Jahti

(Liittyy tarinaani Jumalten verta. Meldan taustoja)

Se ei alkanut kuten tällaisen yleensä sanotaan alkavan. En tarkalleen osaa sanoa, milloin se alkoi, milloin minun katseeni syveni ja milloin hänen lähellään oleminen sai koko kehon kihelmöimään. Haluaisin sanoa, että lapsena kaikki oli kuten siskon ja veljen välillä yleensä, mutta meidän perheessämme ei ollut koskaan mitään tavaanomaista. 

Jo lapsena hän oli sellainen. Vaitonainen ja ilmeetön. Joskus se ärsytti minua niin, että kun olin pieni, potkin häntä nilkoille saadakseni hänestä minkä tahansa reaktion. Kyllähän hänestä reaktioita irtosi, kun jaksoi kaivaa. Hän antoi samalla mitalla takaisin. Se taisi olla ainut normaali sisarusasia, jota teimme. Ei meillä ollut sellaista idyllistä lapsuutta, jossa vähän vihataan toista, mutta silti käperrytään iltaisin yhdessä lukemaan satuja peiton alle. Meillä ei ollut sellaista ylellisyyttä. 

Meidän välejämme ei koskaan voinut sanoa läheiseksi sillä tavalla, jolla käsitin ihmisten olevan läheisiä keskenään. Jos läheisyys tarkoitti muille sitä, että osattiin olla lähellä ja keskustella, me emme olleet läheisiä. Me välttelimme ja kiertelimme ja haastoimme, mutta emme koskaan puhuneet suoraan. En muista koskaan sanoneeni hänelle lapsena, että rakastin häntä. Sen sijaan minä olin pieni, kuuntelin äidin kellariin tuomien ihmisten huutoja ja veren sihinää ja painoin pääni veljen rintaan. Hän piteli niin jämäkästi, ettei mitään tarvinnut sanoa.

Kai sen voi sanoa alkaneen teininä, vaikka minä en koskaan huomannut merkittävää eroa olossani. En kokenut suurta muutosta tai hämmennystä. Pikemminkin jokin, joka oli aina ollut minussa, sai vihdoin elintilaa. Se ei ollut sitä, että katsoin häntä pitkään. Olin aina katsonut. Se ei ollut sitäkään, etten aina osannut sanoa hänelle mitään, tai että hänen läsnäolonsa sai sydämeni hakkaamaan. 

Ei, se oli sitä, kun hän tuli myöhään yöllä kotiin. Kun hän tuoksui alkoholilta ja joltakin muulta, jota en vielä silloin ollut oppinut tunnistamaan. Se oli sitä, kun olin istunut mustassa huoneessani, kuunnellut kellarista kaikuvia kivuliaita huutoja ja kietonut peittoa tiukemmin ylleni samalla, kun veljeni palasi pehmeiden reisien välistä tyytyväisenä kotiin.

Kesti minun pinnani tuntien yllättävän pitkään, että poltin hermoni sen kanssa. Yritin ajatella, että tilanne tuntui minusta vain kohtuuttomalta: veljeni piti hauskaa, kun minä kuuntelin äitimme kiduttamien ihmisten korinaa ja veristä yskää ja yritin pitää talomme kasassa. Talo oli aina pimeänä. Äiti ei tullut sisälle kovinkaan useasti päivässä. Tiesin jo teini-iässä asioita, joita kenenkään ei pitäisi koskaan tietää. Tiesin, miltä tuntui nuolla eilisiä lautasia, kun ei yksinkertaisesti enää jaksanut kävellä kaupunkiin hakemaan ruokaa. Miltä tuntui kumartua pöydän alle keräämään suuhunsa kaikki puulattialle tippuneet murut.

Kiukuttelin itsekseni, välttelin veljelleni puhumista, annoin vihan sisälläni kasvaa. Minulle selvisi nopeasti, että hän heilasteli useimmiten paikallisten noitien kanssa, ja ainut ajatukseni oli, että ihanko totta. Ihanko vitun oikeasti veli valitsi mieluummin ne, joista tämä koko ongelma oli lähtöisin?

Ajattelin, ettei se ollut kohtuutonta. Kyllähän kuka tahansa suuttuisi. Se elämä, jota me elimme, ei ollut elämää. Mutta en minä oikeasti siitä suuttunut. Äidille minä olin vihainen. Äidille, joka ei katsonutkaan minuun päin silloin, kun vaivautui käymään meitä katsomassa. Ja maailmalle, jota ei kiinnostanut kaksi räkäistä teiniä pikkukaupungin metsissä.

Veli piti meistä huolta, aivan kuten minäkin. Me pidimme itse itsemme kasassa. Se, mitä hänen yölliset retkensä minussa herättivät, olivat jotakin henkilökohtaisempaa ja syvempää, jota en uskaltanut katsoa suoraan silmiin. 

Minulla oli huoneessani peili. Tykkäsin pukeutua, olisin pitänyt siitä vielä enemmän, jos rahaa olisi ollut. Muistan katselleeni itseäni pitsisissä alusvaatteissa ja mustaherukoiden värisessä huulipunassa. Pidin kehostani, olin naisellinen, oikeastaan juuri sellainen, josta tiesin miesten kylillä pitävän. Suuret rinnat, kapea vyötärö ja leveä lantio. Nauratti ja itketti. Joskus mietin, olisiko pitänyt harrastaa seksiä maksusta, minulla oli täydellinen kroppa siihen, mutta en olisi jaksanut kitiseviä asiakkaita hetkeäkään. Olisin vain päätynyt lyömään niitä ennemmin tai myöhemmin, ja se olisi ollut sen työn loppu. 

Joka tapauksessa itseni katsominen sai minut ajattelemaan jotakin muutakin. Kun ajatukset ensi kertaa tulivat siihen muotoon, jossa ne nykyäänkin ovat, taisin hätkähtää. En ollut kauhuissani vielä siinä vaiheessa. Ajattelin, että niinpä tietenkin. Totta helvetissä tämäkin piti vielä nähdä. Asetuin selälleni sängylle, annoin kuun loistaa huoneeseen ja vein sormet reittä pitkin sisääni. Suljin silmät ja ajattelin.

En tullut koskaan takaisin niistä ajatuksista. Jäin niihin. Kuunvalo sinetöi minut siihen hetkeen.

Sen jälkeen katsoin aina tarkasti olevani kotona, kun veli palasi yöllä kotiin. Vaihdoimme monesti katseita. Tahdoin hänen näkevän minut. Ehkä se oli väsytystaistelua, ehkä olin pelkästään lapsellinen. Minua ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa. Istuin monesti pelkissä alusvaatteissa huoneessani, jonka ohi hän joka kerta joutui kävelemään, ja hän joka kerralla katsoi minua silmiin. Emme koskaan sanoneet mitään.

Kuvittelin selviäväni pelkästään sillä, mutta mitä pitemmälle asiaa ajattelin, sitä sietämättömämmiksi omat ajatukseni kävivät. Veljen kädet jonkun tytön kiinteillä pienillä rinnoilla. Veli jonkun sisässä. Jonkun noidan sisässä.

Voi jumalauta.

En voinut huutaa enkä itkeä kotona. Seinillä oli muisti. Kaikki siinä talossa hengitti. En saanut rauhaa sen mustien seinien sisässä. Joten minä lähdin.

Ne lortot löytyivät helposti. Veljelläni oli outo maku, kaikki naiset olivat vähän eri näköisiä eikä kukaan heistä ollut sellainen kuin luulin. He olivat paljon nätimpiä ja silotellumpia kuin ajattelin. Joidenkin kanssa minä harrastin itsekin seksiä. Halusin nähdä heidän mielihyvästä syttyvät katseensa ja sitten pyyhkiä sen kaiken pois. Hakata. Niin kovaa, että jäljelle jää vain sotkua.

Vitun huora. Huorahuorahuora. Kuole.

En tietenkään tiennyt, etteivät noidat sillä tavalla kuolleet. Minä vain räpelsin menemään, hakkasin vihoissani noitia mukamas hengiltä. Kai siitä sai tyydytyksen. Edes siksi hetkeksi, kun näin heidän kurkkujen aukeavan ja sain kiskoa heistä sisuksia irti. Hakkasin ja hakkasin, kunnes sänky lainehti, äsken rypistyneet lakanat litisivät verestä.

Toivoin, että jäisin kiinni. Veljeni tajuaisi heti, mistä olisi kyse. Haaveilin siitä, ajattelin sitä, kun laitoin sormet sisääni. Samalla toivoin, ettei hän saisi koskaan tietää, että tämä pysyisi vain minulla. Minä, joka en koskaan hävennyt mitään, tiesin, että jokin reuna tästä kaikesta kosketti liian syvältä. En voinut ajatella sitä. Se häpeä oli korventavaa ja suurta, isompaa kuin ihminen. Kyllähän minä tiesin, ettei kukaan normaali teini-ikäinen ihminen kiertänyt kylillä tappamassa tyttöjä, joita hänen veljensä pani. 

Halusin hänet. Ja sitten taas en. Halusin hänet enemmän kuin mitään ikinä, enkä ymmärtänyt sitä yhtään, sillä minulla ei koskaan ilmennyt tarvetta seurustelulle. Ei kai, kun en koskaan nähnyt ketään muuta. Silti ajatus siitä, että hän tietäisi, sai minut niin kerälle, etten voinut ajatella sitä liian pitkään.

Kun sitten lopulta tulin itsekin noidaksi, en voinut valehdella itselleni. Ei se johtunut äidistä eikä omasta vallantarpeestani. Se johtui hänestä. Halusin, että hän näkisi minut. Ottaisi syliin, hellisi, pitäisi omanaan. Minä, joka olin aina niin kova, tahdoin veljeni silittävän ja suukottavan minua ennen nukkumaanmenoa. Oksetin itseäni.

En silti lakannut yrittämästä. Olin kävelevä klisee. Peseydyin aina, kun hän oli kotona, astelin koko salin poikki niin, että sohvalla maatessaan hän takuulla näki minun paljaat olkapääni ja sääreni. Joskus pyyhe pääsi putoamaan. Hän ei koskaan katsonut toisaalle. Joskus pudotin vähän mehua rinnuksilleni ja muka hätääntyneenä jäin putsaamaan sitä, kunnes paita piti ottaa kokonaan pois. Siinä minä olin, oikein huorasin hänen edessään, eikä hän ikinä kääntänyt katsettaan. Ainoa vaan, että hänen katseestaan ei voinut lukea kerrassaan mitään. Ikuinen kivikasvo. Vihasin sitä. Vitun idiootti. Jos katsoi, niin olisi sitten edes katsonut niin, että tunsin sen.

Vaikka tunsihan minä. Iltaisin en kyennyt muuta ajattelemaankaan kuin sitä, että vaikka hän ei suoraan tarttunut naurettaviin syötteihini, hän ei oikeastaan välttänytkään niitä. Sellainen hän vain oli, saatanan ilmeetön ja tylsä, ei koskaan reagoinut kuten olisin toivonut. Vitutti. Miksi piti haluta sellainen mies? Ei hän ollut mitenkään poikkeuksellisen hyvännäköinen, sellainen tavallinen laiheliini vain. Se varmaan pani niitä tyttöjä lähetyssaarnaajassa. Vähänkö hävetti. Ja silti hän oli minusta seksikkäintä maailmassa, ei siitä mihinkään päässyt.

Kerran hän tuli tuttuun tapaansa kotiin, kopisteli kenkiään ovella. Sekin turhautti. Pitikö kopistella, olisinhan minä voinut olla vaikka nukkumassa. Vaikka kyllähän hän tiesi, etten ollut. Hän käveli sisään, hänellä oli pitkä musta takki ja paita aavistuksen auki. Poskia punotti sellaisella herttaisella tavalla, joka väänsi jotain vatsanpohjassani. Oi luoja miten ihana. Olisi jo tullut syliin sieltä.

Minä olin alasti. En vaivautunut pukemaan päälleni, istuin nojatuolissa ja tuijotin huoneeni ovesta ohi kulkevaa veljeäni. Ilmekään ei värähtänyt, vaikka istuin siinä kaikki nähtävillä.

”No oliko kivaa?” Se oli ensimmäinen kerta, kun kysyin suoraan hänen tultuaan. Yleensä me vain jaoimme saman merkittävän katseen kuin aina.

”Menetteli”, hän naurahti kuivasti.

”Kerro nyt millainen oli? Oliko edes hyvä?”

”Aika tavallinen. Vähän pienemmät rinnat ja reidet kuin sinulla.”

Se olisi voinut kuulostaa seksistiseltä ja vähän pahalta, jos me emme olisi olleet me. Jäädyin hetkeksi. Tajusin, mitä se tarkoitti. Ei hän tarkoittanut kommentoida kehoani, sillä oli aivan toisenlainen viesti.

”Aha, tissien kokoko se on mittari vai?”

”Ei se.”

Vaan jokin muu?

Hän hymyili pienesti ja käveli pois.

Eivät sisarukset puhuneet tällaisista asioista. Kuka muka sanoi siskolleen jotain tuollaista? Kuka katsoi niin tarkkaan, että tiesi, millaiset rinnat ja reidet siskolla oli, saati käytti niitä jonain vertailuasteikkona? Minä tiesin. Silloin olin aivan varma. Se oli aavistuksen kauhistuttavaa, tieto siitä, että kissa-hiiri-leikki välillämme ei ollut vain päässäni. Kaikkina niinä kertoina, kun olin antanut, hän oli oikeasti ottanut, eikä se ollut pelkkää kuvitelmaani.

Piti silti testata. Yksi viimeinen testi. Sitä tyttöä ei ollut vaikeaa jäljittää magian avulla, seurasin vain veljeni jälkeä ja löysin vaalean tytön, joka tuhisi alastomana pellavalakanoissa. Hän näytti veljeni ikäiseltä ja sirolta, miltei kuin vanhalta posliininukelta siinä nukkuessaan. Viha heräsi jälleen, kun saatoin haistaa, mitä täällä oli tehty. Kävin tytön päälle tämän vielä nukkuessa. Auenneet silmät ja kauhu niiden pohjalla sai kehoni värisemään. Tyttö pelkäsi, sillä hän tiesi.

Minä olin jo noita. Minä tiesin, miten noita tapettiin. Liekit syttyivät sormieni päissä, niiden sinertävä hehku peilautui tytön silmistä. Ennen viimeistä tuomiota minä katsoin häntä. Pieniä, kohollaan olevia rintoja ja kapeaa lantiota. Niin pikkuinen ja hento. Kaunis, ehkä, jos piti sellaisesta. Hymyilin. Tytöllä oli luomi vasemmassa rinnassa. Asetin sormeni sille ja katsoin, kunka se syttyi liekkeihin.

Kotiin kävellessäni ajattelin tytön huutoa. Sitä, miten tutulta se kuulosti ja miten paljon sitä rakastin. Kuolisi pois. Ei se ollut pitsialusvaatteissaan minkään arvoinen, sellainen blondi. En ymmärrä, mitä veli tuollaisten kanssa teki, miksi ne olivat aina samanlaisia. Miksi ne eivät koskaan olleet kuten minä. Tummia ja hurjia.

Kotona löysin veljen nojatuolista. Olohuoneessa paloi kynttelikkö, raskas sisustus näytti entistäkin raskaammalta. Veli oli lukevinaan kirjaa, kun istuuduin sohvalle ja ristin jalkani.

”Olit oikeassa. Pienemmät rinnat sillä kyllä oli. Luomikin vielä.”

Veli kohotti katsettaan vain vähäsen.

Hymyilin. Katsoin sitä suoraan silmiin. Se tajusi. Tiesin, että se tajusi. Nousin ylös, jätin tilanteen sikseen. Olin kävelemässä huoneeseeni, kun veli tarttui ranteesta ja painoi vasten seinää.

”Minä tiesin, että se olit sinä”, hän kuiskasi. ”Tiesin sen jo muutaman ensimmäisen jälkeen.”

Silmäni eivät räpyttäneet kertaakaan.

”Ja silti sinä jatkoit.”

Veljen sormet löysivät tukkaani. Silittivät suortuvaa hetkisen, pysähtyivät kuin leikkiäkseen.

”Tuoksut ihan savulta.”

”Suututko sinä nyt?”

Hetkessä ei ollut latausta. Ei sillä tavalla kuin odotin. Hetken kuvittelin, että hän on pelkästään vihainen. Entä, jos olin tulkinnut kaiken väärin ja tosiasiassa hän piti minua säälittävänä? Jos tämä oli ollut vain keino saada minut kiikkiin?

Suortuvaa pyöritelleet sormet pysähtyivät ja tukistivat pienesti. Voihkaisin tahtomattanikin. Veli oli niin lähellä ja tuoksui uskomattoman hyvältä. Olin ollut viimeksi lapsena niin lähellä häntä. Jos minulla olisi ollut vielä sydän, se olisi sykkinyt hurjana. Poskia kuumotti, tuntui alastomammalta kuin koskaan. Hän näki minut viimein, ei ollut pakoreittiä.

”Vittu… vitun vittu.” Veli painoi päänsä olalle, hengitti raskaasti. Kun hän viimein painui aivan minua vasten, tunsin jonkin reittäni vasten. Henkäisin. Hetken me olimme siinä, hengitimme kumpikin raskaasti ja yritimme keksiä, miten purkaisimme tilanteen.

”Auta sinä minua”, veli kuiskasi kohdatessaan katseeni. Hänen silmissään kiilsi, hän oli nähtävän epätoivoinen. Jokin puski tiukemmin reittäni vasten. ”Minä menetän pian järkeni sinun kanssasi.”

Kaikki siinä ajoi minut täysin yli rajojen, kiskaisin hänet tiukasti minua vasten ja suutelin. Helvetti, jonkun se täytyi tehdä.

Hänellä oli pehmeät huulet. Se oli ensimmäinen ajatukseni. Hän oli jotenkin hento, pideltävä, vaikka oli minua kolme vuotta vanhempi. Hän suuteli ujosti ja pehmeästi, sain tarttua häntä tiukasti niskasta, että sain hänet lähemmäs.

Suudelman jälkeen hänen kasvonsa olivat aivan punaiset ja silmänsä sirrillään. Silitin poskea hellästi, hän oli niin nätti. Veli alkoi avata housujaan, ja sitä oli hivenen kivuliasta seurata, hän oli sekunneissa niin arka ja varovainen. Vein käteni hänen housuihinsa, löysin alushousujen resorin ja pysäytin käteni siihen. Veli katsoi minua silmiin ja nyökkäsi. Suukotin häntä, puraisin alahuulta kevyesti, halusin saada hänet reagoimaan ja sainhan minä. Henkäisten hän vei käteni elimelleen, jota tunnustelin ensin alushousujen läpi. Lopulta annoin käteni lipua alushousujen sisään. Oi. Oi oi.

Kaikki oli varovaista ja vielä hieman häpeän kyllästämää. Veli sai minut kyllä ulos mekostani, mutta rintani olivat hänelle liikaa, niiden koskettaminen tuntui saavan hänet niin lukkoon, että hänen oli hankalaa hoitaa kaikki muu. Olin silti kuin aineissa hänen kosketuksessaan, jo se, että hän oli viimein siinä minua vasten tuntui joka paikassa.

”Jatketaanko makuuhuoneessa?” kuiskasin hänen korvaansa. Hän nyökkäsi ja suuteli vielä kerran. Jätimme vaatteet siihen, äiti ei tulisi tänäänkään sisälle, hän ei koskaan tullut. Veli kantoi minut sylissään makuuhuoneeseen, ja kaikki alkoi uudestaan. Nähdessään minut alastomana kuunkajossa kylpevissä lakanoissani hän ei voinut olla hyökkäämättä kimppuuni. Suudelmia reisissä, vatsalla, rinnoilla… Minä en ollut koskaan eläessäni tuntenut mitään sellaista.

Me tulimme molemmat, mikä oli harvinaista. En kuvitellut sen olevan mahdollista, olimme niin jännittyneitä ja hädissämme toistemme kehoilla. Painoin pääni hänen rinnalleen ja silloin vuosien kyyneleet viimein löysivät minut. Painuin yllättäen kaksin kerroin ja nyyhkytin.

”Melly? Hei?”

”Anteeksi…”

”Ssh, voi ei, mikä tuli? Mikä on, kulta?”

Kulta.

”Rakas… hei…”

Hän oli niin hellä. Hän ei ollut koskaan ollut hellä. Eikä hän todellakaan ollut kutsunut minua hellittelynimillä. Hän otti syliin, suukotti päätä ja silitti kylkeä.

”Murunen… Mikä on? Ei hätää. Kaikki on hyvin. Vihdoin.”

”Onko? Onko oikeasti?” 

Kohtasin hänen katseensa.

”Tietenkin on.”

”Minua hävettää.”

”Emme me tee mitään väärää.” Se oli aina hänen ajatuksensa.

”No kun… Pidätkö sinä minua ihan säälittävänä? Olen tappanut noitia ihan hulluna ympäriinsä ja tullut jopa itse sellaiseksi, koska sinä tunnuit kostuvan jotain vain niistä. Ihan vitun säälittävää.”

”Se kiihotti minua ihan valtavasti. Olin ihan varma, että teit sitä siksi, että…”

Hän huokaisi.

”Olinhan minä sen jo ymmärtänyt. Sinä olit tosi läpinäkyvä aina joskus. Kaikki ne mehut rinnoilla ja muuta. Minä vedin käteen minkä kerkesin.”

”Etkä!”

”No vedin vedin, hitto. Se oli aika kamalaa oikeastaan. Pelotti niin saatanasti, että mitä, jos se olikin vain päässäni ja noitasekoilusi oli jotain muuta.”

”Ei ollut. Halusin sinut ihan hirveästi vain itselleni.”

”Samoin…”

Pyyhin kyyneliäni, mutta ne eivät halunneet loppua. Veli silitteli edelleen, ja se tuntui miltei paremmalta kuin hän sisässäni. Me emme olleet koskaan olleet niin helliä millään tavalla, ja yhtäkkiä hän oli siinä kutsumassa minua rakkaaksi ja kullaksi.

”Miksi sinä sitten panit niitä naisia?”

”Ahdisti. Piti purkaa sitä jotenkin. Siis ahdisti myös täällä kotona, tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Enkä minä nyt voinut tulla sinun huoneeseesi että sisko hei annatko pillua, miltä se nyt olisi kuulostanut…”

”Olisit vain tullut.”

”Tiedät kyllä, etten voinut. Rakas…”

”Miksi ne ämmät näyttivät aina ihan erilaisilta kuin minä?”

”Äääääh… Et kai sinä ajattele, että olisin voinut panna jotain sinun näköistäsi? Mieti, miten paljon se olisi sattunut. Olivathan nuokin paska korvike, mutta en olisi selvinnyt hengissä. Hädin tuskin selviän tästä hengissä. Olet niin… minä vain…”

Hän painoi hetkeksi päänsä rintoihini. Painoin syvemmälle. 

”Tämä on niin kamalaa ja silti niin ihanaa”, hän henkäisi. Hän suukotti toista rintaani niin lempeästi, että kylmä väre juoksi koko kehoni läpi. ”Melda. Minä olin ihan aina rakastunut sinuun. En ole koskaan tahtonut ketään muuta, en oikeasti.”

”R-”

”Niin. Rakastan sinua.”

Se sai minut itkemään uudelleen. Käperryin pieneksi hänen kainaloonsa, annoin hänen pidellä vielä pitkään ennen kuin pystyin puhumaan. Rakastunut. Sitä en ollut uskaltanut edes ajatella. Suurimmissa unelmissanikin me vain harrastimme seksiä. Mutta että rakastunut. Jotain niin suurta ja valonarkaa en ollut uskaltanut edes ajatella.

”Minäkin.” Nielaisin. ”Sinua.”

Veli tarttui minua kädestä ja silitti toisella kädellä poskeani. Hymyili niin nätisti, että hirvitti.

”Ei ole mitään hätää. Emme ole hyviä tässä tunnejutussa, mutta me kehitymme. Isoveli on tässä… Voi minun pieni tyttöni.”

”Tuolla tavallako sinä puhuit aina niille tytöillesikin?”

”No en.”

”Minulleko vain?”

”Älä nyt sano mitään siitä, miten imelää se on. Sydämeni saattaa särkyä.”

”Se on oikeasti tosi ihanaa”, kuiskasin niin pienellä äänellä, että pelotti. ”Vähän pelottavaa näin yllättäen, mutta… älä lopeta.”

”En todellakaan, kun olen odottanut vuosia, että saan kutsua sinua tytökseni. Tule syliin.”

Kipusin hänen syliinsä, se oli lämmin ja sovin siihen paremmin kuin olisin ikinä ajatellut. Kuin siinä olisi ollut valmiina juuri minun mentävä kolonen. Veli kietoi kätensä ympärilleni ja silitteli edelleen.

”Veli… Älä koskaan lähde pois.”

Hän katsoi minua pitkään. Ymmärsi.

”En”, hän kuiskasi. ”En koskaan lähde pois.”