Luku 20: Koitähti
Kuunvalo sirottuu alttarille heittäen
varjonsa kiviseen lattiaan. Freja seisoo pää paljastettuna alttarin
edessä ja katsoo mustaa, tähdetöntä taivaankantta yllään. Itku
ei kuulu alttarille saakka, sairalasiipi on täynnä vilskettä. Yksi
huuto jäi yhdeksi huudoksi, se ei ehtinyt ruokkia paniikkia. Ne,
ketkä tietävät, tekevät tarvittavan. Loppuja odottavat aamulla
uutiset väistämättömästä.
Freja näkee kuun kalpean silmän ja
ajattelee, että maailma saa vielä yhden yön. Ne, jotka eivät
heränneet huutoon, voivat nukkua yhden ainoan levollisen pimeyden
halki aamuun, joka valaisee totuuden kaikessa rumuudessaan.
Äänetön enkeli. Laulu iäksi
paennut, laulu, jonka piti säilyttää toivo maailmassa kunnes
valtio keksii keinon selvitä hengissä. Frejan tapa pelata aikaa
kuoleville. Kaikki poissa, yhden yön aikana. Kohtuuton, nimetön
tunne kulkee Frejan sisällä ravistellen koko ruumista. Yötaivaan
alla hän on paljaana, hiukset selkään valuen. Mitään hän ei
pidä Jumalaltaan piilossa. Nähköön luoja hänen kipunsa ja
taakkansa. Edes kuunvalon edessä hän ei suostu laskeutumaan maahan
ja huutamaan.
Freja muistaa päivän, jolloin syntyi
idea enkeliprojektista. Se tapahtui täällä, tässä tilassa,
Jumalan katseen alla. Silloin alttarilla ei ollut vielä kuvaa
enkelistä. Astralilja kulki mustassa puvussaan kuten kuka tahansa
kirkon työntekijä, Freja ei muista, mitä tyttö oli tekemässä.
Sen sijaan hän muistaa, kuinka valo laskeutui tämän valkeille
kiharoille.
Hänen pitäisi olla puettuna
valkeaan eikä mustaan, Jan
sanoi Frejalle silloin. Hän on kuin enkeli. Kuin
enkeli. Profetian laulu alkoi soida Frejan tajunnassa, se räpiköi
tiensä kaikkien aiempien ideoiden päälle. Enkeli, tietenkin.
Nyt enkelillä ei ole ääntään ja
Jan on poissa. Jan, puoliveli, jonka vuoksi Freja on rukoillut
jokaisena elämänsä päivänä. Toivo, jota hän on Janin puolesta
kantanut, on vihdoin murtanut hänen selkänsä, tuhonnut kaiken sen,
mitä hän on rakentanut. Jan. Pelkkä pojan nimi saa Frejan
vapisemaan. Huuto lähtee sydämestä, eikä se lopu, kun Freja
kerran päästää sen ulos.
Kädet painuvat ohimoita vasten, koko
keho jännittyy huudon juostessa ulos vankilastaan. Se on pysynyt
sisällä liian kauan, kalvanut ja hiertänyt sisimmän täyteen
haavoja. Freja huutaa sen pois, mutta sille ei tule loppua, se sattuu
ja ravistelee. Freja ei ole antanut epätoivon saavuttaa itseään,
hän on pysynyt liikkeellä, koska pysähtyminen tarkoittaa
kuolemista. Nyt Freja ei voi enää paeta, huuto on saavuttanut
hänet. Posket kastuvat kyynelistä, mutta huuto ei lakkaa.
”Freja?”
Miesääni katkaisee huudon keskeltä.
Freja huomaa tarttuneensa etummaisen penkin reunaan kuin yrittäisi
kaikin keinoin estää itseään romahtamasta polvilleen.
”Freja, saanko tulla sinne?”
Abrahamin ääni. Mies seisoo pimeän
käytävän puolella, Freja ei erota tämän kasvoja.
”Saanhan tulla sinne?”
Freja ei sano mitään. Huuto on
leikattu veitsellä katki, loppu jää sisälle hiertämään.
Varovainen nyökkäys. Kyyneleet kiljuvat julki hänen häpeänsä.
Ei ole enää mitään menetettävää.
”Minä en tiedä enää, kehen
luottaa”, Freja hengähtää. ”Minä luulin tietäväni.
Kuvittelin pitäneeni kaiken kasassa.”
”Mitä on tapahtunut?”
”Luulin tunteneeni oman veljeni.
Miehen, jonka Astralilja päästi lähelleen. Ja näin minua
kiitetään uskostani.”
”Freja…”
”Olen aina tehnyt kaiken yksin. En
ole luottanut tarpeeksi kumpaankaan veljeeni sisällyttääkseni
vastuun heidän harteilleen. Ja nyt kaikki kaatuu minun niskaani, syy
on yksin minun. Jumala, miksi sinä olet kääntänyt katseesi pois
minusta? Onko tämä viimeinen koetokseni – jos selviän tästä,
saanko jo levähtää?”
Abraham seisoo kuunvalossa, Freja
erottaa kyyneltensä takaa järkytyksen miehen kasvoilta. Hän ei
uskalla ajatella, miltä hän itse näyttää. Ensimmäistä kertaa
hän lausuu ääneen pelkonsa ja epäilynsä, ensimmäistä kertaa
kyynelten kannattimet ovat murtuneet.
”Mitä on tapahtunut?”
”Meillä on nyt mykkä enkeli.”
Freja pudistaa päätään, kiukku ja epätoivo repivät rintaa
palasiksi. ”Mikä on profetian enkeli ilman ääntään? Pelkkä
kuvajainen, harha, johon kukaan ei enää usko?”
”Onko Astralilja…”
”Mykkä. Mykistetty. Meidän
toivomme on silvottu käyttökelvottomaksi.”
”Onko Elijah iskenyt uudelleen?”
Hysteerinen nauru pakenee Frejasta
jääden kaikumaan korkeaan tilaan. Abraham ei kavahda naista.
”Kunpa olisikin! Silloin voisin
syyttää tästä miestä, jota en ole yrittänyt pelastaa kaikkia
näitä vuosia. Se oli veljeni. Oma pikkuveljeni. Jan on vienyt
Astraliljan äänihuulet ja kadonnut jäljettömiin.”
Freja lukee Abrahamista vain syvää
myötätuntoa. Ei pakotettua sääliä, sellaista versiota
empatiasta, joka saa Frejan kurkun kuivamaan ja sormenpäät
pistelemään. Mies vain nyökkää hiljaa, on lähellä juuri sen
verran kuin on tarpeen.
”Jan on siis paholaisen puolella”,
Abraham sanoo hiljaa.
”Jan on…” Frejan lause katkeaa,
kun hän ymmärtää, ettei hänen enää tarvitse pitää veljensä
puoliverisyyttä itsellään. Nyt sen voi jakaa koko kansalle,
varoittaa kaikkia miehestä, jota hän on aiemmin suojellut keinoja
kaihtamatta. ”Tule tänne, istu alas. Minä… minun tarvitsee
kertoa sinulle kaikki.”
He istuvat alas, mies ja nainen,
demoni ja ihminen. Freja kertoo kyynelten kuivuessa kasvoilleen,
Abraham kuuntelee keskeyttämättä kertaakaan. Freja saa oman
tilansa, nainen kertoo pitäen taukoja, sihisten välillä
hampaittensa välissä, kun kipu käy liian suureksi sietää. Kun
sanat ovat lopussa, Freja laskee silmälasinsa syliinsä ja kohtaa
Abrahamin katseen suoraan.
”Ja nyt sinä odotat aamun tuloa”,
Abraham sanoo katsahtaen korkealta sisään tippuvaa kuunvaloa. ”Entä
Isak? Tietääkö hän jo?”
”Minun tehtäväni on mennä
seuraavaksi hänen luokseen kertomaan. Hänen täytyy saada kuulla
kasvotusten suoraan minulta ennen kuin ryhdymme minkäänlaisiin
toimenpiteisiin.”
Abraham nyökkää.
”Valtion päämiehille on jo
ilmoitettu. Siellä mietitään jo toimintaohjeita kirkolle.”
”Oletko valmis kohtaamaan Isakin?”
”En.” Freja vetää syvään
henkeä. ”Mutta sen on oltava minä. Tämä on sukumme asia. Me
Faustit olemme olleet tällaisia jo vuosia.”
Freja ajattelee Isakin kirkon paloa,
veljensä suunnatonta raivoa. Mitä isoveli tällä kertaa olisi
valmis polttamaan vihassaan alas, kun hän saisi kuulla uudemman
kerran? Freja tietää vihan kohdistuvan suoraan häneen. Hänen
täytyy ottaa vastaan jokainen luoti, jonka Isakin viha häneen
sinkoaa.
”Freja…” Abrahamin silmät ovat
pistävän vihreät hämärässä tilassa. ”Muistathan, että
kaikki tämä ei ole sinun kannettavissasi?”
Freja sipaisee tummat hiukset
kasvoiltaan ja naurahtaa.
”Pitelin käsissäni alati huojuvaa
rakennelmaa. Oli ajan kysymys, milloin yksi pala irtosi ja tuhosi
kaiken. Mutta minä pidin kiinni, vartioin silloinkin, kun muut
nukkuivat.” Freja pudistaa päätään, painaa sen hetkeksi alas
vain estääkseen kyyneliä tulemasta uudelleen. ”Tämä on
ensimmäinen kerta, kun en näe valoa. En pienintäkään hiventä
toivosta. Rakennelma on rikki. Jaksoin uskoa pikkuveljeeni ja nyt hän
on vienyt minulta kaiken.”
Abrahamin käsi painuu Frejan omaa
vasten. Freja ei vedä kättään kosketuksesta, hän sallii jälleen
kerran miehen tulla hetkeksi iholle. Kukaan muu ei ole koskaan tehnyt
niin. Kosketus ei paranna, mutta se on lohdullinen.
”Minä uskon sinuun yhä. Astralilja
selviää tästä ja te sisarukset selvitätte tilanteen yhdessä
valtion kanssa. Maailmalla on vielä tulevaisuus.”
Freja onnistuu pusertamaan kalpean
hymyn huulilleen. Väsynyt katse kertoo miehelle, että enempää hän
ei saisi.
”Mene puhumaan veljellesi. Jos
kykenet luottamaan minuun ja kirkkoneuvostoon sen verran, että jätät
tilanteen meidän haltuumme aamunkoittoon mennessä, pidän
mielelläni huolta asioista sillä aikaa, kun olet poissa.”
Freja nyökkää.
”Kiitos, Abraham.”
Frejalla ei ole varaa luottaa
yhteenkään sieluun, mutta todellisuuden halkeillessa hän ei
myöskään voi jättää luottamatta. Koskaan Abraham ei ole mitään
häneltä vaatinut. Sisimmässään Freja tietää senkin päivän
vielä tulevaksi, mutta ei ajattele sitä vielä. Abraham on hänen
luotetuin ystävänsä. Yhden kerran hän voi vielä asettaa jalkansa
heikolle jäälle ja rukoilla Jumalalta, että se kestäisi.
*
Veljen kasvot ovat ilmeettömät
uutisten iskeytyessä ohutta, vahamaista ihoa vasten yksi kerrallaan.
Freja istuu Isakia vastapäätä ja katsoo, kuinka veli ristii
kätensä pöydälle ja tuijottaa hetken eteensä sanomatta
sanaakaan.
Kirkkopalo, vihan korventavat liekit.
Pikkuveljen identiteetti ja pahoinpidelty enkelin kuva. Freja on
tarjoillut veljelleen kaiken. Tummista silmistä näkee, että viha
kytee vielä, se ei ole päässyt täydelliseen roihuunsa. Isakin
eleet ovat rauhallisia ja harkittuja, kun hän korjaa asentonsa
pöydän toisella puolella.
”Sinä olet salannut tämän minulta
vuosia. Koko yhteisen, yhdessä kehittämämme projektin ajan olet
pitänyt minulta tiedon siitä, että veljemme on paholaisen kätyri,
demonin luomus.” Isak asettaa kätensä mahonkiselle pöydälle,
kämmenet osoittavat kohti kattoa. Isakilla ei ole mitään
salattavaa. ”Toivottavasti sinä olet ylpeä itsestäsi nyt, kun
pieni salaisuutesi on pannut aluille koko maailmamme tuhon.”
Freja istuu selkä suorassa, hänen
ylpeytensä kruunu loistaa otsalla. Vaikka silmät punertavat
itkemisen jäljiltä, hän on yhä kovaa marmoria, isoveljensä
koskemattomissa.
”Sinä pidit tämän itse itseltäsi.
Ymmärtänet, miksi en kyennyt kertomaan sinulle yhteisen veljemme
todellisesta syntyperästä. Kerroinhan sinulle juuri, mitä tapahtui
edellisellä kerralla, kun sait tietää.”
Läikähdys Isakin kasvoilla. Kulmat
kaartuvat aavistuksen.
”Olet yksin korkeassa arvossasi
tuominnut minut kuin Jumala ikään ja punninnut, että totuuden
kertominen minulle on kaikille vaaraksi. Korkea, arvoisa sisareni,
tulisiko minun kumartaa sinua kaikessa vallassasi?”
Sormissa pistelee. Freja kohottaa
päätään ylemmäs, veljen pilkka ei saa iskeytyä vasten marmoria,
halkaista kuorta.
”Minä tein vain sen, minkä katsoin
kaikille parhaaksi. Et voi syyttää minua valheista, sillä yksikään
ihmissydän ei ole puhdas. Kannan syntini Jumalani edessä kuten
jokainen maan lapsi.”
”En minä sinua tuomitse, sisar
hyvä. On yksin Herran vastuulla, kuinka joudut maksamaan syntisi
sitten, kun sen aika koittaa.”
Freja pystyy kuvittelemaan, millainen
hänen veljensä on, kun maan heikoimmat kumartuvat hänen jalkojensa
juureen ja anovat häneltä apua. Hän näkee Isakin käännetyt
kasvot ja jylhät piirteet, hän näkee armottomuuden kehon
kaarteissa. Onneksi Isakin kirkossa ripittäminen ei kuulu Isakin
tehtäviin. Freja kavahtaa ajatusta.
”Tärkeintä ei ole nyt miettiä,
kuka on syyllistynyt mihinkin. Demonit ovat saaneet meidän veljemme
ja onnistuneet siinä, mitä alun alkaen halusivat – meillä ei ole
enää toivoa. Pian kansalle paljastuu, että me olemme pelkkiä
valehtelijoita kaikki.”
”Valtiotasolla tapahtuneesta
varmasti jo tiedetään.”
”Luonnollisesti. Hätäkokous on
aamulla, siksi saavuin nyt. Astraliljan oletetaan jäävän henkiin.”
”Sillä ei ole merkitystä. Mykkänä
tytöstä ei ole hyötyä.”
Isak nousee ylös, Freja singahtaa
perässä. Veljen pitkä ruumis saa kenet tahansa tuntemaan olonsa
pieneksi, avuttomaksi.
”Astraliljaa voisi yhä käyttää
kuvauksissa.”
”Siskoni, sinä olet tuottanut
minulle suurimman kaikista pettymyksistä, joita tähän maailmaan on
siinnyt.”
Freja kallistaa päätään
kysyäkseen.
”Olet pitänyt siipiesi suojissa
petoa, joka olisi pitänyt polttaa kehtoonsa. Minä en kykene
keskustelemaan sinun kanssasi maailman tulevaisuudesta, sillä
heikkoutesi on saanut tämän tuhon aikaan. Poistu silmistäni. En
siedä katsoa sinuun.”
Hetken Freja näkee itsensä kaukaa,
pienen lapsen silmin. Kovaksi kasvanut nainen, kaikesta selvinnyt,
kaiken kantanut. Silti isoveljensä vihan ja häpeän edessä pelkkä
tyttö, joka oppi huolehtimaan itse itsestään mätien seinien
sisällä.
Freja ei vaivaudu edes nyökkäämään
veljelleen.
”Tästä on syyttäminen vain minun
heikkouttani, en kiellä sitä”, Freja lausuu hiljaa, ”mutta
syitä veljemme vereen en voi ottaa harteilleni. Se on yksin äitimme
vastuulla.”
Ӏitimme oli syntinen nainen, jota
meidän ei tarvitsisi enää koskaa mainita keskusteluissamme.”
Isakin piirteet vääristyvä inhosta. ”Mene, häivy silmistäni.
Vuosi vuodelta sinä muistutat yhä enemmän äitiämme.”
Sanat iskeytyvät kylkiluiden alle,
suoraan lihaan. Freja kääntää selkänsä veljelleen, kulkee
takaisin salin pimeään. Hämärässä hän on liki itseään,
lähellä sitä lasta, joka vielä elää hänessä joka kerta, kun
hän joutuu katsomaan veljeään alhaalta. Freja sulkee silmänsä,
mutta pimeä seuraa häntä sinnekin.
”Freja, Freja… Voi, mihin oletkaan
tullut.”
Freja säpsähtää avaten silmänsä.
Ääni kuuluu ikonostaasin takaa, hämärässä Freja ei erota edes
pyhien kuvia maalauksista. Jokin äänessä saa Frejan kehon
jännittymään kauttaaltaan, aivan kuin se pyrkisi hänen sisälleen.
Lapsi sisällä hiljenee, tilalle astuu nainen, joka selviää mistä
vain.
”Minä olen katsellut sinua
pimeästä.”
Freja pysähtyy. Isak ei ole seurannut
häntä. Hän on suuressa salissa yksin. Ääni on tuttu, mutta siinä
on väärä sointi, kuin virhenuotti, vääntynyt versio
ihmisäänestä.
”Tiedän, mitä sinä ajattelet. Et
ole kuin äitisi, ethän? Et ole pelkkä veljesi sisko, vaan yksilö,
voimakas nainen, jota ilman yksikään ratas ei pyörisi.”
Ääni paljastaa itsensä. Sen
maaritteleva sointi ei huijaa Frejaa.
”Mene pois, koitähti. Sinä et
minua saa.”
Naurahdus on kuin virittämätön
viulunkieli.
”Tunnetko sinä minut?”
”Olen tuntenut sinut aina.”
Freja ottaa askeleen lähemmäs,
rinnassa sykkii.
”Minä en pelkää sinua. Olet
kulkenut aina rinnallani. Olen nähnyt sinut kaikissa niissä, jotka
ovat koskaan nauraneet minulle. Sinun olivat kasvot, jotka vihasivat,
sinun olivat kädet, jotka satuttivat. Olit aina siellä. Pahuus on
aina kulkenut mukanani, nauranut minulle varjoistaan. Minä tunnen
sinut. Sinä et voi saada minua.”
Nauru jatkuu rikkinäisenä, Freja
tuntee sen aaltoina sisällään.
”Tässä minä viimein olen. Luonasi
silloin, kun eniten minua tarvitset.”
”Minua et voi saavuttaa. En ole
otettavissa. Palaa liekkeihisi, demoni.”
”Demoni? Minä en ole demoni. Minä
olen se, jonka kuvaksi maalasitte pienen ihmistyttönne. Minä olen
taivaallinen.”
Ääni saa ruumiin, kalpea olento
astuu valoon. Frejan silmät suurenevat.
”Se olitkin sinä…?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti