Viimeinen laulu: luku 2

Luku 2: Punaiset silmät

”Onko Astralilja kunnossa?” Janin varovainen ääni täyttää tilan. Freja seisoo sytyttämässä kynttilöitä, kun hänen veljensä astelee lähemmäs vaatimus katseessaan.

”Tytöllä on kaikki hyvin. Hän saa pitää muutaman päivän vapaata.” Freja tauottaa puheensa, nostaa katseensa, kohtaa Janin silmät kynttilän liekin takaa. ”Sinä saisit koska tahansa käydä katsomassa häntä, veli, tiedäthän sinä sen.”

Jan nyökkää.

Jan tietää kyllä oikeutensa. Aivan yhtä lailla hän tietää velvollisuutensa kirkossa, uudessa maailmassa, jossa hänenkin jokainen tekonsa voi määrittää satojen muiden kohtalot. Jan ei tee liian nopeita siirtoja minkään suhteen. Hän on oppinut varovaiseksi pelon istuessa riittävän kauan harteilla painamassa niitä lysyyn.

Freja kävelee lähemmäs veljeään, nielee tämän herkkiä, kauniita piirteitä. Kynttilät heittävät varjonsa Janin kasvoille, korostavat jokaista yksityiskohtaa. Freja miltei värähtää muistaessaan, kuinka hauras hänen pikkuveljensä on.

”Meillä ei ole hätää. Maailman tilanne on pysynyt pitkään vakaana. Vaikka se ei tarkoitakaan sitä, että se pysyisi samana, meillä on yhä tarkat toimintasuunnitelmat kaiken varalta.”

”Kaiken?” Janin kulmat kaartuvat. ”Minua pelottaa Astraliljan puolesta. Kansa lataa kaiken toivonsa häneen.”

”Rakas veljeni, vuosien saatossa olet varmasti oppinut huomaamaan, että juuri siksi enkeliprojekti on kehitetty. Synnyttämään toivoa. Se on hänen tarkoituksensa.”

”Hän on ihminen, Freja. Tavallinen ihminen. Emme saa unohtaa sitä, näemme hänet missä valossa tahansa.”

Epätoivo Janin äänessä on uutta. Freja on kuullut sen aiemminkin, mutta ei tällaisena, ei näin raakana kirkon korkeiden kattojen sisällä. Hetken hän ajattelee, että kenties kirkko ei olekaan Janille enää suojelija, ehkä siitä on tullut vankila, ehkä Jan ei enää koe kuuluvansa sinne.

”Me pidämme kyllä huolen hänen terveydestään. Hän on tehnyt tätä toisesta aallosta lähtien.”

Aallosta. Jälleen kerran aalto. Jan ei tiedä mitään ajasta ennen niitä. Jan tyytyy nyökkäämään isosisarensa edessä, hyväksymään sen, että Freja kantaa koko maailmaa harteillaan omasta tahdostaan. Frejalle tämä on jokapäiväistä rutiinia. Hän ei ole tottunut säpsähtelemään pahuuden edessä, hän ei ole enää vuosiin riisunut maailmaa kaikesta sen kohtaamasta väärästä ja yrittänyt nähdä ihmisyyttä sen alla.

Jan on aikeissa kääntää selkänsä sisarelleen, kun Freja avaa suunsa.

”Jan. Oletko sinä jälleen… kokenut sen?”

Veri jäätyy Janin suonissa vain muutamassa sekunnissa. Hän tuijottaa sisarensa kalpeita kasvoja ja pistävän vihreitä silmiä. Heidän äitinsä silmiä.

”Minä…” Jan ei voi kieltää. Ei Frejan sanoja eikä itseään.

”Jan. Ole rehellinen. Me olemme Herran huoneessa.”

Hopeanvalkea pää painuu alas, häpeä ei salli Janin kohottaa katsettaan. Hän tietää, mikä hän on. Jumalan silmien alla hän ei saata kieltää sitä, mikä juoksee hänen suonissaan. Vain hänen, ei hänen sisarensa tai veljensä. Maailman oma lahja vain Janille itselleen, hänen oma kirouksensa.

”Ole varovainen sen kanssa”, Freja sanoo hiljaa, ei peittääkseen sanojaan kaiken näkevältä Jumalalta, vaan tyynnytelläkseen häpeään taipunutta veljeään. ”Sinä tiedät, mitä tapahtuu, jos se saa sinut. Viimeisen laulun profetia ei koskaan toteudu. Jos kolmas aalto tulee, me…”

Freja nielaisee. Niin kuuluvasti, että Jan ei voi olla huomaamatta.

”Me kaikki tuhoudumme. Se, mitä Euroopasta on vielä jäljellä, hajoaa palasiksi.”

Jan tietää, ettei hänen sisarensa tarkoitus ole syyllistää, ei lainkaan. Freja ei tee sellaista. Janin oma sydän se tulkitsee kaiken omaksi pahuudekseen. Syyllisyydentunto on piirtänyt raamit hänen olemassaololleen.

”Saanko jo mennä, sisareni?”

”Minä en ole se, joka sinua sitoo.”

Jan nyökkää ja kääntyy varoen, perääntyy kuin petoeläimen luota.

”Jan.”

”Niin, Freja?”

”Jos suinkin ehdit käydä tapaamassa isoveljeämme, kerro hänelle, että entisen Saksan tienoilta on tullut raportti demonista.”

Veri Janin suonissa ei koskaan ehtinyt sulaa, mutta Frejan sanojen myötä hän tuntee sen ritisevän sisällään, hajoilevan suonissa. Ei enää demoneita. Ei ainuttakaan demonia, tai Jan räsähtäisi rikki omaan kehoonsa.

”Demonista? Yhdestäkö vain? Eivätkö ne… liiku usein yhdessä?”

”Sinä tiedät kyllä, että suurimmat niistä pystyvät tuhoihin yksinkin.”

”Onko syytä epäillä, että havaittu demoni olisi Azrael?”

”Azraelista ei ole kuulunut mitään useampaan kuukauteen. Meidän onneksemme. Herra suokoon, ettei siitä olennosta kuulukaan hetkeen.”

”Minä vien tiedon Isakille.”

Jan kävelee penkkirivistön ohi pihamaalle, jossa niukat kukkaistutukset vielä yrittävät levittää juuriaan kylmään, saastuneeseen maahan. Kirkon edustalla kasvaa valkeita liljoja. Enkeli Gabrielin kukkia, muistoja ajasta, jolloin enkelit vielä elivät ja kulkivat ihmisten kanssa. Jan keräisi niitä myöhemmin ja veisi ne sairaalasiivessä lepäävälle Astraliljalle muistutukseksi siitä, että maailmassa on olemassa vielä jotakin kaunista.

Matka isoveljen, Isakin, luo taittuu kävellenkin. Kulkuyhteydet ovat kehnot jopa jäljelle jääneen maailman keskuksessa, jota kirkko ja valtio pyrkivät alituisesti rakentamaan uudelleen. Jan päättää kävellä, jotta voi tarkkailla uudelleen kohoavia rakennuksia. Niiden kylkiin on kiinnitetty ilmoitustauluja. Kaikki maailman varannot käytetään siihen, että videot Astraliljasta, maailman demoneilta pelastavasta enkelistä, voivat täyttää kansan sydämet toivolla.

Kun Jan erottaa selkeästi editoidun klipin hymyillen laulavasta Astraliljasta puoliksi maasta irti hakkautuneesta ilmoitustaulusta, hän maistaa oksennuksen suussaan. Tänään hän ei kestä katsella valhetta suoraan silmiin, hän ei pysty kohtaamaan sitä, mitä hänen isosisaruksensa ovat kehittäneet estääkseen uskoa ja toivoa tuhoutumasta. Jos usko ja toivo kuolevat demonien aiheuttaman kaaoksen alle, maailmalle ei ole enää tulevaisuutta. Jan tietää sen. Valitettavasti hän tietää myös, ettei Astralilja pysty enää kunnolla kävelemään, koska hänen koko kehonsa on väännetty ja käännetty, annettu kokonaan korkeammille tarkoitusperille.

Jan valitsee toisen reitin, syrjäisemmän, vaarallisemman, sen, jonka varrella ei ole ainuttakaan ilmoitustaulua. Jan väistelee kaduilla nukkuvia ihmisiä ja roskia, jotka täyttävät kaikki nurkat. Hän on onnekkaaseen aikaan liikkeellä, sillä tänä aamuna kukaan ei ole päättänyt järjestää omaa ohjelmaa ja tappaa jotakuta keskelle tietä. Tuhottua maailmaa on mahdotonta kontrolloida täysin.

Pelko ei saavuta Janin sydäntä, hän kävelee ajattelematta sitä, missä on ja mitä tekee. Reitti päämäärään lukee hänen sisällään. Vasta, kun raastava, koko kehoa kiertelevä ääni kutsuu häntä sortuneen talon katolta, hän säpsähtää. Pelko leviää koko kehoon, suonia pistelee jälleen.

”Hyvää iltaa, ihmisen lapsi, ystäväni.”

Mustuneet valkuaiset, hehkuvan punaiset iirikset, iho tumma kuin yö. Valkeat hiukset leijuvat ilmassa, ulkomuoto on kuin ihmisen, niin lähellä, että Jan kavahtaa. Demoni. Hän katsoo silmiin todellista demonia, joka hymyilee hänelle sahalaitaisilla hampaillaan eikä käännä katsettaan pois.