Viimeinen laulu: luku 26

Luku 26: Valokyynel

Valossa ääni. Valkoisen kivun keskeltä Astralilja erottaa äänen, se kutsuu häntä, vetää kohti todellisuutta. Astralilja, Astralilja. Silmät aukeavat, ei ketään missään. Käytävältä kuuluu ääniä. Salissa tapahtuu. Astralilja kuulee kutsun, ääni leikkaa syvemmältä. Astralilja nousee istumaan, letkuja ja siteitä kaikkialla. Kaikki pois, Astralilja karistaa itsensä vapaaksi ja juoksee käytävälle, vaikka on vasta hetki sitten yskinyt verta.

Ääni johdattaa hänet portaikkoon, kirkon kellariin, alas, alas, alas, kunnes kutsu hiljenee. Kurkkuun sattuu, Astralilja hapuilee kellarin kiviseinämiä pysyäkseen pystyssä. Kellarin perällä palavat kynttilät. Niiden edessä seisoo pelkkään valkeaan kankaaseen kietoutunut jänteikäs mies, jonka tummat silmät katsovat suoraan Astraliljaan.

Mustat kiharat ja valkea iho. Ilmeikkäät kasvot, miellyttävät kasvoa. Adam Lind. Astralilja muistaa miehen Isakin kirkosta. Kynttilänvalo paljastaa toisen puolen, obsidiaaninmustat sulat selässä, todellisen enkelin siivet. Astralilja ei kavahda. Kutsuun on vastattu. Hän kävelee haparoivin askelin miehen luo ja kohtaa tämän aivan läheltä. Enkeli. Mustasiipinen enkeli. Astralilja huomaa itkevänsä.

”Vihdoin me kohtaamme toisemme rehellisesti, vailla valheita”, Adam lausuu kurottaen käsiään kohti Astraliljaa. Mies tarttuu häntä harteista kuin syleilläkseen. ”Minä olen odottanut tätä hetkeä. Tunnetko sinä minut?”

Astralilja pudistaa päätään. Mies hänen edessään on täysin todellinen. Ei demoni, vaikka siivet ovat mustat. Demonit säteilevät eri tavalla. Astralilja tuntee eron, hän on kohdannut satoja demoneita, mutta vain yhden enkelin.

”Sydämesi osasi luokseni, se tunnisti kutsun”, Adam sanoo pehmeästi. Hänen kätensä sipaisevat Astraliljan valkeita kutreja. ”Tunnustele sydäntäsi. Se tuntee minut. Jokainen ihmissydän tuntee.”

Astralilja vie kädet sydämelleen, sulkee silmänsä. Ei enää ääntä. Kutsu on vaimennut. Hän avaa silmänsä, katsoo Adamia pitkään tietämättä, millä nimellä tätä kutsuisi, jos voisi yhä puhua. Miehen silmät ovat syvät ja mustat, mitä pitempään Astralilja niihin katsoo, sitä enemmän ne tuntuvat elävän. Levotonta liikehdintää, musta kiertyy, Adamin silmät ovat päättymättömät, ikuiset. Astralilja näkee niiden pohjaan, vavahtaa taaksepäin. Adamin sormet hapuilevat yhä kultakiharoita, Astralilja vetäytyy kosketuksesta.

”Ymmärrätkö nyt?” Adam hymyilee, räpyttää silmiään. ”Minut tunnettiin myös Luciferina silloin, kun muut kaltaiseni olivat vielä hengissä.”

Pakokauhu kiristää kurkkua. Paholainen. Tietenkin. Vain paholainen nimittäisi itseään Adamiksi.

”Pieni ihmisen lapsi. Voi, millaiseen tilanteeseen oletkaan joutunut.”

Kahleet kiinnittyvät ranteisiin ennen kuin Astralilja ehtii reagoida. Hän horjahtaa ja raahautuu kylmän hopean kiskomana kellarin seinustalle. Jostakin tulee verta, mutta hän ei enää paikanna sen lähdettä. Kiville putoilee punaisia pisaroita. Adam ei vetele kahleita, hän ei tarvitse käsiä sellaiseen.

Astralilja on polvillaan, kun Adam astelee hänen eteensä yhä pelkkään kankaaseen kiedottuna, miltei koko ruumis paljaana. Kädet hakeutuvat Astraliljan kasvoille. Kosketus on kylmä, mutta Astralilja ei sävähdä.

”Kaunis sinä olet”, Adam sanoo hiljaa, ”mutta et kuten enkeli. Ihmiset ovat tulleet sokeiksi. Teillä ei ole enää aavistustakaan, miltä todelliset enkelit näyttivät.”

Astralilja ajattelee Urielin kapeita, taivaallisia kasvoja. Kunpa Adam vain tietäisikin, miten kauniilta hänen miltei tuhoamansa olento Astraliljan silmissä näyttää.

”Faustit ovat olleet ovelia. He antoivat ihmisille sen, mihin he uskovat. Halvan kopion, herttaisen nuoren naisen. Uskoitko sinä itseesi? Tiesitkö, että tässä kävisi näin?”

Adam pitää Astraliljan kasvoista liian tiukasti kiinni, jotta tyttö voisi nyökätä tai pudistaa päätään. Astralilja ei tiedä enää mitään. Kaikki hänen toivonsa lepää nuoren valkeahiuksisen pojan harteilla. Jos Joshua löytää Urielin luolastaan, maailmalla on vielä toivoa.

”Niin”, Adam huokaisee, ”minäkään en uskoisi, jos olisin sinä. Mutta te ihmiset olettekin yritteliäitä. Ajatella, että veljeni jätti tämän maailman teidän kaltaisillenne ja hääti minut pois.”

Astralilja kohottaa kulmiaan.

”Jumala.”

Verinoro valuu Astralilja leualle.

”Hän ei ole teidän toivonne ja uskonne kuva. Hän on vallassaan armoton, säälimätön olento. Te ette tiedä siitä mitään. Raamattunne on pelkkä väline. Katsokaa, kuinka taivaanne palaa ja sanokaa, että joku tuolla korkeuksissa tahtoo pelastaa teidät.”

Katkeruus tihkuu sanoista kuin myrkky. Adam vetää kätensä pois, katsoo tytön verta sormillaan kuin olisi sen itse vuodattanut. Mies ei pyyhi sitä pois.

”Tiedätkö, miksi minä tapoin aikanaan jokaisen enkelin?”

Astralilja tietää.

”He olivat minun rotuani, ja he valitsivat teidät. Punaisen taivaan taistelussa he suojelivat teitä minun demoneiltani. Minun ja Lilithin.”

Adamin puhe on kiihkeää ja ahdistunutta, Astralilja tunnistaa sävyn. Moni hänelle rakas on puhunut samalla tavalla. Adam ei ole enää täällä. Adam on kiinni vanhassa vihassaan, tuhansien vuosien takaisessa. Vaikka hän tuhoaisi koko maailman, hän ei enää pääse irti. Jos Astralilja ei olisi kahleissa, hän ojentaisi kätensä myötätunnosta, kääntäisi toisenkin poskensa.

”Mikä minut erotti teistä? Minä osasin rakastaa ja haluta kuten tekin, minulla oli sielu jo silloin”, Adam sanoo hiljaa. Ääni värisee. ”Lilith haudattiin paratiisiin. Siihen, mitä siitä loukosta oli jäljellä. Enää eivät kerubit vartioi rakkaani hautaa, olen tappanut heistä jokaisen. Lilith saa levätä rauhassa.”

Rakastunut paholainen. Astraliljan sydäntä raastaa katsella hajonnutta olentoa.

”Me synnytimme pahan tähän maailmaan, myönnän sen. Hän oli käärme paratiisissa, minä olin isä demoneille, maailman vitsauksille. Mutta paha oli ihmisen sydämessä jo valmiiksi, olisiko Eva haukannut omenaa, jos hän ei olisi sitä sisimmässään tahtonut?”

Ensimmäinen kyynel valuu Astraliljan poskelle.

”Minä olen aina tahtonut vain oikeutuksen. Veljeni enkeleineen vei sen minulta ja minä poltin hänen enkelinsä siitä hyvästä.”

Kynttilöiden liekit lepattavat, niiden surumielinen heijastus erottuu Adamin silmistä.

”Halusin, että kuollessaan he muistavat vain kivun, jonka minä heille annoin. Että he eivät muistaisi enää koskaan olleensa joskus enkeleitä, taivaallisia olentoja.”

Adamin kasvot ovat aivan Astraliljan omia vasten, mutta hän ei tunne miehen hengitystä ihollaan.

”Olen tuhonnut enkeleistä jokaisen. Poltin heidän siipiään, kunnes höyhenet paloivat tuhkaksi ja liekit nuolivat ihoa. Mitä sinä kuvittelet, että teen sinulle, pieni tyttö, varjo enkelistä?”

Liekki valaisee Astraliljan kyyneleet. Tyttö ei itke omaa kipuaan, sen hän on jo päästänyt pois, itkenyt kuuttomina öinä uriksi poskilleen. Jäljellä on vain myötätunto, rakkaus kaikkea olevaa kohtaan. Ajatus ihmisistä, ajatus paholaisesta ja demoneista. Miksi kaiken pitää olla väärää? Miksi kaikki osaavat lopulta vain satuttaa?

Astralilja ajattelee Urielia. Adam ei tiedä enkelistä. Uriel on hänen valttikorttinsa, keinonsa pelata aikaa. Kyyneleet valuvat ääneti leualle, sekoittuvat vereen. Kaikki eivät voi voittaa. Adamia katsoessaan Astralilja ei tunne vihaa. Hän ei voi vihata niin haurasta olentoa.

Adamin silmät siristyvät. Mies vetäytyy kauemmas.

”Sinun hyvyytesi pelottaa minua”, Adam sihisee hampaittensa välistä. ”Mitä sellaista tämä maailma on sinulle antanut, että kykenet vuodattamaan minulle kyyneleesi?”

Astralilja onnistuu hymyilemään. Maa on niin kaunis. Edelleen Jumalan taivaan voi nähdä sotkuisissa kaduissa ja kuralammikoissa. Verisiksi hakatuissa kasvoissa ja paholaisen pelokkaissa silmissä.

”Minä en ymmärrä sinua.”

Astralilja nyökkää. Hän tietää sen jo.

”Mutta ymmärrätkö sinä, että minä olen viimeinen enkeli? Langennut, mutta silti yhä enkeli?” Adam jatkaa.

Mustat sulat kiiltävät kynttilänvalossa.

”Te odotatte yhä viimeistä laulua, joka pelastaisi teidät kaikki.” Tauko. Adam räpyttää siipiään. ”Oletko koskaan kuullut paholaisen laulavan?”

Adam pudistaa päätään omille sanoilleen.

”Ei, et ole. Minua te ette saa laulamaan. Minun demonini laulavat tuhon tämän maailman ylle, jokainen demonisen silmäparin omaava kuuluu nyt minulle. He täydentävät toisiaan, muodostavat yhden suunnattoman kakofonian.”

Astraliljan kyyneleet ovat lopussa. Jäljellä on tyyni hiljaisuus.

”Sillä välin minä hoidan sinut. Se on minun viimeinen tehtäväni.”

Terä kiiltää heikossa valossa. Astralilja säpsähtää. Kipua hän ei enää pelkää, mutta armottomuutta hän vierastaa yhä. Seinällä kahleissa roikkuessaan hän on kuin Kristus, haavat vain puuttuvat. Miten pian uskomukset unohtuvat, vaihtuvat vanhasta uuteen.

Astralilja näkee vain seinillä pyörivät varjot ja valot, kun terä tulee lähemmäs. Valoja ja varjoja. Lauluja kaikki. Astralilja sulkee silmänsä ja ajattelee Urielia. Selvitkää. Teidän on pakko selvitä. Kipu lävistää tajunnan, suunnaton valo hukuttaa varjon alleen.