Luku 18: Yön reunat
Yöllä on terävät reunat. Itku
kaikuu kirkon seinissä, korkeimmassa tornissa istuva demoni
kuuntelee ihmissurua imien sitä itseensä kuin juomaa. Azrael on
täysin liikkumatta, hengityskään tuskin kuuluu. Joku seisoo
alttarilla ja rukoilee enkelin kuvaa itkien niin hysteerisesti, että
ääni peittää kaiken alleen.
”Sshh, ei mitään hätää”,
lempeä, notkea miesääni lausuu. Azrael kohentaa asentoaan
tunnistaessaan äänen. ”Minä olen tässä. Me olemme kaikki nyt
tässä toisiamme varten. Tule, tule, puhu kanssani. Minä olen
tässä.”
Adam Lind. Azrael onnistuu
naurahtamaan. Adam kuljettaa itkevän ihmisen mukanaan, yö vierii
eteenpäin, mutta kaikki valvovat yhä yhteisen tuskan edessä.
Astraliljan henki on pelkän paperinohuen toivon varassa. Koko kirkon
tulevaisuus lepää siinä, saadaanko tytön sisäisiä vaurioita
korjattua niin hyvin, että tämä kykenee vielä esiintymään
enkelinä.
Yö pysyy kovana ja
vastaanottamattomana, kun Azrael kohoaa siivilleen ja katoaa mustalle
taivaalle. Kuunkajo on etäinen ja punertava, tämä ei ole demonien
yö. Ihmisyyden tulevaisuus roikkuu raskaana arvoituksena ilmassa,
Azrael ei jaksa välittää sen kohtalosta.
Kirkko huolehtii itse omasta
tuhostaan. Isakin Adamin ja Frejan Abrahamin kaltaiset miehet pitävät
huolta heikommista karitsoista. Kansa tarvitsee enkeliään vielä.
Raivo ja pettymys kihisevät Azraelin suonissa, kun hän laskeutuu
kovalle asvaltille ja laskostaa siipensä. Yksi koputus oveen, vaikka
demonit eivät edes koputa. Elijah ei avaa ovea, Azrael kävelee
sisään toistaen Isakin kirkossa kaikunutta itkua päässään.
Elijah on aiheuttanut sen.
Viskin ja veren haju iskevät
aistinelimiin jo ovella. Rikkoutuneita laseja, heiteltyjä tavaroita.
Koriste-esineet tallottuina eteisen punaisella matolla.
Koristereunaiselta olohuoneen sohvalta Azrael löytää itseensä
käpertyneen pienen ihmisen, jonka kullanvaaleat suortuvat valuvat
selkään. Vaalea paita on vain vaivoin päällä, luiseva yläruumis
on nähtävissä.
”Sinä teit sopimuksen hänen
kanssaan”, Azrael sihisee hampaittensa välistä, ”ja nyt
ihmiset Faustien kirkoissa viettävät öitään itkien ja peläten.”
Mutinaa. Azrael ei erota kunnollisia
sanoja. Hän istuutuu Elijahin vierelle koskettamatta miestä millään
tavalla.
”Sitähän te haluatte.”
Azrael puristaa kätensä nyrkkiin.
”Sinä vehkeilit paholaisen kanssa
minun selkäni takana. Minä valitsin sinut yli itseni, yli oman
rotuni, yli punaisen taivaan taistelun ja kaiken sen, mitä kansani
joutuu kantamaan mukanaan! Kaikesta huolimatta minä päätin haluta
sinut! Tällä tavoinko sinä kiität minua?”
”Azrael, Azrael…” Elijahin
äänessä on häivähdys humalaista huvittuneisuutta. ”Sinä
kuulostat enemmän ihmiseltä kuin minä.”
”Sinä olet epäinhimillisempi kuin
minä olen.”
”Hävisin inhimillisyyskisassa
demonille. Säälittävää.”
”Tiedätkö, mikä on säälittävää?”
Azrael levittää kätensä, osoittaa rikkoutuneiden arvoesineiden ja
veristen verhojen suuntaan. ”Tämä on säälittävää!”
Azrael nousee ylös ja näkee itsensä
heijastuksena Elijahin punertavista silmistä. Suuri, sarvekas ja
siivekäs olento ihmisen asumuksessa. Hetken ajan Azrael miltei
kavahtaa omaa kuvaansa, petoa toisen pedon silmissä.
”Kuinka sinä saatoit sotkeutua
suunnitelmiin tällä tavalla? Kyllähän sinä tiesit, ettei
tämä päättyisi sinun kannaltasi hyvin. Tämä maailma ei ole
sinun käsissäsi!”
”Minunko vikani tämä olikin?
Ajattelin, että olisit enemmän vihainen tummaääniselle pomollesi
kuin minulle. Hänhän se tässä minua ohjaili.”
”Ja sinä olit tarpeeksi typerä
tehdäksesi kuten hän sanoi! Nyt ihmiskunta on kaaoksen laidalla!”
”Mitä suurta sympatiaa sydämesi
kantaakaan!”
Elijah nostaa itsensä istumaan,
liikkeet ovat haparoivia ja epätarkkoja. Hän taputtaa käsiään ja
hymyilee leveästi pitäen jatkuvasti katseensa Azraelissa. Kun
taputus loppuu, Elijahin kasvot vakavoituvat täysin.
”Katso minua nyt.” Elijahin ääni
kohoaa liian korkealle, Azrael säpsähtää. ”Olet oikeassa. Tämä
on aivan helvetin säälittävää. Minä tapoin itseni, Azrael. En
onnistunut tappamaan Astraliljaa, mutta itseni minä tuhosin
täydellisesti.”
Azrael vain tuijottaa pientä,
haurasta ihmistä, jonka on ottanut iholleen, päästänyt
arvaamattomaan sydämeensä. Elijahin silmien takana ei ole enää
valoa, mies on täysin irti itsestään. Kirkossa ihmiset itkevät
yhä, mutta Elijahissa ei ole kyyneliä sille, mitä hän on tehnyt.
Azrael erottaa kuumeisista liikkeistä, ettei Elijah edes ymmärrä,
että on tehnyt tilanteesta mahdottoman myös Azraelille.
”Minä en voi luottaa sinuun tämän
jälkeen”, Azrael sanoo jättäen huoneen hiljaiseksi. Elijahin
silmät seisovat päässä, mies kallistaa aavistuksen verran
päätään. Kello tikittää olohuoneen kulmassa, joku itkee Isakin
kirkossa, kadunkulmassa joku huutaa kipuaan pois. Azrael kuulee sen
kaiken, mutta Elijahin kasvot ovat äänettömät.
Azrael vie kätensä Elijahin leualle
ja kuljettaa sitä leukaperiä pitkin imien miehen jokaista
yksityiskohtaa itseensä. Miten kaunis. Miten turmeltunut.
”Elijah…”
”Älä. Minä tiedän, että tästä
ei ole enää nousua.”
”Minä todella valitsin sinut.
Rakastin sinua. Rakastan sinua.”
”Sinä olit aina oikeassa minusta.
Minä en ollut tarpeeksi ihminen. En rakasta sinua tarpeeksi.
Ajauduin tähän pisteeseen.”
Azraelin käsi pysähtyy Elijahin
päälaelle ja vetäytyy kokonaan pois, jättää miehen
kosketuksensa ulkopuolelle. Antaa kaiken mennä, hiljaisuuden
keräytyä nurkkiinsa. Pettymys Azraelin suonissa on kylmää ja
väsynyttä. Se, mitä Azrael on tullut tekemään, on pelkkä
muistutus.
”Demonit ja ihmiset eivät ole
toistensa kaltaisia”, Azrael lausuu hiljaa. ”Tiedätkö sinä,
miksi me demonit keräämme teidän sielujanne?”
Elijah pudistaa päätään.
”Minä en vieläkään ole
pysähtynyt ajattelemaan asiaa.”
”Meillä demoneilla on
persoonallisuus ja voimakas, villi luonto, mutta ei lainkaan sielua.
Teidän sielunne, ne… ne lämmittävät. Ne auttavat näkemään,
mitä te todella olette.”
”Se on siis vain paholaisen keino
edistää ymmärrystä niihin, jotka tulee tuhota.”
”Kyllä. Niin sen on tarkoitus
mennä. Mutta…”
Azrael kumartuu Elijahin tasolle,
painaa huulensa tämän omille, haistaa alkoholin ja tuntee pehmeät
huulet omillaan. Ihmisyyden maku. Alkoholi ja epävarmuus. Elijah ei
ehdi edes sulkea silmiään.
”Osa meistä pitää siitä, mitä
sielujen tutkiminen saa meidät ymmärtämään”, Azrael sanoo
pehmeästi. ”Minä nautin siitä, että tunnistan kykeneväni
samaan kuin ihmiset. Sielut ovat lämpimiä. Osa jopa polttavia. Te
olette merkillisiä olentoja, te ihmiset, aina valmiita uskomaan ja
yrittämään yhä uudelleen.”
Elijahin suu on raollaan, silmät
suuret kuin ikuiset kuilut. Azraelin on ensimmäistä kertaa koskaan
vaikeaa katsoa niihin suoraan.
”Me demonit ajattelemme usein, että
olemme synnyttäneet pahuuden maailmaan jo käärmeen ja Evan
kautta”, Azrael jatkaa, ”aivan kuin te vain tanssisitte
paholaisen huiluun ja kaikki se, mitä nyt tapahtuu, tapahtuisi
meidän vuoksemme.”
Elijah kallistaa jälleen päätään.
”Sinä opetit minulle, että on
pimeyttä, joka on lähtöisin täältä.” Azrael painaa kätensä
Elijahin rinnalle, tuntee sydämen räpiköivän ihon alla kuin
pienen varpusen. ”Ja sen vuoksi minä pelkään ja rakastan sinua
niin suuresti.”
”Ihmissielu on raskas taakka”,
Elijah sanoo lepattavalla, irtonaisella äänellä. Silmien takana ei
ole enää ketään. Azrael kumartuu lähemmäs, sulkee hetkeksi
silmänsä, kieltäytyy katsomasta tilannetta, jonka on itse
aiheuttanut. Pistävä viski, veri paidalla. Azrael avaa silmänsä
ja vie kätensä Elijahin otsalle. Mies ei ymmärrä eleen merkitystä
eikä liikahdakaan protestoidakseen. Sitten silmät suurenevat ja
kapeat raajat jännittyvät.
Muutama vavahdus. Elijah tietää,
mitä Azrael tekee, vaikka ei ole koskaa todistanut sitä itse.
Azrael näkee miehen pudistavan päätään, ojentavan voimattomana
raajojaan, mutta hän pitää kiinni, peittää kauhuun heränneet
kasvot suurella kädellään. Vasta, kun raajat eivät enää riuhdo
ja viileä liekki lepattaa Azraelin kämmenellä, demoni vetäytyy.
Elijahin keho lojuu hervottomana
sohvalla, siniset silmät avoimina ja enkelinkiharat valtoimenaan.
Pieni nukke. Azrael puristaa kätensä kiinni, liekki on kylmä,
kaikki lämpö on kuollut pois. Sielunmyyjä ei koskaan huolehtinut
itsestään. Azrael ei huomaa vapisevansa ennen kuin miltei törmää
Elijahin jakkaraan.
”Itketkö sinä?”
Ääni rinnassa. Pimeyden puhe.
Demonit eivät pääse juuriaan pakoon.
”Tiedäthän sinä, etten minä voi.
Minä tein niin kuin halusit. Minulla on nyt hänen sielunsa. Tein
tästä lopun.”
”Hän itse teki siitä lopun
pettämällä sinun luottamuksesi. Ajattele nyt enkelityttöä, jolle
oli jo olemassa aivan oma suunnitelmansa.”
”Sinä kuvotat minua. Ohjailit hänet
tähän pisteeseen. Sinun täytyi tietää, ettei Elijah onnistu
tehtävässään.”
Nauru on vavisuttavaa ja raastavaa, se
leikkaa syvältä. Jokainen toistaan pimeämpi ja terävämpi päivä
Azraelin on yhä vaikeampi leikkiä, ettei nauru vaikuta häneen,
että pimeyden ääni ei lopulta määrittele mitään.
”Minä olen väsynyt tähän
kaikkeen”, Azrael huokaisee. ”Ihmisiin, rakastamiseen, sieluihin
ja tuhoon.”
”Tahdotko jo nähdä taivaan
palavan?”
”En ole lainkaan varma, haluanko
nähdä sen palavan ollenkaan.”
”Sinä et tarvitse aikaa
toipumiseen.” Jos äänellä olisi ruumis, se nyökkäisi Elijahin
hervottomaan ruumiiseen päin. ”Ei ole mitään, mistä toipua.
Sinä olet sieluton, muista se. Vain yksi langenneista, mustasiipinen
enkeli. Et ole ihminen. Tunteesi tuota olentoa kohtaan eivät tehneet
sinusta ihmistä ja velvoitan sinua jatkamaan kuten tähänkin
saakka. Tottelemattomuutta en katsele sormieni läpi enää
lainkaan.”
Raskas hiljaisuus palaa Azraelin
sisälle, sydämen syrjässä ei enää pistele. Ääni on poissa,
pimeys on koonnut itsensä ja palannut jälleen kansan keskuuteen.
Elijahin sielu hankaa kylmänä Azraelin kämmentä vasten, demoni
painaa sen lähemmäs rintaansa, talteen, suojaan maailmalta.
”Minä pidän sinut suojassa”,
Azrael kuiskaa asetellen Elijahin makuulle sohvalle. Viimeinen katse
lasittuneisiin silmiin. Azrael painaa silmät kiinni. Elijah on kuin
heiveröinen nukke, kaunis ja vain melkein kuollut. Yksi liike
Azraelilta ja luiseva rinta vetäisi jälleen henkeä. Azrael pitää
itsensä kahleissa, sitoo kätensä ajatukseen siitä, että Elijah
petti hänen luottamuksensa ja katosi jopa itseltään. Salli
paholaisen viedä itsensä. Miehen sielu tuntuu kylmältä Azraelin
rinnassa. Jos demonissa olisi kyyneliä, ne valuisivat poskille
muistomerkkinä miehelle, joka ei osannut olla ihminen.
Yötaivas ulkona on yhä terävä ja
syvänmusta. Tänä yönä ei nukuta tai naureta. Azrael tietää,
että Elijah on vietävä pois, jotta kirkko ei löydä ja häpäise
tämän ruumista. Yö ritisee reunoistaan, taivas itkee pois ne
kyyneleet, joita Azraelissa ei ole. Demoni vie kätensä Elijahin
hiuksille, silittää varoen kutreja, jotka olisivat voineet kuulua
enkelille. Kynttilöiden liekit lepattavat kyyhkynsiiven lailla,
Azrael painaa päänsä Elijahin liikkumatonta rintaa vasten ja
sulkee silmänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti