Viimeinen laulu: luku 16

Luku 16: Siipirikko

Peilikuva paljastaa tummat juovat silmien alla, aavistuksen lommolle käyneet posket ja valtoimenaan kasvoja kehystävät enkelinkutrit. Elijah seisoo eteisen suuren peilin edessä etsien itsestään piirteitä miehestä, joka kykenee tappamaan viattoman tytön.

”Olen liian kaunis tappamaan ihmisiä”, Elijah sihahtaa peilikuvalleen siitä huolimatta, että uupumus on jättänyt merkkinsä häneen. Elijah pudistelee päätään ja nojaa lipastoonsa kuin ei pysyisi pystyssä ilman tukea.

”No niin, Elijah. Sinä pystyt tähän. Sinä olet tappanut kymmeniä viattomia tyttöjä asiakkaillesi. Miten tämä eroaa siitä?”

Peilikuva pudistaa päätään. Elijah sadattelee.

”Okei, okei, tämä eroaa siitä. Tämä ihminen ei ansaitse lähteä vielä.”

Elijah vetää syvään henkeä. Mikään, mitä hän itselleen sanoo, ei lopeta hänen käsiensä värinää.

”Paikka taivaassa. Uudessa maailmassa. Kaikki kuolevat, mutta sinä istut siellä, Elijah, kultaa hiuksissasi.”

Ei. Hän ei usko sitä edes itsensä sanomana.

”Voi Jeesus, vittu, enhän minä edes usko mihinkään! Miten minun on tarkoitus uskoa mihinkään helvetin uuteen maailmaan!”

Ohimoilla tykyttää. Elijah lysähtää peilin viereen eteisen matolle ja ajattelee kaikkia niitä ihmisiä, joiden ruumiit on raahannut ruumiskuopalle vain saadakseen kalliin maton tai kultareunuksisen eteisen peilin. Kaikki se olisi toisessa maailmassa mennyttä, jos hän ei tahraisi käsiään enkelitytön vereen.

”Joku tekisi sen kuitenkin. Et pelasta häntä olemalla tekemättä sitä.”

Ei auta. Miksi veri omissa käsissä on yhtäkkiä alkanut merkitä? Elijah muistaa tappaneensa miehen samana päivänä, kun pimeyden pyyntö kaikui hänen luissaan ja jätti hänet yksin kasvavan pelon kanssa. Miksi sillä miehellä ei ole hänelle mitään merkitystä, mutta Astraliljalla on?

”Miksi kukaan tässä maailmassa tekisi kauppoja paholaisen kanssa? Miksi helvetissä, kertokaa se minulle”, Elijah huutaa eteisen koriste-esineille. Marmoriveistokset ovat hiljaa. Maailma kuuluu vaikeneville.

”Tai rakastuisi paholaisen lempileluun. Tai ylipäätään rakastuisi. Helvetti!”

Elijah kiskaisee itsensä ylös lattialta vetäen syvään henkeä. Veriteot eivät tapahtuisi itsestään. Nuori mies vetää valkean takin ylleen, hänen pitää tuntea oma syntisyytensä. Sen tuntee parhaiten pukeutumalla taivaan väriin. Ovi auki, hiukset kiinni, valkoiset hanskat käsiin. Kädet vapisevat, veitsi on suuressa taskussa. Hengittelyä, sisään, ulos. Elijah ei ole koskaan välittänyt mistään. Kulkiessaan hän ajattelee olevansa kuten aina ennenkin, pelkkä villi kortti, nappula, joka siirtyy milloin kenenkin oikusta muuttaen kokokuvaa.

Frejan kirkolla käy vilske. Ihmisten keskeltä Elijah erottaa suuren, valkeahiuksisen miehen ja kaksi pientä poikaa tämän seurassa. Näky, jota Elijah ei ole todistanut aikoihin. Demoni ihmisen puvussa, hänen entinen asiakkaansa. Hymy vetäytyy Elijahin suupielille väkisinkin.

Ohi kulkiessaan Elijah hymyilee Abrahamille tietäen, että mies tunnistaa hänet yhä. Heidän kaupankäynnistään on jo aikaa, mutta demoni miehessä erottaa tutut kasvot kaikkien keskeltä. Todistaja. Nyt Abraham on nähnyt hänen kulkevan kirkolle. Elijah kulkee kuten tähänkin saakka, peittelemättä itseään. Rehellisyys maan perii. Elijah ei tahdo leikkiä olevansa jotakin, jota hän ei ole. Olento, jonka piiristä Abraham on jo kääntynyt, on pyytänyt Elijahilta palvelusta. Abrahamilla ei ole varaa kannella, Elijahilla on etulyöntiasema.

Sisällä on viileää, Frejaa ei näy missään. Kukaan ei näe Elijahin kulkevan kohti henkilökunnan siipeä, laajennusta, jossa kaikkein tärkeimmät asuvat. Vain Abraham tietää hänen olevan paikalla. Demoniuttaan pakenevan miehen sanalla ei ole mitään merkitystä Elijahille. Astraliljan huoneen ovi on raollaan, tyttö istuu sänkynsä reunalla kasvoillaan merkillisen tyhjä ilme.

”Kas, Elijah, hyvää päivää”, Astralilja sanoo havaitessaan nuoren miehen ovellaan. ”Tule toki peremmälle. Kuinka sinä voit?” Katse tytön silmissä kirkastuu, mutta Elijahilla on tunne, että hän on tullut huonolla hetkellä. Mutta onko hänen teolleen olemassa hyvää hetkeä? Elijah säpsähtää ajatusta siitä, että hänen mukanaan kantamansa veitsi uppoaisi Astraliljan valkeaan lihaan.

Kuinka sinä voit? Elijah ei ole varma, onko koskaan tiennytkään.

”Loistavasti”, Elijah sanoo hymyillen. Suupielet nykivät. Keho ei anna valhetta anteeksi.

”Se ilahduttaa minua”, Astralilja sanoo. Hymy ei viivy tytönkään kasvoilla kauaa, Elijah näkee murheen katseen takana. ”Oletko ollut kiireinen töiden kanssa?”

”Ainahan minä olen”, Elijah hymähtää. Veitsi polttelee takin taskussa, kädet vapisevat. Elijah katsoo Astraliljaa kuin tyttö ei olisi enää elävä lainkaan, kuin tämä olisi yksi ruumiskuopan hengettömistä ruhoista, jonka silmät seisovat lasittuneina päässä. Jo valmiiksi kuollut.

Astralilja vie kätensä Elijahin omalle, mies säpsähtää kosketuksen äkillisyyttä.

”Olen miettinyt sitä, mitä sanoit minulle, kun tapasimme viimeksi.”

Elijah nyökkää. Jos Astraliljan henki ei lepäisi hänen käsissään, hän kehottaisi tyttöä ottamaan oman elämänsä haltuunsa.

”Minä olen unohtanut sen kaikkein tärkeimmän.” Astralilja hymyilee. Kenenkään muun hymy ei ole koskaan saanut Elijahia pelkäämään yhtä paljon. ”Minä uskon vielä hyvään ja tahdon toimia sen säilymisen vuoksi.”

Elijah ei enää tunne ruumiinsa rajoja. Miksi Astralilja hymyilee, vaikka kaikki hänen kokemansa kipu piilottelee yhä silmien takana kuin pieni, pahoinpidelty häkkilintu? Kaikki hyvä Astraliljassa kääntyy Elijahia vastaan. Pimeyden ääni kaikuu yhä hänen sisällään, hän tietää, että jos hän empii vielä hetkenkin, hän epäonnistuu ja pilaa kaiken.

Tässä maailmassa kukaan ei saa Elijahia vastuuseen mistään. Valtion koura ei ulotu sinne, missä hän kulkee. Freja varmasti sanoisi, että Jumala näkee ja tuomitsee hänet, mutta Astraliljan särkynyttä olemusta katsoessaan Elijah ei usko ainoaankaan jumaluuteen. On olemassa vain satuttajia ja satutetuksi tulleita, valtaa eri muodoissaan. Valta on nyt Elijahin käsissä, ei valta Astraliljasta vaan Elijahista itsestään. Jos hän vuodattaa Astraliljan veren valkealle mekolle, hän ei tule enää koskaan palaamaan siihen, missä oli ennen sitä.

Maailma tuhoutuu kuitenkin, Elijah muistuttaa itseään, eikä sinun ole pakko tuhoutua sen mukana. Sinä tiedät, mitä se vaatii. Päässä jyskyttää, kädet vapisevat. Älä puhu, älä ajattele.

Enkelitytön olemus on lasinhauras, mutta silti vahvempi kuin Elijah on koskaan kyennyt olemaan. Valkeat kutrit heijastuvat veitsen teräksisestä pinnasta, mutta Elijah ei tiedä, kuuluvatko heijastuksen enkelimäiset suortuvat Astraliljalle vai hänelle itselleen. Pyhimyksiä ja paholaisia. Syntiä maailma täynnä. Mitään ei kuulu, kun veitsi uppoaa ihoon.

Verta. Elijah ei näe mitään, mutta veren haju peittää hänet kaikkialta. Vapina ottaa koko kehon haltuunsa. Kun Elijah seuraavan kerran tiedostaa ympäristönsä, hän erottaa veitsen Astraliljan olkapäässä. Punainen peittää kaiken, Elijah ei kuule mitään, edes oma sydän ei tunnu sykkivän rinnassa.

”Elijah…?” Pienen laululinnun liverrys, varovainen, pelokas. Ei linnusta saa enkeliä. Elijah näkee sen nyt. Verenpunaan kiedottuna Astralilja näyttää pelkästään satutetulta. Ensimmäinen Elijahin kuulema ääni on ontto huuto, hän säikähtää sitä paeten seinää vasten, kunnes ymmärtää sen seuraavan, kumpuavan hänen sisältään.

Astralilja ei liiku, mutta ei ole myöskään kuollut, ainoastaan raadeltu. Veitsi törröttää tytön olkapäästä, Elijah huomaa pudistelevansa päätään, pitävän käsiä korvillaan. Elijah ei ajattele tulevaa maailmaa, rikkauksia tai Azraelia vapistessaan seinää vasten. Hän ajattelee ainoastaan pientä ihmistyttöä, jonka silmät ovat jo antaneet anteeksi. Kaikki hyvä maailmassa seisoo Elijahin edessä, ja hän on iskenyt sitä veitsellä.

Elijahin huuto johdattaa ihmiset huoneeseen. Etäisesti tuttuja kasvoja, kauhistuneiden ilmeiden variaatio. Lopulta Freja, Elijahin viimeinen tuomio. Mies ei kykene liikkumaan seinältä, ei sanomaan mitään puolustaakseen itseään. Paholainen on houkutellut hänet tähän, tehnyt hänestä yhden monista leluistaan. Silti kaikki syyllisyys lepää hänen kapeilla harteillaan.

”Hyvä Luoja…”

”Astralilja. Astralilja, oletko sinä –”

”Tohtori, pian, me tarvitsemme tohtoria!”

”Voi hyvä Jumala, Elijah, mitä sinä olet mennyt tekemään…”

”Satuttiko hän sinua, Astralilja?”

”Koeta kestää, apua on tulossa…”

Äänet sekoittuvat Elijahin päässä yhdeksi suunnattomaksi kakofoniaksi. Mies näkee vain oven ja ymmärtää, että vaikka hän juoksisi siitä ulos eikä enää koskaan toisi itseään pyhään rakennukseen, hän ei tulisi vapaaksi. Silti ensimmäinen ajatus on pakeneminen. Elijah kävelee ovelle, juoksuaskeleet vain kiinnittäisivät huomion.

Veri valkealla takilla paljastaa Elijahin, joku tarttuu häneen kiinni, mutta hän osaa repiä itsensä irti tilanteesta kuin tilanteesta. Todistajat vaihtuvat Abrahamista koko kirkkoon, kaikki näkevät hänen poistuvan paikalta, mutta edes Frejan tahto ei ylety häneen saakka.

Lähettäkää koko taivas. Lähettäkää jumalallinen saattue, kuolleet enkelit haudoistaan. Elijahia ei voi saavuttaa, hän pystyy piilottamaan sielunsa, ruumiilla ei ole merkitystä niille, jotka hänen peräänsä lähtevät. Elijah vapisee eteisessään valkea takki veren koristelemana. Peiliin ei voi katsoa. Peilistä katsoo mies, joka on yrittänyt ja epäonnistunut, satuttanut ja kadottanut.

Astralilja ei edes huutanut. Tyttö jää eloon, mutta koko maailma tietää pian, että Elijah oli käärme paratiisissa, Kain Abelille. Koko maailma kieltää hänet, tuhoaa viimeisenkin kultaisen suortuvan. Vapistessaan lattialla ymmärrys kiipeää Elijahin rintaan ja täyttää sen pimeällä.

Maailma haluaa hänet hengiltä sen jälkeen, mitä hän on miltei tehnyt. Hän on onnekas, jos maailma ehtii tuhoutua ennen häntä. Ymmärrys leviää koko kehoon, pimeys on kylmä ja kipeä. Paholainen on viekotellut hänet tielle, jota hän ei nähnyt ennalta, mutta jolta hänen on mahdotonta kääntyä. Huuto lähtee syvältä kurkusta.