Luku 5: Polte
Demonin katse on kuin tulta
kiertäessään Jania kaikkialta. Olento koluaa kaiken hänessä,
tarkistaa jokaisen osan, hivelee koskematta. Jan jähmettyy
paikoilleen voimatta avata edes suutaan helvetillisen pedon edessä.
Se on niin inhimillinen, ja silti suoraan paholaisesta, silti niin
kaukana taivaasta.
”Minä olen jo kauan etsinyt
tilaisuutta puhua sinulle, nuori ihmisen lapsi”, demoni virkkoo ja
astelee aivan Janin eteen. ”Tiedätkö sinä, kuka minä olen?”
Janin sisin tietää vastauksen. Hänen
ei tarvitse arpoa. Valkeat, pitkät hiukset ja tumma iho, punaiset
silmät. Tämä demoni on polttanut kokonaisia maanosia tuhkaksi.
”Azrael”, Jan lausuu kuin
transsissa, kykenemättä irrottamaan katsettaan demonista.
”Demonit eivät koskaan kerro
nimiään, mutta sinä tiedät omani jo entuudestaan, se on
huulillesi annettu. Ole tervehditty, ihmisen lapsi. Sinunkin nimesi
on kauas kiirinyt, Nikolai Emil Faust, Eva Faustin poika.”
Jan säpsähtää. Hän ei ole kuullut
ristimänimeään aikoihin, kukaan ei ole käyttänyt sitä. On kuin
se kuuluisi toiselle ihmiselle, määrittelisi jonkun muun. Jan on
aina ollut Jan. Niin häntä on kutsuttu lapsesta saakka. Nikolai on
joku toinen, jota Jan ei ole koskaan oppinut tuntemaan. Joku, jonka
nimi sopii demonin suuhun.
”Minä tiedän, mitä sinä
ajattelet. Me demonit olemme vanhoja, kamalan vanhoja, me tiedämme
teistä ihmisistä paljon kaikenlaista ilman, että kerrotte sitä
huulillanne. Tapasi kävellä riittää. Se, miten riiputat päätäsi,
se, kuinka välttelet ja kierrät.”
Jan kykenee vain tuijottamaan. Demonin
ääni on syvä, kuin maanalainen voima.
”Me odotamme sinua. Yksinomaan
sinua. Sinä olet viimeinen, jonka tarvitsemme.”
Jan huomaa vapisevansa vasta, kun
demonin suuri käsi hakeutuu hänen poskelleen, hivelee hänen
leukaperiään kuin varovainen rakastaja. Jan ei erota, mihin
loppuvat sormet, mistä alkavat kynnet.
”Minä en…”
”Etkö todella?” Azrael on aivan
lähellä, öljyisen musta ääni vasten Janin kasvoja. ”Kiellätkö
sinä vielä itsesi? Kaikkien näiden vuosien jälkeen?”
”Minä olen ihminen.”
”Hyvä on.”
Azrael sulkee silmänsä. Janin
silmien edessä demoni alkaa muuttua. Sarvet vetäytyvät,
sahalaitaiset hampaat tasaantuvat, kourat ovat jälleen tavalliset
kädet. Kun Azrael avaa silmänsä, Janiin katsoo pari ruskeita
silmiä.
”Minäkin pystyn olemaan ihminen”,
Azrael sanoo naurahtaen, ”näin helppoa se on.”
”Ihmisyys ei lepää olennon
ulkomuodossa.”
”Ja silti sinun sarvesi ovat
piilossa.”
”Minä olen ihminen!”
”Sano se epätoivolle äänessäsi,
älä minulle. Minä tunnen sinut jo.”
Jan pudistaa päätään. Selkää
pistelee, polttelu alkaa, Jan tietää, ettei sitä koskaan seuraa
mikään kaunis ja hyvä. Kun polte leviää kaikkialle kehoon, Jan
puree hampaansa yhteen, painaa kyntensä kämmenten pehmeään ihoon.
Eläin hänessä ei saa päästä vapaaksi, ei täällä, ei tällä
tavalla.
”Mitä te haluatte minulta?”
”Me haluamme sinut. Sen, mitä olet.
Sen, mitä äitisi laittoi alulle synnyttäessään sinut yhdelle
meistä. Koko ikäsi olemme seuranneet varttumistasi, odottaneet,
että aika kirii itsensä kiinni ja palaat luoksemme.”
”Minä kuulun kirkolle. Sisarelleni
ja veljelleni.” Astraliljalle. Ei. Täällä Jan ei saisi
ajatella tyttöä, jonka hymy on kuin aurinko.
”Hehän eivät ole täysin
sisaruksiasi, eiväthän? Pelkkiä puolikkaita. Kansa ei muista
sinua. Puoliksi Faust. Häpeäpilkku suvussasi. Ihmisille on olemassa
vain Freja ja Isak.”
Vapina pahenee, miltei pudottaa Janin
polvilleen. Demoni näkee häneen. Azrael, kuolemanenkeli, pelätty
pieni paholainen, jonka naurun tahdissa moni rakennus on palanut
kirkkaaksi soihduksi taivaalle. Samalla tavalla Jan tuntee oman
liekkinsä voimistuvan, kun Azrael katsoo häneen ihmisen kasvoillaan
ja saa hänen kehonsa kihelmöimään tavalla, jota hän ei halua
tunnistaa osaksi itseään.
”Jos todella kuulut sinne, minne
väität kuuluvasi, palaa omiesi luo ja jatka näytelmää vielä
muutamia vuosia. Meillä ei ole mikään kiire.” Azrael sulkee
jälleen silmänsä ja avaa ne aivan yhtä nopeasti. Perhonen tuskin
ehtisi räpäyttää siipiään siinä ajassa, jossa Jan erottaa
jälleen terävät kynnet ja pedonhampaat, kohti taivasta osoittavat
sarvet.
”Me palaamme luoksesi kyllä. Nyt ei
ole vielä aikasi. Mutta kello käy, Jan, se käy, halusit sitä tai
et. Koittaa vielä aika, jolloin tunnistat itsesi ja suorastaan
rukoilet meitä ottamaan sinut luoksesi. Silloin teet mitä tahansa
kuuluaksesi meihin. Mykistät koko maailman huudollasi.”
Välähdys. Demoni vetäytyy
taaksepäin, Jan ehtii havaita vain tumman heilahduksen ennen kuin
olento on kadonnut hänen näkökentästään. Janin koko ruumis
sykkii, liekki tahtoo palaa, sytyttää koko kehon tuleen. Lihakset
huutavat, selän nikamat muovautuvat uudelleen, siirtyvät parempansa
tieltä. Jan puristaa kätensä tiukasti nyrkkiin, kieltäytyy
tunnustamasta itseään.
Ei täällä. Ei nyt. Kello käy.
Paine Janin päässä pahenee, jokin
pyrkii ulos, se tekee kaikkensa tuhotakseen poltteellaan hänen
tahtonsa. Jan puree hammasta, sihisee kuin eläin, mutta ei huuda, ei
päästä irti itsestään. Hetken kouristukset miltei räjäyttävät
hänen tajuntansa, sitten hän painaa kätensä tiukasti kiinni
maahan ja tuntee, kuinka liekki hänen sisällään heikkenee. Se
joutuu antamaan periksi.
Hetken Jan vain huohottaa polvillaan,
ymmärtää hetken menneen ohitse. Houkutus on poissa, polte
himmennyt. Jan selvisi. Tällä kertaa. Hän piti itsensä, mutta ei
saa nostettua kehoaan ylös maasta ja käveltyä veljensä luo pyhään
tilaan. Hän on käynyt liian lähellä kaikkein kirotuinta ja
saastaisinta voidakseen kävellä Jumalan silmien alle.
Silti Jan pakottaa itsensä ylös.
Ensimmäiset askeleet ovat huterat, päässä jyskyttää, mutta keho
on yhä hänen. Hän on yhä ihminen.
*
Kirkon tornit hipovat kattoa,
yksityiskohtien määrä tuntuu liioitellulta jopa sellaiselle
kirkolle, johon ovat sulautuneet kaikki maailmassa ennen vallinneet
kristilliset suuntaukset. Ortodoksisia kupolikattoja ei enää ole,
mutta ikonostaasi seisoo paikallaan Janin hilatessa itsensä sisään
mahtipontiseen rakennukseen. Isak on aina pitänyt kuvista, vaikka
hänelle ne eivät edustakaan sitä, mitä ne edustivat niille, jotka
ne vuosikymmeniä sitten tekivät. Mutta silloin maailma oli toinen,
silloin kristinusko ei ollut sitä, mitä Janin sisarukset halusivat
sen olevan.
Seremonia ei ole käynnissä, kirkossa
on vain tuttuja kasvoja. Niitä, jotka huolehtivat maailmasta Janin
veljen ohella. Jan istuutuu ensimmäiselle penkkiriville, jalat
vapisevat kauttaaltaan. Päätään Jan ei laske. Ei saata laskea.
Alttaritaululle kuvattu enkeli ei salli hänen häpeävän edessään.
”Kas, Jan, sinua ei olekaan näkynyt
hetkeen”, kuuluu pehmeä ääni penkkirivistön takaa. Jan erottaa
lähestyvät askeleet, kääntyy ja näkee kalpean, mustahiuksisen
nuoren miehen. Vanhemman kuin hän, mutta huomattavasti nuoremman
kuin hänen veljensä.
”Adam”, Jan hengähtää nuoren
miehen nimen, ”siitä onkin pitkä aika.”
Jan onnistuu hymyilemään aidosti.
Adam on aina pysähtynyt mielellään kuuntelemaan häntä, kahden
kirkon välillä seilaavaa airutta, joka ei osaa laskostaa siipiään
jäädäkseen vain yhteen paikkaan maailmassa.
Adam istuutuu penkille aivan Janin
viereen. Jania on aina lämmittänyt Adamin tapa tulla lähelle, olla
niin läsnä kuin ihminen ruumiillaan kykenee olemaan. Käännetty
pää, kiinnostuneina tuikkivat tummat silmät ja olemus täynnä
odotusta. Adam on harvinainen ihminen.
”Kuinka Herra on sinusta
huolehtinut? Emme ole kohdanneet hetkeen. Milloin viimeksi kävit
täällä päin maailmaa?” Hienoinen naurahdus sävyttää Adamin
ääntä. Niin pieneksi heidän maailmansa on kaventunut.
”Käyn viikottain, mutta
viimeaikoina arkkienkelin kuvaukset ovat vieneet huomattavasti koko
Frejan ryhmän aikaa.”
”Astraliljalla on paljon töitä.”
”Niin”, Jan sanoo, kykenemättä
jatkamaan. Astralilja. Hänen kaunis enkelinsä.
”Mutta entä sinä itse? Näytät
hengästyneeltä. Voitko hyvin?” Adam nojaa aavistuksen eteenpäin.
Jan ei ole koskaan nähnyt huolta aidompana toisen ihmisen kasvoilla.
Edes Astralilja ei katso häntä kuten Adam katsoo kaikkia niitä,
joille puhuu.
”Minä… minä, tuota…” Janin
katse hipoo alttaria, enkelin kuva ei hymyile, se ei anna anteeksi.
Kykenetkö kieltämään itsesi vielä senkin jälkeen, kun
kuolemanenkeli on käynyt vaatimassa sinua takaisin?
”Minä ymmärrän”, Adam lausuu
pehmeästi ja nyökkää. ”Nämä ajat koettelevat meitä kaikkia.”
Jan nyökkäilee enemmän itselleen ja
enkelin kuvalle kuin Adamille vierellään.
”Muistathan, että tässä kirkossa
on aina paikka sinulle? Me täällä tahdomme kaikkien parasta. Aivan
jokaisen.”
Janin pää pysähtyy. Hän kohtaa
Adamin yöntummat silmät, joiden myötätunto on niin käsin
kosketeltavissa, että hän saattaa tuntea sen ryömivän ihollaan.
”Jan? Veljeni, sinäkö siellä?”
Tumma, kuuluva ääni. Jan säpsähtää, Adam huomaa sen, sillä
tämän kehonkieli muuttuu täysin. Adam ponnahtaa ylös ja hymyilee
iloisesti tulijalle.
”Hyvää päivää ja Herran
siunausta, Isak”, Adam tervehtii. ”Veljesi on saapunut luoksemme.
Pidin hänelle seuraa.”
”Siunausta, Adam, tänään on
erittäin kaunis päivä.” Tulija astelee Adamin ohi ja kohtaa
penkille lyhistyneen, yhä silmin nähden tärisevän Janin. Tulija
on suunnattoman pitkä ja leveäharteinen, kovasilmäinen mies.
Hiukset ovat hopeanharmaat kuten Janillakin. Sukulaisuus huutaa
itsensä julki fyysisissä piirteissä.
”Kas, veljeni, sinua meillä ei
olekaan ollut kunnia tavata hetkeen. Tulehan, ystävä, jutellaan.”
Jan nyökkää hyvästiksi Adamille.
Hän kävelee veljensä perässä katsellen tämän loittonevaa
selkää.
”Adam on oikea löytö, veljeni,
olen onnellinen siitä, että sinulla on noinkin ymmärtäväinen
nuori sielu mukanasi näin rankassa toiminnassa. Monet ovat varmasti
saaneet lohtua hänelle puhumisestaan ja syntiensä tunnustamisesta.
Hän tekee arvokasta työtä ja olen kiitollinen siitä, että hän
pysähtyi puhumaan minulle.”
Isak ei sano mitään. Jan ei kävele
veljensä vierelle, hän ei kuulu niin suuren miehen rinnalle. Hän
on koko ikänsä katsellut Isakia takaa päin.
Vasta Isakin toimistossa vanhempi mies
kohtaa veljensä. Isakin kapeiden, kulmikkaiden kasvojen piirteet
vääristyvät. Hän joutuu sulkemaan silmänsä, vetämään syvään
henkeä, ennen kuin puhuu Janille.
”Mitä sinä olet tällä kertaa
tehnyt?” Ääni on jäätä Janin suonissa sykkiville liekeille. Se
ujuttautuu hänen sisäänsä, huurtaa nurkat, hyytää sieltä,
missä polte on vain minuutteja sitten riehunut.
”En mitään, veljeni. Minä tulin
vain –”
”Älä valehtele Herran huoneessa!”
Jylinää. Kuin ukkonen.
”Minä tulin tuomaan viestin
sisareltamme.”
”Mitä rakas pikkusisareni haluaa
välittää minulle?”
Pikkusisareni. Hänen
pikkusisarensa. Jan keskittyy ruumiinsa laitoihin selvitäkseen
tilanteesta läpi. Puoliksi
veli. Aina vain puoliksi jotakin, ei koskaan kunnolla, täysillä,
koko sielustaan ja ruumiistaan.
”Entisen Saksan alueella on tehty
havainto demonista.”
”Selvä.” Isak nyökkää. ”Selvä,
minä lähetän sinne ihmisiä ja puhun valtaapitäville asiasta.
Onko sisarellani muuta asiaa?”
Jan pudistaa päätään.
”Ja sitten sinä kerrot, mitä sinä
olet oikein puuhannut. Miksi näytät siltä, kuin paha olisi
ryöminyt maan sisältä luoksesi ja tehnyt sinuun kotinsa?”
Kunpa veli tietäisikin. Ei paha asu
maan sisällä, se istuu Janin sisällä, polttelee häntä odottaen
sopivaa hetkeä sytyttää roihun hänessä, viedä hänet kokonaan
mennessään. Veri, jota hän ei jaa Isakin ja Frejan kanssa, riehuu
hänen sisässään tehden hänet hiljalleen hulluksi. Ja kello käy.
”Kaduilla
kulkeminen ei ole kenellekään miellyttävä kokemus, veljeni. Olen
vain hieman tolaltani.”
”Sinun pitää tulla vahvemmaksi.
Sinä olet Faust. Me emme murru siitä, mitä kaduilla tapahtuu tai
jättää tapahtumatta. Me ohjaamme sitä lempeästi kuten
karitsalaumaa.”
”Niin, veljeni. Minun tulee kestää
enemmän. Olen yrittänyt tehdä töitä sen kanssa.”
Isak huokaisee kuuluvasti.
”No,
kerrohan minulle, kuinka sisareni jaksaa. Sisareni ja hänen
enkelinsä.”
”Freja on…” Kuinka Freja voi?
Kuinka hän todella voi? Jan ei ole varma, onko hän tiennyt pitkään
aikaan. ”Freja on hivenen väsynyt, mutta yhtä päättäväinen
kuin aina.”
”Sisko ei ole luovuttaja.”
”Ei totisesti.”
Jokin pimenee Isakin katseessa, Jan
ehtii nähdä häivähdyksen tummaa ennen kuin veli kääntää
katseensa suoraan Janiin.
”Entä enkelityttö? Maailman toivo?
Jaksaako hän yhä?”
”Hän on juuri nyt erittäin väsynyt
ja tarvitsee pientä lomaa.”
Isakin silmät kapenevat aavistuksen.
”Vai niin”, hän sanoo hiljaa.
”Niinhän me kaikki tarvitsisimme. Varokaa, ettette totuta häntä
liiallisiin nautintoihin. Elämää ei ole tarkoitettu helpoksi.”
Jan ajattelee hyhmäisiä verijälkiä
Astraliljan selässä. Siivetön enkeli. Jos Jumala haluaa
Astraliljalle sellaista, Jan ei enää tiedä, millaisiin voimiin
uskoo. Kun Isak kääntää Janille jälleen selkänsä, hän sallii
itsensä hengittää pahan ulos.
”Entä kaikki muut kirkossa? Ne
nuoret kaksoset, Edenbergit? Mitkä heidän nimensä olivatkaan?”
”Johan ja Joshua.”
”He juuri. Ovatko he olleet
hyödyksi?”
”He ovat vikkeliä ja ahkeria.
Tekevät työnsä hyvin ja toimivat kuoron johdossa silloin, kun
heidän tarvitsee.”
”He ovat eteviä ikäisikseen.”
Jan nyökkää, vaikka Isak ei sitä
näekään. Hän on tottunut asemaansa selän takana. Kevyt naputus
kaikuu Isakin toimistossa, kun tämä naputtaa sormiaan mahonkista
pöytää vasten ja kääntää jälleen huomionsa Janiin.
”Kaikki ovat siis yhä hengissä ja
voimissaan. Se on hienoa. Jumala siunatkoon sisareni kirkkoa.”
”Jumala siunatkoon”, Jan toistaa
hiljaa hymyillen.
”Sinä piilottelet minulta jotakin
tänään, veli. Herra paljastakoon, mitä se onkaan. Kannat jotakin
omatunnollasi.”
”Minulla on kaikki kunnossa. Olen
vain ollut väsynyt viimeaikoina ja kaduilla kulkeminen muistutti
minulle, miksi.”
Häpeää. Isakin koko olemuksessa on
häpeää, se hehkuu ihon alla. Jan ei uskalla kääntää
katsettaan, jotta veli ei tulkitse hänenkin häpeävän itseään.
Onneksi veli ei ole enää aikoihin odottanut häneltä mitään.
Veli tai kukaan muukaan.
”Haluatko sinä ripittäytyä,
veli?”
”Eikö Adam hoida teillä sen
homman?”
”Hoitaa hän, ja hyvin hoitaakin.”
”Ei kiitos, isoveli, minä pärjään
loistavasti. Väsymystä vain, kuten jo sanoin. Jumala koettelee
meitä kaikkia näinä aikoina, mutta hätää minulla ei hänen
luonaan ole.”
”Et sinä armoa ilmaiseksi saa.”
”Tietenkään en, veli, en minä
sellaista odottaisikaan.”
”Älä sitten käyttäydy kuin se
laskeutuisi taivaasta sydämeesi ja pysyisi siellä. Synti on
piirtänyt merkkinsä sinuun, haistan sen sinusta, tunnen sen
väreilevän ilmassa. Mitä ikinä kannatkaan, minä rukoilen, että
saat kannettua sen loppuun.”
Jan nyökkäilee jälleen, painaa
kädet housujensa taskuihin, jotta niiden vapina ei ylly
suunnattomaksi. Hän siirtyy hiljalleen kohti ovea, aikeissa lähteä,
palata takaisin kaduille, joilta demoni hänet miltei keräsi, poimi
luokseen, herätti tulen hänen sisällään.
”Jan. Veli.” Onko Isakin ääni
aina ollut yhtä syvä, yhtä vaarallinen?
”Niin, isoveljeni?”
”Sinun täytyy ryhdistäytyä.
Perheemme nimen tähden. Tiedäthän, millaista minulle ja Frejalle
on tunnustaa synti osaksi sukuamme jokaisella kerralla, kun sinusta
kysytään.”
”Tietenkin. Miten helpompaa
olisikaan, jos olisin täysi veljenne. Olen pahoillani ja rukoilen
Jumalalta anteeksiantoa joka päivä.”
”Sinun pitää rukoilla enemmän ja
tarkoittaa sitä.”
”Kyllä, isoveli.”
Jan ei kysy, saako hän mennä. Jo se
tarkoittaisi, että häneltä puuttuu selkäranka, että hän
tunnustaa kantavansa salaisuutta ja tarvitsevansa lupaa sen ääreltä
poistumiseen. Hän vain astelee ulos hyvästelemättä, sillä hänen
hyvästinsä eivät merkitse Isakille mitään.
Ulkona aurinko on halkonut taivaan ja
laskeutuu suorina, armottomina säteinä suoraan kirkon pihamaalle.
Vasta takaisin kaduille päästessään Jan sallii itsensä hetkeksi
lysähtää kadunkulmaan, painaa päänsä alas ja hävetä. Puoliksi
veli. Isak on oikeassa, vaikkei tiedäkään, mikä hän on. Hänessä
ovat kaikki maailman synnit, kaikki se paha, mitä helvetti on
ihmisille tehnyt. Polte hänen suonissaan on lähtöisin demonista,
olennosta, joka siitti hänet olevaksi.
Katsellessaan käsiään Jan tietää
niiden olevan vain puoliksi ihmisen. Se hänen syntinsä on,
puoliverisyys, demoninen rotu, jota hän ei kysynyt osakseen. Taivas
lähettää valonsa maahan, aurinko kylpee kaduilla. Jania itkettää
sen edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti