tiistai 15. lokakuuta 2019

Viimeinen laulu: luku 18


Luku 18: Yön reunat

Yöllä on terävät reunat. Itku kaikuu kirkon seinissä, korkeimmassa tornissa istuva demoni kuuntelee ihmissurua imien sitä itseensä kuin juomaa. Azrael on täysin liikkumatta, hengityskään tuskin kuuluu. Joku seisoo alttarilla ja rukoilee enkelin kuvaa itkien niin hysteerisesti, että ääni peittää kaiken alleen.

Sshh, ei mitään hätää”, lempeä, notkea miesääni lausuu. Azrael kohentaa asentoaan tunnistaessaan äänen. ”Minä olen tässä. Me olemme kaikki nyt tässä toisiamme varten. Tule, tule, puhu kanssani. Minä olen tässä.”
Adam Lind. Azrael onnistuu naurahtamaan. Adam kuljettaa itkevän ihmisen mukanaan, yö vierii eteenpäin, mutta kaikki valvovat yhä yhteisen tuskan edessä. Astraliljan henki on pelkän paperinohuen toivon varassa. Koko kirkon tulevaisuus lepää siinä, saadaanko tytön sisäisiä vaurioita korjattua niin hyvin, että tämä kykenee vielä esiintymään enkelinä.

Yö pysyy kovana ja vastaanottamattomana, kun Azrael kohoaa siivilleen ja katoaa mustalle taivaalle. Kuunkajo on etäinen ja punertava, tämä ei ole demonien yö. Ihmisyyden tulevaisuus roikkuu raskaana arvoituksena ilmassa, Azrael ei jaksa välittää sen kohtalosta.

Kirkko huolehtii itse omasta tuhostaan. Isakin Adamin ja Frejan Abrahamin kaltaiset miehet pitävät huolta heikommista karitsoista. Kansa tarvitsee enkeliään vielä. Raivo ja pettymys kihisevät Azraelin suonissa, kun hän laskeutuu kovalle asvaltille ja laskostaa siipensä. Yksi koputus oveen, vaikka demonit eivät edes koputa. Elijah ei avaa ovea, Azrael kävelee sisään toistaen Isakin kirkossa kaikunutta itkua päässään. Elijah on aiheuttanut sen.

Viskin ja veren haju iskevät aistinelimiin jo ovella. Rikkoutuneita laseja, heiteltyjä tavaroita. Koriste-esineet tallottuina eteisen punaisella matolla. Koristereunaiselta olohuoneen sohvalta Azrael löytää itseensä käpertyneen pienen ihmisen, jonka kullanvaaleat suortuvat valuvat selkään. Vaalea paita on vain vaivoin päällä, luiseva yläruumis on nähtävissä.

Sinä teit sopimuksen hänen kanssaan”, Azrael sihisee hampaittensa välistä, ”ja nyt ihmiset Faustien kirkoissa viettävät öitään itkien ja peläten.”
Mutinaa. Azrael ei erota kunnollisia sanoja. Hän istuutuu Elijahin vierelle koskettamatta miestä millään tavalla.
Sitähän te haluatte.”
Azrael puristaa kätensä nyrkkiin.

Sinä vehkeilit paholaisen kanssa minun selkäni takana. Minä valitsin sinut yli itseni, yli oman rotuni, yli punaisen taivaan taistelun ja kaiken sen, mitä kansani joutuu kantamaan mukanaan! Kaikesta huolimatta minä päätin haluta sinut! Tällä tavoinko sinä kiität minua?”
Azrael, Azrael…” Elijahin äänessä on häivähdys humalaista huvittuneisuutta. ”Sinä kuulostat enemmän ihmiseltä kuin minä.”
Sinä olet epäinhimillisempi kuin minä olen.”
Hävisin inhimillisyyskisassa demonille. Säälittävää.”
Tiedätkö, mikä on säälittävää?” Azrael levittää kätensä, osoittaa rikkoutuneiden arvoesineiden ja veristen verhojen suuntaan. ”Tämä on säälittävää!”

Azrael nousee ylös ja näkee itsensä heijastuksena Elijahin punertavista silmistä. Suuri, sarvekas ja siivekäs olento ihmisen asumuksessa. Hetken ajan Azrael miltei kavahtaa omaa kuvaansa, petoa toisen pedon silmissä.

Kuinka sinä saatoit sotkeutua suunnitelmiin tällä tavalla? Kyllähän sinä tiesit, ettei tämä päättyisi sinun kannaltasi hyvin. Tämä maailma ei ole sinun käsissäsi!”
Minunko vikani tämä olikin? Ajattelin, että olisit enemmän vihainen tummaääniselle pomollesi kuin minulle. Hänhän se tässä minua ohjaili.”
Ja sinä olit tarpeeksi typerä tehdäksesi kuten hän sanoi! Nyt ihmiskunta on kaaoksen laidalla!”
Mitä suurta sympatiaa sydämesi kantaakaan!”

Elijah nostaa itsensä istumaan, liikkeet ovat haparoivia ja epätarkkoja. Hän taputtaa käsiään ja hymyilee leveästi pitäen jatkuvasti katseensa Azraelissa. Kun taputus loppuu, Elijahin kasvot vakavoituvat täysin.

Katso minua nyt.” Elijahin ääni kohoaa liian korkealle, Azrael säpsähtää. ”Olet oikeassa. Tämä on aivan helvetin säälittävää. Minä tapoin itseni, Azrael. En onnistunut tappamaan Astraliljaa, mutta itseni minä tuhosin täydellisesti.”

Azrael vain tuijottaa pientä, haurasta ihmistä, jonka on ottanut iholleen, päästänyt arvaamattomaan sydämeensä. Elijahin silmien takana ei ole enää valoa, mies on täysin irti itsestään. Kirkossa ihmiset itkevät yhä, mutta Elijahissa ei ole kyyneliä sille, mitä hän on tehnyt. Azrael erottaa kuumeisista liikkeistä, ettei Elijah edes ymmärrä, että on tehnyt tilanteesta mahdottoman myös Azraelille.

Minä en voi luottaa sinuun tämän jälkeen”, Azrael sanoo jättäen huoneen hiljaiseksi. Elijahin silmät seisovat päässä, mies kallistaa aavistuksen verran päätään. Kello tikittää olohuoneen kulmassa, joku itkee Isakin kirkossa, kadunkulmassa joku huutaa kipuaan pois. Azrael kuulee sen kaiken, mutta Elijahin kasvot ovat äänettömät.

Azrael vie kätensä Elijahin leualle ja kuljettaa sitä leukaperiä pitkin imien miehen jokaista yksityiskohtaa itseensä. Miten kaunis. Miten turmeltunut.
Elijah…”
Älä. Minä tiedän, että tästä ei ole enää nousua.”
Minä todella valitsin sinut. Rakastin sinua. Rakastan sinua.”
Sinä olit aina oikeassa minusta. Minä en ollut tarpeeksi ihminen. En rakasta sinua tarpeeksi. Ajauduin tähän pisteeseen.”

Azraelin käsi pysähtyy Elijahin päälaelle ja vetäytyy kokonaan pois, jättää miehen kosketuksensa ulkopuolelle. Antaa kaiken mennä, hiljaisuuden keräytyä nurkkiinsa. Pettymys Azraelin suonissa on kylmää ja väsynyttä. Se, mitä Azrael on tullut tekemään, on pelkkä muistutus.

Demonit ja ihmiset eivät ole toistensa kaltaisia”, Azrael lausuu hiljaa. ”Tiedätkö sinä, miksi me demonit keräämme teidän sielujanne?”
Elijah pudistaa päätään.
Minä en vieläkään ole pysähtynyt ajattelemaan asiaa.”
Meillä demoneilla on persoonallisuus ja voimakas, villi luonto, mutta ei lainkaan sielua. Teidän sielunne, ne… ne lämmittävät. Ne auttavat näkemään, mitä te todella olette.”
Se on siis vain paholaisen keino edistää ymmärrystä niihin, jotka tulee tuhota.”
Kyllä. Niin sen on tarkoitus mennä. Mutta…”

Azrael kumartuu Elijahin tasolle, painaa huulensa tämän omille, haistaa alkoholin ja tuntee pehmeät huulet omillaan. Ihmisyyden maku. Alkoholi ja epävarmuus. Elijah ei ehdi edes sulkea silmiään.

Osa meistä pitää siitä, mitä sielujen tutkiminen saa meidät ymmärtämään”, Azrael sanoo pehmeästi. ”Minä nautin siitä, että tunnistan kykeneväni samaan kuin ihmiset. Sielut ovat lämpimiä. Osa jopa polttavia. Te olette merkillisiä olentoja, te ihmiset, aina valmiita uskomaan ja yrittämään yhä uudelleen.”

Elijahin suu on raollaan, silmät suuret kuin ikuiset kuilut. Azraelin on ensimmäistä kertaa koskaan vaikeaa katsoa niihin suoraan.
Me demonit ajattelemme usein, että olemme synnyttäneet pahuuden maailmaan jo käärmeen ja Evan kautta”, Azrael jatkaa, ”aivan kuin te vain tanssisitte paholaisen huiluun ja kaikki se, mitä nyt tapahtuu, tapahtuisi meidän vuoksemme.”
Elijah kallistaa jälleen päätään.
Sinä opetit minulle, että on pimeyttä, joka on lähtöisin täältä.” Azrael painaa kätensä Elijahin rinnalle, tuntee sydämen räpiköivän ihon alla kuin pienen varpusen. ”Ja sen vuoksi minä pelkään ja rakastan sinua niin suuresti.”

Ihmissielu on raskas taakka”, Elijah sanoo lepattavalla, irtonaisella äänellä. Silmien takana ei ole enää ketään. Azrael kumartuu lähemmäs, sulkee hetkeksi silmänsä, kieltäytyy katsomasta tilannetta, jonka on itse aiheuttanut. Pistävä viski, veri paidalla. Azrael avaa silmänsä ja vie kätensä Elijahin otsalle. Mies ei ymmärrä eleen merkitystä eikä liikahdakaan protestoidakseen. Sitten silmät suurenevat ja kapeat raajat jännittyvät.

Muutama vavahdus. Elijah tietää, mitä Azrael tekee, vaikka ei ole koskaa todistanut sitä itse. Azrael näkee miehen pudistavan päätään, ojentavan voimattomana raajojaan, mutta hän pitää kiinni, peittää kauhuun heränneet kasvot suurella kädellään. Vasta, kun raajat eivät enää riuhdo ja viileä liekki lepattaa Azraelin kämmenellä, demoni vetäytyy.

Elijahin keho lojuu hervottomana sohvalla, siniset silmät avoimina ja enkelinkiharat valtoimenaan. Pieni nukke. Azrael puristaa kätensä kiinni, liekki on kylmä, kaikki lämpö on kuollut pois. Sielunmyyjä ei koskaan huolehtinut itsestään. Azrael ei huomaa vapisevansa ennen kuin miltei törmää Elijahin jakkaraan.

Itketkö sinä?”
Ääni rinnassa. Pimeyden puhe. Demonit eivät pääse juuriaan pakoon.
Tiedäthän sinä, etten minä voi. Minä tein niin kuin halusit. Minulla on nyt hänen sielunsa. Tein tästä lopun.”
Hän itse teki siitä lopun pettämällä sinun luottamuksesi. Ajattele nyt enkelityttöä, jolle oli jo olemassa aivan oma suunnitelmansa.”
Sinä kuvotat minua. Ohjailit hänet tähän pisteeseen. Sinun täytyi tietää, ettei Elijah onnistu tehtävässään.”

Nauru on vavisuttavaa ja raastavaa, se leikkaa syvältä. Jokainen toistaan pimeämpi ja terävämpi päivä Azraelin on yhä vaikeampi leikkiä, ettei nauru vaikuta häneen, että pimeyden ääni ei lopulta määrittele mitään.

Minä olen väsynyt tähän kaikkeen”, Azrael huokaisee. ”Ihmisiin, rakastamiseen, sieluihin ja tuhoon.”
Tahdotko jo nähdä taivaan palavan?”
En ole lainkaan varma, haluanko nähdä sen palavan ollenkaan.”
Sinä et tarvitse aikaa toipumiseen.” Jos äänellä olisi ruumis, se nyökkäisi Elijahin hervottomaan ruumiiseen päin. ”Ei ole mitään, mistä toipua. Sinä olet sieluton, muista se. Vain yksi langenneista, mustasiipinen enkeli. Et ole ihminen. Tunteesi tuota olentoa kohtaan eivät tehneet sinusta ihmistä ja velvoitan sinua jatkamaan kuten tähänkin saakka. Tottelemattomuutta en katsele sormieni läpi enää lainkaan.”

Raskas hiljaisuus palaa Azraelin sisälle, sydämen syrjässä ei enää pistele. Ääni on poissa, pimeys on koonnut itsensä ja palannut jälleen kansan keskuuteen. Elijahin sielu hankaa kylmänä Azraelin kämmentä vasten, demoni painaa sen lähemmäs rintaansa, talteen, suojaan maailmalta.

Minä pidän sinut suojassa”, Azrael kuiskaa asetellen Elijahin makuulle sohvalle. Viimeinen katse lasittuneisiin silmiin. Azrael painaa silmät kiinni. Elijah on kuin heiveröinen nukke, kaunis ja vain melkein kuollut. Yksi liike Azraelilta ja luiseva rinta vetäisi jälleen henkeä. Azrael pitää itsensä kahleissa, sitoo kätensä ajatukseen siitä, että Elijah petti hänen luottamuksensa ja katosi jopa itseltään. Salli paholaisen viedä itsensä. Miehen sielu tuntuu kylmältä Azraelin rinnassa. Jos demonissa olisi kyyneliä, ne valuisivat poskille muistomerkkinä miehelle, joka ei osannut olla ihminen.

Yötaivas ulkona on yhä terävä ja syvänmusta. Tänä yönä ei nukuta tai naureta. Azrael tietää, että Elijah on vietävä pois, jotta kirkko ei löydä ja häpäise tämän ruumista. Yö ritisee reunoistaan, taivas itkee pois ne kyyneleet, joita Azraelissa ei ole. Demoni vie kätensä Elijahin hiuksille, silittää varoen kutreja, jotka olisivat voineet kuulua enkelille. Kynttilöiden liekit lepattavat kyyhkynsiiven lailla, Azrael painaa päänsä Elijahin liikkumatonta rintaa vasten ja sulkee silmänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti