Luku 31: Taivaaseen saakka
2 vuotta myöhemmin
Kevätlintu koputtaa ikkunaan. Freja
laskee taikinan käsistään ja suoristaa essunsa. Hetken nainen on
häätää linnun pois, sitten hänen katseensa kiinnittyy eläimen
heiveröiseen ruumiiseen ja terhakoihin siipiin. Hauras, mutta
kestävä. Freja hymyilee ja siirtää taikinan turpoamaan. Sillä
välin lintu on jo lentänyt pois.
Isak istuu olohuoneessa tuijottaen
ulos pellolle.
”Mitä tänään näkyy?” Freja
kysyy hymy äänessään.
Ei vastausta tänäänkään. Freja
painaa silmänsä kiinni.
Veljen silmät seisovat päässä kuin
kuolleella. Freja huuhtoo kätensä ja kiittää luojaa siitä, että
vesi yhä kulkee hanasta. Hän vie kädet kaulallaan roikkuvalle
ristille, muistolle siitä, mitä hän joskus kantoi sydämellään.
Rukous on äänetön ja lyhyt, pelkkä toive, jonka Freja esittää
joka päivä. Isak vain istuu hiiskumatta. Freja huokaisee syvään
ja vie veljensä harteille viltin.
”Kaunis päivä tänään”, Freja
sanoo silittäen veljensä harteita. ”Taidanpa käydä viemässä
Janin ja Astraliljan haudoille kukkia.” Pihamaalla on kauniita
kukkia kaikessa väriloistossaan. Ei enää valkoisia liljoja kuten
kirkon pihalla. Ne paloivat alas jo kerran.
Isakin silmät räpäyttävät kerran.
Kuollut katse palaa takaisin. Paholaisen nähneet silmät eivät osaa
enää kohdistua mihinkään. Miehen posket ovat kuopalla, vaatteet
retkottavat päällä. Freja silittää veljensä olkaa vielä kerran
ennen kuin palaa taikinan äärelle. Veli jää istumaan. Pyörätuoli
on itse liikutettava. Isak pääsisi lähemmäs ikkunaa, jos tahtoisi
nähdä tarkemmin taivaan, jossa linnut kiitävät kohti valoa.
*
Enkelin maailmaan laskema hiljaisuus
on miltei sietämätön. Azrael istuu kostean luolan suojissa
katsellen ihmisten menoa. Autoja, juoksentelevia lapsia. Elämää.
Kärsimyksen keskeltä noussutta, juuri ja juuri hengissä kituvaa
elämää. Silti niin todellista, että sattuu.
”Minulla on aina joskus ikävä
kaaosta”, Azrael kuiskaa pimeään. Pimeys ei vastaa, se ei ole
puhunut juurikaan sitten taivaan täyttäneen valon. Se on koonnut
rihmansa ja vetäytynyt nurkkiinsa vetämään henkeä. Azrael
ymmärtää kyllä. Edes paholainen ei voinut nähdä ennalta sitä,
mitä tapahtui. Valo polttelee Azraelin silmiä vieläkin.
Azrael ei ole luolassaan yksin. Kiven
vieressä äänetön ruumis, pimeällä voimalla suojattu.
Liikkumaton. Sieluton. Koskematon kuin taivaallinen olento, vaaleat
kiharat harteillaan. Niin kaunis, ettei Azrael uskalla koskettaa.
Kylmä hehku on yhä hänen rinnassaan, sielun hento paino. Yksi
liike palauttaisi hengen ruumiiseen, valon silmien taa. Azrael empii.
Hän on oppinut erehtymään kuten ihminen.
”Tiedätkö, Elijah, kaikista
asioista minä kadun eniten sinua”, Azrael huokaisee. ”Mikä
minun osuuteni kaikessa olisi ollut, jos sinä et olisi osunut
kohdalleni?”
On niin helppoa kuvitella. Niin
helppoa ajatella maailma, jossa Azrael olisi pysynyt osana sykkivää
laulua, täydellistä kaaosta. Maailma, jossa hän olisi painostanut
kaksosia ja pakottanut puolidemonin pysymään kasassa. Siellä hän
olisi kenties ollut täysi demoni, mutta hänen sydämensä ei olisi
oppinut kaipaamaan.
Askel kohti enkelimäistä hahmoa,
kalpeaa poikaa, jonka kuolema on kangistanut, demonin voima
ikuistanut. Kuin maalaus, josta puuttuu taitelijan innostus, sielu.
Mitään todellista siitä ei voi päätellä.
”En ole kuullut Adamista mitään.
Hän ei voisi sanoa mitään, jos…”
Jos. Aina vain jos. Käsi kurottaa,
mutta ei saavuta.
”Jos minä vain pystyisin olemaan,
mitä olen.”
Sormet saavuttavat kylmän rinnan.
Varovainen kosketus. Azrael painaa kätensä Elijahin rinnalle,
katsoo säilyttämäänsä ruumista, ajattelee miten väärin se on,
miten kuvottavaa, luonnon vastaista. Sitten hän muistaa, miltä
tuntuu upottaa kynnet ihmisen lihaan ja nauraa, kun tämä huutaa
kiemurrellessaan. Miltä tuntuu haistaa palaneen ihon käry
kaikkialla ympärillään, kuulla silmämunien tirisevän savuksi.
Hän on jo riittävän kaukana Jumalasta.
Ulkona on hiljaista, vaikka ihmiset
liikkuvatkin. He kykenevät jatkamaan elämäänsä. Maailma salli
heille viimeiset vuodet, vaimean onnen. Hiipunut paratiisi maan
päällä. Demonit odottavat. Adam odottaa. Azraelin sydän tietää
kaiken väliaikaiseksi, mutta tuntee silti erinäistä kuplintaa
sisällään nähdessään ihmisten elävän kuin se olisi ikuista.
Sanat eivät riitä. Kylmä hehku
rinnassa siirtyy kättä pitkin sormien päihin. Azrael päästää
irti, antaa hehkun siirtyä Elijahiin. Ruumiissa läikähtää valo,
Azrael sulkee hetkeksi silmänsä ja kävelee hitaasti kauemmas.
Vielä ehtisi juosta. Elijah avaisi silmänsä ja ihmettelisi, mihin
maailma jäi, miksi luolassa on niin pimeää. Miksi enää ei haise
viski ja pelko, miksi on hiljaista ja kaunista jälleen.
Azrael jää. Hän katsoo, kuinka
ihminen hänen edessään avaa kirkkaansiniset silmänsä ja vetää
henkeä. Ensimmäinen hengähdys on aina kaunein, kuin
uudestisyntyneen. Azrael ei luo uutta, hän vain antaa takaisin
ottamansa. Korjaa virheen, jonka aiheutti.
Elijahin silmät ovat auki.
Pimeässäkin mies erottaa Azraelin sarvekkaan siluetin ja katsoo
demonia suoraan silmiin vailla kysymyksiä. Elijah tietää jo
vastauksen. Lopun jälkeen tapahtuu kaikki.
*
Abraham ja Joshua seisovat
perunapellon laidalla kuin odottaisivat satoa kasvavaksi nopeammin
vain katsomalla siihen. Hymy kareilee Frejan suupielillä, se on
herkemmässä kuin aiemmin. Abraham vilkuttaa jo kaukaa, miehen
vihreissä silmissä on lämpöä. Freja painautuu miestä vasten,
sallii tämän kietoa kädet ympärilleen. Joshua liittyy kosketuksen
piiriin ja asettuu heidän väliinsä. Hetken he ovat vain yhtä
raajojen sotkua toisiaan vasten.
”Miltä kaupungilla näytti tänään?”
Abraham kysyy.
”Rauhalliselta”, Freja vastaa
hymyillen yhä.
”Kirkon rakennustyötkö ovat yhä
käynnissä?”
”Ovat edelleen. Pihamaa alkaa
näyttää hyvältä.” Freja nielaisee. ”Ei entiseltä, mutta
silti hyvältä.”
Mistään ei saisi sellaista kuin
ennen. Pihamaan valkoisten liljojen tilalle istutettaisiin jotakin
muuta. Salin ikkuna saisi kokonaan uuden ulkomuodon. Kaikki
rakennetaan kestämään demoniaaltojen muokkaamia sääoloja. Freja
katsoo vuoroin Abrahamin lempeitä, kulmikkaita kasvoja, vuoroin
Joshuan hauraita piirteitä ja ymmärtää, ettei vastuu ole levännyt
hänen harteillaan pitkään aikaan. Hän voi kylvää uutta maahan,
joka miltei paloi alas. Synnyttää uudelleen maaseudun, jonka piti
olla menetetty.
”Veitkö sinä heille kukkia
tänään?” Joshua kysyy varovaisesti.
”Vein. Hautausmaalla ei ollut
paljoakaan ihmisiä.” Pieni tauko. ”Onko Isak kunnossa?”
”On, hän on syönyt leipomiasi
leipiä ja katsellut pellolle.”
Freja nyökkää. Se on parempi kuin
ei mitään. Se on enemmän kuin hän on uskaltanut rukoilla.
Pelto ei ole suuri, mutta sen takana
avautuu laakea sininen taivas. Abraham ja Joshua lähellään Freja
katsoo, kuinka auringonlasku maalaa kaiken hennon kultaiseksi. Hetken
hän kuvittelee eteensä tytön, jonka haudalle on vienyt kukkia.
Vaaleat hiukset auringonvalossa keinahdellen, hymy pellolla kaikuen.
Vierellään poika, jota ei koskaan haudattu hänen vierelleen.
Yhdessä he nauraisivat hetken huolettomuudelle, kädet lomittuisivat
eikä maailma painaisi enää niin paljon.
Heille Freja kylvää satonsa. Heille,
joiden vuoksi hänellä on nyt ihmisiä, joihin nojata. Lapsille,
jotka eivät selvinneet, mutta joiden nauru kaikuu yhä pellolla ja
ulottuu taivaaseen saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti