”
”Ehken ole vain tottunut.”
”Sinulla on ihanat hiukset. Saisinko kammata niitä?”
”A-…”
”Anteeksi, se taisi olla tungettelevaa”, Liv nauraa. ”En ikinä opi.”
”E-ei… Kampaa vain. Pitäisin siitä.”
Liv tulee heti lähemmäs, nappaa peilipöydältä helmiäisenvalkean kamman ja ryhtyy sukimaan hiuksiani kevyin vedoin. Hän on hellä, tavattoman hellä, ja se saa koko kehoni säkenöimään. Kun Liv lakkaa kampaamasta, huomaan painaneeni pääni kiinni häneen. Suljen silmäni, hengitän hänen tuoksuaan. Ylitän rajan.
”Liv… Kuinka sinä teet sen?”
”Hhm?”
”Sinä riisut minut aseista joka kerta, kun vain olet lähelläni.”
”Voi…”
”Kiitos. Kiitos, Liv, minä…”
Olen lähellä häntä. Nuorta naista. Hätkähdän kauemmas.
”Anteeksi. Minun täytyy varmaan mennä.”
”Niin.”
”Viktor odottaa.”
Nousen nopeasti ylös, yritän hymyillä kohteliaasti, jotta tilanne ei näyttäisi Liville niin räikeältä. Liv vain hymyilee, hän on aina yhtä iloinen ja tuntuu ymmärtävän tilanteen kuin tilanteen. Ymmärtääkö hän senkin, mitä tunnen, kun olen hänen lähellään?
Kävelen leirialueen halki rivakoin askelin kohti suurta sirkustelttaa. Viktor istuu lavan reunalla tavanomaista apaattisemmin. Ikuinen palo hänen ainoassa näkyvässä silmässään on tiessään, ja tiedän, miten huono merkki se on.
”Olga.”
”Viktor.”
Nyökkäämme toisillemme naurettavan muodollisesti, se on meillä molemmilla verissä.
”Kaikki ei ole hyvin. Kerro minulle”, minä sanon ensimmäisenä.
”Ei ole sinullakaan.”
”Miten niin ei?”
”Katso itseäsi. Säikyt kuin pikkulintu. Puhutaan siitä kohta.” Viktor hyppää alas reunalta. Hiekka rahisee hänen teräväkärkisten kenkiensä alla. ”Taas minä tarvitsen sinua henkilökohtaiseksi terapeutikseni.”
”Tyypillistä. Antaa tulla.”
”Mehän puhuimme jo hirviötapauksesta.”
”Aivan.”
”Minua pelottaa.”
Nyökkään.
On erittäin harvinaista, että Viktor myöntää pelkäävänsä. Viktor on joskus minuakin taitavampi piilottamaan todelliset tunteensa kaiken teatraalisuutensa alle. Kun Viktor tulee lähemmäs, näen, miten huonosti hän todella voi. Silmä verestää, iho on kalpea ja aavistuksen huonokuntoinen.
”Eva piteli minua”, Viktor kuiskaa, ”hän piteli minua, vaikka hän näki kaikkien näiden vuosien jälkeen todellisen muotoni. Se… se muutti jotain minussa. Pysyvästi.”
Nyökkään. Tiedän, mitä sellainen tekee. Ymmärrys. Katse, joka muuttaa kaiken. Ajattelen jälleen Liviä, jota en vieläkään ole kunnolla edes koskettanut.
”Tämä kaikki alkaa käydä voimille. Pelkään, että keskittymiseni sirkuksen asioihin herpaantuu liikaa.”
”Siksi minä olen täällä.”
”Sinäkin olet poissa tolaltasi.”
”Viktor.”
”Mutta kun sinä olet. Vieläkö kehtaat kieltää sen?”
”Minä… en minä…”
”Etkö tosiaan? Katso itseäsi. Sen näkee sinusta. Pakoilun. Minä tiedän, milloin se alkoi.”
Kavahdan taaksepäin. Ei, sen ei pitänyt näkyä. Jos se näkyy, se tarkoittaa, ett Livkin näkee sen. Jos Liv näkee, hän voi reagoida, enkä tahdo sitä. Se on kammottavaa missä tahansa tapauksessa. On hyvin todennäköistä, että hän ei ajattele minusta sellaisia ajatuksia, sillä eivät naiset ajattele toisista naisista niin, se olen vain minä ja synnynnäinen viallisuuteni. En voi menettää häntä sellaiselle. Ja jos hän sattuisikin ajattelemaan, se tarkoittaisi, että minun pitäisi kohdata kaikki se, jonka kohtaamiseen en ole valmis.
Joskus, yön pimeimpinä tunteina minä toivon, ettei Liviä olisi. Sitten itken, kun ymmärrän toiveeni painon. En pääse enää pakoon. Tämä kipu on osakseni annettu.
”Viktor. Tämä ei ole nyt olennaista. Kuinka sinä aiot toipua?”
”Minä uskon, että minun täytyy hetkeksi unohtaa lajitoverini.”
”Kokonaan?”
”Kokonaan.”
”Hyvä on.”
”En unohda itseäni, mutta en voi kohdata tätä kaikkea juuri nyt. Kausi alkaa emmekä ole vieläkään löytäneet sopivia esiintyjiä pohjoismaista.”
”Joka kerta me onnistumme tässä. Joskin olen edelleen sitä mieltä, että tämä olisi helpompaa, jos vain jättäisimme ilmoituksen emmekä etsisi esiintyjiä ympäri hienostoa.”
”Tiedäthän sinä, miksi olen toimintatapani valinnut. Meidän täytyy etsiä kipinää. Se on kaikissa omissa esiintyjissämmekin. En hyväksy vähempää. Karsinnat olisivat paljon kivuliaammat, jos tänne ilmestyisi jokainen vähänkin kiinnostunut. Kiinnostus ei vielä tarkoita mitään.”
”Tiedän, tiedän.”
Viktor huokaa syvään.
Juuri, kun ehdin iloita keskustelun kääntyneestä suunnasta, Viktor siristää silmäänsä.
”Olga. Luuletko, että päästän sinut näin helpolla?”
”En tiedä, mitä tarkoitat.”
”Valehtelija. Valehtelija, miten sinä kehtaat pettää itsesi tuolla tavalla. Ei minua kiinnosta, vaikka valehtelisit minulle päin naamaa tuhannesti, mutta älä petä itseäsi.”
”En todella tiedä, mistä puhut.”
”Livistä.”
En säpsähdä. Viktor ei saa tätä irti minusta, ei varmasti.
”Olen kyllä nähnyt sen. En tiedä, mitä se tarkalleen merkitsee. Sinä sanoit minulle vuosia sitten, että minä rakastan Evangelinea, en vain tiennyt sitä vielä silloin. Minä en tarkalleen tiedä, mitä sinulle tapahtui Livin tultua tänne, mutta sinä kiellät sen. Sitä tekee pahaa katsella. Sinä neuvoit minua vuosia sitten, nyt on minun vuoroni. Älä kiellä itseäsi.”
”Liv on vasta tullut joukkoomme”, sanon rauhallisesti. ”En todellakaan ymmärrä, mitä vihjaat.”
”En vihjaa mitään. Sanon vain, mitä näen.”
Katson häntä pitkään, tuskin räpäytän silmiäni kertaakaan. Viktorin katse pysyy kovana.
”No, joka tapauksessa, meidän täytyy keskustella esiintyjistä. Minä kun sattumoisin vältin näkemästä koe-esitykset.”
”Olen tehnyt huolellisen listan, yritin tarkastella heitä sinunkin silmin. Meillä on ainakin kaksi potentiaalista ehdokasta toiselle kierrokselle.”
Keskustelu pysyy ammatillisena lopun aikaa. Saan tilaa paeta omia tunteitani. Kun olen jälleen omassa teltassani, muistan, että Liv kutsui minut luokseen. Hänen poissaolonsa tuntuu raskaana koko olemuksessani, ja hetken mielijohteesta päätän nousta ylös ja astella hänen telttaansa.
Viktorin sanat pyrivät ajatuksissani. Hänkin siis näkee sen, edes osan siitä kipeästä tulesta, jota kannan. Olen hiljalleen menettämässä otettani. Kun raotan Livin teltan verhoa, kävelen sisälle tunnelmallisen hämärään tilaan. Livin teltta on pieni ja kodikas, täynnä joka puolelle ripustettuja lämpimän sävyisiä valoja. Livillä on koristeellinen peilipöytä, josta roikkuu koruja. Teltassa tuoksuu karamelliomena. Kaikki täällä näyttää ja tuntuu Liviltä itseltään. Sydäntäni puristaa.
Liv on pukenut ylleen esiintymisasua muistuttavan kokopuvun, joka jättää hänen sirot jalkansa ja hartiansa kokonaan paljaiksi. Hän hymyilee minulle leveästi huomatessaan, että tulin sittenkin. Hänen huulissaan on kiiltoa. Ajatukseni karkaavat, huomaan pohtivani, miltä hänen huulikiiltonsa maistuu, miltä tuntuisi painautua vasten hänen pehmeitä huuliaan.
Hän on sinua nuorempi. Ja nainen.
”Olga! Sinä tulit!”
Hänen soliseva äänensä pyyhkii pelkoni pois. Hän nousee sängyltään ja tarttuu minua molemmista käsistä. Livin into on käsinkosketeltavaa. Minua heikottaa. Ja silti oloni on turvallisempi kuin aikoihin. Koska hän on tässä. Vierelläni.
Annan tunteen pyyhkiä kaiken muun pois. Hänen lämpönsä on ainut, jolla on merkitystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti