Luku
2: Punaiset silmät
”Onko Astralilja kunnossa?” Janin
varovainen ääni täyttää tilan. Freja seisoo sytyttämässä
kynttilöitä, kun hänen veljensä astelee lähemmäs vaatimus
katseessaan.
”Tytöllä on kaikki hyvin. Hän saa
pitää muutaman päivän vapaata.” Freja tauottaa puheensa, nostaa
katseensa, kohtaa Janin silmät kynttilän liekin takaa. ”Sinä
saisit koska tahansa käydä katsomassa häntä, veli, tiedäthän
sinä sen.”
Jan nyökkää.
Jan tietää kyllä oikeutensa. Aivan
yhtä lailla hän tietää velvollisuutensa kirkossa, uudessa
maailmassa, jossa hänenkin jokainen tekonsa voi määrittää
satojen muiden kohtalot. Jan ei tee liian nopeita siirtoja minkään
suhteen. Hän on oppinut varovaiseksi pelon istuessa riittävän
kauan harteilla painamassa niitä lysyyn.
Freja kävelee lähemmäs veljeään,
nielee tämän herkkiä, kauniita piirteitä. Kynttilät heittävät
varjonsa Janin kasvoille, korostavat jokaista yksityiskohtaa. Freja
miltei värähtää muistaessaan, kuinka hauras hänen pikkuveljensä
on.
”Meillä ei ole hätää. Maailman
tilanne on pysynyt pitkään vakaana. Vaikka se ei tarkoitakaan sitä,
että se pysyisi samana, meillä on yhä tarkat toimintasuunnitelmat
kaiken varalta.”
”Kaiken?” Janin kulmat kaartuvat.
”Minua pelottaa Astraliljan puolesta. Kansa lataa kaiken toivonsa
häneen.”
”Rakas veljeni, vuosien saatossa
olet varmasti oppinut huomaamaan, että juuri siksi enkeliprojekti on
kehitetty. Synnyttämään toivoa. Se on hänen tarkoituksensa.”
”Hän on ihminen, Freja. Tavallinen
ihminen. Emme saa unohtaa sitä, näemme hänet missä valossa
tahansa.”
Epätoivo Janin äänessä on uutta.
Freja on kuullut sen aiemminkin, mutta ei tällaisena, ei näin
raakana kirkon korkeiden kattojen sisällä. Hetken hän ajattelee,
että kenties kirkko ei olekaan Janille enää suojelija, ehkä siitä
on tullut vankila, ehkä Jan ei enää koe kuuluvansa sinne.
”Me pidämme kyllä huolen hänen
terveydestään. Hän on tehnyt tätä toisesta aallosta lähtien.”
Aallosta. Jälleen kerran aalto. Jan
ei tiedä mitään ajasta ennen niitä. Jan tyytyy nyökkäämään
isosisarensa edessä, hyväksymään sen, että Freja kantaa koko
maailmaa harteillaan omasta tahdostaan. Frejalle tämä on
jokapäiväistä rutiinia. Hän ei ole tottunut säpsähtelemään
pahuuden edessä, hän ei ole enää vuosiin riisunut maailmaa
kaikesta sen kohtaamasta väärästä ja yrittänyt nähdä
ihmisyyttä sen alla.
Jan on aikeissa kääntää selkänsä
sisarelleen, kun Freja avaa suunsa.
”Jan. Oletko sinä jälleen…
kokenut sen?”
Veri jäätyy Janin suonissa vain
muutamassa sekunnissa. Hän tuijottaa sisarensa kalpeita kasvoja ja
pistävän vihreitä silmiä. Heidän äitinsä silmiä.
”Minä…” Jan ei voi kieltää.
Ei Frejan sanoja eikä itseään.
”Jan. Ole rehellinen. Me olemme
Herran huoneessa.”
Hopeanvalkea pää painuu alas, häpeä
ei salli Janin kohottaa katsettaan. Hän tietää, mikä hän on.
Jumalan silmien alla hän ei saata kieltää sitä, mikä juoksee
hänen suonissaan. Vain hänen, ei hänen sisarensa tai veljensä.
Maailman oma lahja vain Janille itselleen, hänen oma kirouksensa.
”Ole varovainen sen kanssa”, Freja
sanoo hiljaa, ei peittääkseen sanojaan kaiken näkevältä
Jumalalta, vaan tyynnytelläkseen häpeään taipunutta veljeään.
”Sinä tiedät, mitä tapahtuu, jos se saa sinut. Viimeisen laulun
profetia ei koskaan toteudu. Jos kolmas aalto tulee, me…”
Freja nielaisee. Niin kuuluvasti, että
Jan ei voi olla huomaamatta.
”Me kaikki tuhoudumme. Se, mitä
Euroopasta on vielä jäljellä, hajoaa palasiksi.”
Jan tietää, ettei hänen sisarensa
tarkoitus ole syyllistää, ei lainkaan. Freja ei tee sellaista.
Janin oma sydän se tulkitsee kaiken omaksi pahuudekseen.
Syyllisyydentunto on piirtänyt raamit hänen olemassaololleen.
”Saanko jo mennä, sisareni?”
”Minä en ole se, joka sinua sitoo.”
Jan nyökkää ja kääntyy varoen,
perääntyy kuin petoeläimen luota.
”Jan.”
”Niin, Freja?”
”Jos suinkin ehdit käydä
tapaamassa isoveljeämme, kerro hänelle, että entisen Saksan
tienoilta on tullut raportti demonista.”
Veri Janin suonissa ei koskaan ehtinyt
sulaa, mutta Frejan sanojen myötä hän tuntee sen ritisevän
sisällään, hajoilevan suonissa. Ei enää demoneita. Ei
ainuttakaan demonia, tai Jan räsähtäisi rikki omaan kehoonsa.
”Demonista? Yhdestäkö vain?
Eivätkö ne… liiku usein yhdessä?”
”Sinä tiedät kyllä, että
suurimmat niistä pystyvät tuhoihin yksinkin.”
”Onko syytä epäillä, että
havaittu demoni olisi Azrael?”
”Azraelista ei ole kuulunut mitään
useampaan kuukauteen. Meidän onneksemme. Herra suokoon, ettei siitä
olennosta kuulukaan hetkeen.”
”Minä vien tiedon Isakille.”
Jan kävelee penkkirivistön ohi
pihamaalle, jossa niukat kukkaistutukset vielä yrittävät levittää
juuriaan kylmään, saastuneeseen maahan. Kirkon edustalla kasvaa
valkeita liljoja. Enkeli Gabrielin kukkia, muistoja ajasta, jolloin
enkelit vielä elivät ja kulkivat ihmisten kanssa. Jan keräisi
niitä myöhemmin ja veisi ne sairaalasiivessä lepäävälle
Astraliljalle muistutukseksi siitä, että maailmassa on olemassa
vielä jotakin kaunista.
Matka isoveljen, Isakin, luo taittuu
kävellenkin. Kulkuyhteydet ovat kehnot jopa jäljelle jääneen
maailman keskuksessa, jota kirkko ja valtio pyrkivät alituisesti
rakentamaan uudelleen. Jan päättää kävellä, jotta voi
tarkkailla uudelleen kohoavia rakennuksia. Niiden kylkiin on
kiinnitetty ilmoitustauluja. Kaikki maailman varannot käytetään
siihen, että videot Astraliljasta, maailman demoneilta pelastavasta
enkelistä, voivat täyttää kansan sydämet toivolla.
Kun Jan erottaa selkeästi editoidun
klipin hymyillen laulavasta Astraliljasta puoliksi maasta irti
hakkautuneesta ilmoitustaulusta, hän maistaa oksennuksen suussaan.
Tänään hän ei kestä katsella valhetta suoraan silmiin, hän ei
pysty kohtaamaan sitä, mitä hänen isosisaruksensa ovat kehittäneet
estääkseen uskoa ja toivoa tuhoutumasta. Jos usko ja toivo kuolevat
demonien aiheuttaman kaaoksen alle, maailmalle ei ole enää
tulevaisuutta. Jan tietää sen. Valitettavasti hän tietää myös,
ettei Astralilja pysty enää kunnolla kävelemään, koska hänen
koko kehonsa on väännetty ja käännetty, annettu kokonaan
korkeammille tarkoitusperille.
Jan valitsee toisen reitin,
syrjäisemmän, vaarallisemman, sen, jonka varrella ei ole
ainuttakaan ilmoitustaulua. Jan väistelee kaduilla nukkuvia ihmisiä
ja roskia, jotka täyttävät kaikki nurkat. Hän on onnekkaaseen
aikaan liikkeellä, sillä tänä aamuna kukaan ei ole päättänyt
järjestää omaa ohjelmaa ja tappaa jotakuta keskelle tietä.
Tuhottua maailmaa on mahdotonta kontrolloida täysin.
Pelko ei saavuta Janin sydäntä, hän
kävelee ajattelematta sitä, missä on ja mitä tekee. Reitti
päämäärään lukee hänen sisällään. Vasta, kun raastava, koko
kehoa kiertelevä ääni kutsuu häntä sortuneen talon katolta, hän
säpsähtää. Pelko leviää koko kehoon, suonia pistelee jälleen.
”Hyvää iltaa, ihmisen lapsi,
ystäväni.”
Mustuneet valkuaiset, hehkuvan
punaiset iirikset, iho tumma kuin yö. Valkeat hiukset leijuvat
ilmassa, ulkomuoto on kuin ihmisen, niin lähellä, että Jan
kavahtaa. Demoni. Hän katsoo silmiin todellista demonia, joka
hymyilee hänelle sahalaitaisilla hampaillaan eikä käännä
katsettaan pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti