Luku 12: Kylmän piirtämä
Pimeys on öljyinen ja sakea, sen
hengittäminen kuin tervaa keuhkoissa. Azrael sulautuu osaksi sitä,
kiinnittyy varjoihin unohtaen hetkeksi fyysiset rajoitteensa. Hän
elää pimeydestä, odottaa sen tiivistyvän ympärilleen
kuristavaksi kahleeksi. Sillä on hänelle asiaa. Näillä seuduilla
kukaan ei kiinnittäisi mitään huomiota.
Pimeydellä on silmät. Azrael tuntee
jälleen ruumiinsa rajat, ensin sormenpäät, sitten hiljalleen
jalat, keskivartalon, pään. Miltei ihmien jälleen. Pimeys vetäytyy
iholta, avaa musteisen suunsa.
”Sinä olet toiminut omin päin.”
Kirskuva, tajuntaa raastava ääni. Se kuuluu Azraelin sisällä,
vaikka Azrael tietää sen lähteen. Pimeys puhuu hänelle.
”Niin olenkin”, Azrael tunnustaa.
Pimeydelle ei voi valehdella. Se näkee hänet kaikkialta.
”Tuhosit alueita, joita sinun ei
ollut vielä lupa tuhota.”
”Minä katsoin sen tarpeelliseksi.”
”Sinä annoit ihmisille lisää
syitä uskoa, että kolmas aalto on tulossa! Että minä valmistaudun
tuhoamaan ihmiskunnan!”
Mylvintä täyttää Azraelin
rintalastan, hän katuu fyysistä muotoaan, mutta ei voi enää paeta
rajattomuuteen musteen täyttäessä hiljalleen hänen keuhkojaan.
”Minä tiedän, mitä sinä olet
tehnyt minun kulkiessani ihmisen muodossa.”
”Tietenkin sinä tiedät. En ole
niin typerä, että olisin toiminut kuvitellen, että minulla olisi
jotakin salattavaa.”
”Se ihmismies. Vaaleatukkainen.”
”Kyllä, hän. Mitä hänestä?”
Azraelin ääni pysyy tasaisena,
vaikka hän tuntee tumman äänen kietoutuvan sydämensä ympärille.
Mustetta tihkuu koko kehoon, Azraelin on vaikeaa hahmottaa mitään
muuta. Hän vetää syvään henkeä. Sydän pumppaa mustaa nestettä.
Onko se pelkoa vai pimeyden tiukka ote hänestä, hän ei tiedä.
”Sinä haiset ihmiseltä.”
”Anna minun olla.”
”Minä tiedän, mistä tässä on
kyse. Päättömässä riehumisessasi. Olet ottanut ihmisen
ihollesi.”
”Älä edes kuvittele tietäväsi
siitä mitään. Itse olet omaksunut ihmisen muodon jo vuoksiksi,
sinulla ei ole varaa arvostella valintojani.”
”Sinä kuulostat ihmiseltä.
Oletko unohtanut, kuinka lankesimme yhdessä? Oletko unohtanut, mitä
punaisen taivaan taistelussa tapahtui?”
”Minä en koskaan voisi unohtaa. Ja
juuri siksi minä teen, mitä teen.”
Paine sydämen ympärillä kasvaa,
Azrael ei voi enää paeta fyysistä kehoaan. Hän hengittää
tiheään, lihakset jännittyneinä, mieli pimeyden sumentamana. Hän
tietää tehneensä virheen tuhotessaan paikkoja ilman käskyä.
Kukaan muu demoni ei ole vielä tehnyt niin. Mutta muilla demoneilla
ei ole hänen asemaansa, he eivät näe, mitä hän näkee. He eivät
ole päästäneet iholleen enkelinkasvoista hirviötä ja oppineet
rakastamaan sitä kuin itseään.
Vihlaisu. Hetkeksi kaikki on mustaa,
kylmä, tumma aalto vetää Azraelin mukanaan. Hän havaitsee
lojuvansa polvillaan asvaltilla. Vasta sitten tunne on poissa, henki
kulkee kuritettuun ruumiiseen.
”Sinä hoidat sotkun, jonka olet
aiheuttanut. Ihmiset ovat kauhuissaan siitä, mitä sinä teit. Sana
on jo alkanut kiertää.”
”Tämä saattaa hyödyttää sinua.
Jos rakkaat ystävämme Faustit käyttävät enkelityttönsä
loppuun, kansan toivo romahtaa ja he tajuavat, että jäljellä on
vain luomasi pimeys.”
”Minä tahdon murtaa heidät
henkilökohtaisesti, voimaani uhmaavat, sokeat Faustit ja heidän
valheellisen enkelinsä. Etkä sinä ajatellut muuta kuin omaa
kärsimystäsi riehuessasi reuna-alueilla. Sinä et tahtonut
hyödyttää minun päämääriäni.”
”Olenhan tehnyt jo paljon eduksesi.”
Uusi vihlaisu, Azraelin silmissä
sumenee.
”Pese ihmisen haju iholtasi. Olet
mennyt liian pitkälle, viipynyt liian kauan hänen luonaan. Älä
jätä merkkejä itsestäsi.”
Pimeys vetää rihmansa pois, öljyinen
peitto katoaa ja jättää jäljelle vain halkeilevan asvaltin ja
hylätyn tehtaan. Azrael on lyhistynyt polvilleen, hänen ruumiinsa
on kuin ihmisen, mielensä kuin haavoitetun, nöyryytetyn pedon.
Hampaat kirskuvat toisiaan vasten, kynnet uppoavat syvälle
asvalttiin. Häntä ei toistamiseen kohdeltaisi näin.
*
Unen laidat himmenevät, kun oveen
koputetaan. Elijah säpsähtää ja ponkaisee ylös sohvaltaan tutun
rytmin herätellessä hänet todelliseen maailmaan. Uni jää taa,
Elijah kulkee ovelleen vain nähdäkseen tutun, tumman varren ja
veren tahriman, ennestään karmiininpunaisen paidan.
”Azrael? Mitä sinä täällä
teet?” Elijahin vaaleat kiharat valuvat harteilta solisluille.
Kasvoilla näkyy unen utuisuus. Azrael ei uskalla koskettaa miestä.
”Azrael? Me emme sopineet mitään. En ole ehtinyt toimittaa muiden
asiakkaiden tilauksiakaan. Mittatilaustyötä, tiedäthän, moni
haluaa juuri tietyn ikäisiä ja kokoisia… Azrael? Mikä sinulla
on?”
Azraelin pää painuu Elijahin olalle,
kosketus on lämmin ja kaipaava, kuin demoni tarvitsisi Elijahin
lähelleen selvitäkseen hengissä.
”Hei? Mitä tämä on, näin
yllättäen?” Elijah ei saa vastausta, Azrael kietoo hänet
tiukasti itseään vasten. Hetken päästä Elijahin koko keho
vapisee, kylmyys on hiipinyt luihin saakka.
”Sinä pelotat minua”, Elijah
sanoo. Hengitys huuruaa jo, hän vetäytyy kosketuksesta havaiten
punertavan hehkun Azraelin silmissä. ”Mitä on tapahtunut?”
Elijah vie kädet palelevan kehonsa suojaksi, Azrael ei enää pyri
lähemmäs.
”Minä haluan sinut.”
”Anteeksi?”
”Haluan sinut. Ja sinä tiedät
sen.”
”Azrael, nyt minä en ymmärrä.
Minä en ole juuri nyt töissä, olin nukkumassa. Tämä on
tavallinen päivä, emme olleet sopineet mitään, minä –”
”Minun täytyy saada tietää,
haluatko sinäkin minut.”
”Mitä…”
Hehku Azraelin silmissä on kuumeinen,
mutta ei tavalla, johon Elijah on demoneilla tottunut. Azrael katsoo
häntä kuin ihmismies, joka tietää, mitä tahtoo, mutta epäröi
ottaa sen. Kylmyys tanssii yhä Elijahin iholla. Hän ottaa
varovaisen askeleen kohti Azraelia, vie kätensä tämän poskelle.
Ei reaktiota.
”Mistä tämä nyt yhtäkkiä tuli
mieleesi? Aivan tosi, Azrael, minulla on tavallinen päivä…”
”Minun täytyy saada tietää.”
”Oletko sinä mennyt tekemään
jotakin?”
Azraelin katse kulkeutuu Elijahin
löysän paidan paljastamilta olkapäiltä lattiaan. Ihminen. Mikään
Azraelissa ei enää kerro hänen demonisuudestaan, silmien hehkukaan
ei enää näytä Elijahille eläimelliseltä.
”Azrael? Mitä sinä olet tehnyt?”
”Oletko kuunnellut uutisia?”
”Mistä muka?”
”Et sinä turhaan ole rahaa
haalinut. Tiedän, että sinulla on ruutu jossakin.”
”Tietenkin on, mutta…”
”Tiedätkö siis, mitä itäisellä
reuna-alueella on tapahtunut?”
”En tiedä. Azrael, mitä helvettiä
tämä tarkoittaa?”
”Minä tuhosin alueen, josta
useimmiten keräät ne onnettomat ihmiset, joita myyt eteenpäin.”
Elijahin silmät laajenevat, kun
sanojen merkitys keihästää hänen rintansa. Askelia taaksepäin,
pään pudistelua. Azrael todistaa Elijahin kulkevan
ulottumattomiinsa, kauemmas hänestä kuin koskaan.
”Mitä sinun päässäsi oikein
liikkui? Päätitkö, etten saa enää jatkaa työtäni samaan
tapaan?”
”Minä en tiedä.”
”Sinä et tiedä! Helvetin
loistavaa!”
”Minä olin niin täynnä vihaa. En
ole ollut vihainen aikoihin.”
”Minua ei kiinnosta tippaakaan, mitä
sinä tunnet tästä. Leikitkö sinä minulla? Tulet tänne ilman
sovittua aikaa ja puhut sekavia, kerrot tuhonneesi alueen, jolla minä
elätän itseni!”
Azrael tulee iholle, Elijah ei ehdi
väistää, voimakkaat kädet lukitsevat Elijahin ohuet ranteet.
”Päästä irti minusta.” Ääni
tihkuu kylmää.
Azrael puristaa kovempaa, hetken
silmissä leimuaa jälleen, Elijah tuntee veren kulkevan jälleen
suonissaan, kun saa nähdä Azraelin liekeissä, raivoa täynnä.
Sitten nimetön tunne pyyhkii Azraelin kasvot tyhjiksi ja demoni
vetäytyy kuin Elijahin iho polttaisi häntä.
Jotakin pakenee Azraelin huulilta.
Varovainen, hiljainen sana.
”Mitä sinä sanoit?”
”Anteeksi.”
”Sinä todella pelotat minua. Mitä
sinä haluat?”
”Minä aivan oikeasti tuhosin
suurimman osan itäisestä reuna-alueesta. Maailma on hetken jälleen
ongelmissa.”
”Miten se liittyy mihinkään?
Paitsi siihen, että hyväksikäytin sitä aluetta omiin tarpeisiini
vuosia? Jos haluat tuhota urani, tiedät varmasti, ettei se alue
ollut suinkaan ainoa, josta löytää huonokuntoisia ihmisraatoja.”
Mitä enemmän Elijah puhuu, sitä
merkillisemmäksi ilme Azraelin kasvoilla käy. Elijah ei enää
tiedä, millaisen olennon kanssa hengittää samaa ilmaa.
”Minä en pyrkinyt sillä mihinkään.
Tiedäthän sinä minun maineeni – tuhoan, koska se tuottaa minulle
nautintoa. Koska tahdon nähdä, kuinka ihmiset reagoivat. Sen alueen
tuhoaminen ei herättänyt minussa mitään.”
Elijahin ilme ei värähdäkään.
Kylmyys pistelee sormia.
”En tiedä, mitä minulle tapahtuu.
En tiedä enää lainkaan. Tuhosin alueen ilman mitään hyvää
syytä. Se ei hyödytä ketään. Minä vain… minä olin hetken
aikaa aivan suunnattoman vihainen.”
Elijah huomaa käsiensä tärisevän,
kun hän ymmärtää, ettei Azrael suostu katsomaan häntä silmiin.
”Miksi sinä olit vihainen?”
”Minä ajattelin sinua.”
”Ja tulit vihaiseksi?”
Syvä huokaus. Maahan painettu katse.
Kuka tämä olento on? Hauras kuin varpunen, kaino kuin nuori
neitsyt. Elijah ei muista suudelleensa tällaista versiota
Azraelista. Kauhu kirii sydämeen saakka, Elijahilla ei ole koskaan
ollut yhtä kylmä.
”Minä olen alkanut miettiä
ihmisyyttä.”
”Älä vaivaudu. Meissä ei juuri
miettimistä ole.”
”Te olette aina huvittaneet minua.
Te ja teidän suuret tunteenne, kykynne luikerrella mistä tahansa
sisullanne. Mutta sinä et ole sellainen. Sinussa on enemmän pahaa
verta kuin minussa.”
”Älä.”
”Huomasin sen heti sinut tavattuani.
Sinä et ole kuten muut ihmiset. Et tunne samaa tunneskaalaa, et ole
lainkaan ennustettavissa. Tunnet armoa suunnilleen yhtä paljon kuin
minäkin.”
Elijah ei huomaa likistyneensä
lipastoaan vasten, aivan kuin hänen henkensä olisi vaarassa.
”Heittäydyit fyysiseen suhteeseen
kanssani ja pidit suurempana ongelmana sitä, että olen mies kuin
sitä, että olen demoni. En ole koskaan kuullut sellaista kenenkään
muun suusta.”
”Azrael, lopeta.”
”Olet kertakaikkisen paatunut. Sinun
ansiostasi olen alkanut ajatella, mitä ylipäätään on olla demoni
tai ihminen. Onko pahuus todella veressä, siinä, millaiseksi
olennoksi on syntynyt?”
”Lopeta, minä en saa henkeä.
Filosofia ei sovi sinulle.”
Ensimmäistä kertaa hymy luikertelee
Azraelin kasvoille. Avoin, leveä sahalaitainen virnistys. Siltikään
Elijah ei tunne aavistustakaan siitä Azraelista, jonka on päästänyt
iholleen.
”Minä olen tullut lopputulokseen,
joka ei varsinaisesti miellytä minua.”
”Hyvä. En halua tietää.”
”Minä taidan todella pitää
sinusta.”
”Azrael, minä saatoin jo pyytää
sinua lopettamaan.”
”Minä rakastan sinua.”
Kylmä räjähtää Elijahin sisälle,
mitään menetettävää ei enää ole. Se, mitä Azraelin huulet
kertovat, on ollut luettavissa tämän viipyilevistä katseista,
varovaisista eleistä, jotka karttavat kaikkea sitä mitä ihmisetkin
karttavat epäröidessään tunteidensa kanssa. Elijah ymmärtää
kesyttäneensä pedon. Kaikkien pelkäämä kuolemanenkeli on
ryöminyt helvetistä suutelemaan hänen jalkojaan.
Elijah tietää jo. Ei ole sanottavaa.
Ei mitään kertomista siinä, että hän on valvonut öitään
ajatellen, kenen kanssa Azrael nukkuu, ketkä saavat puhua hänestä
kuin tuntisivat hänet aivan kuten hän. Elijah, jonka elämä on
kuulunut aina hänelle itselleen, on rutistettu pieneksi, pelkistetty
toisen olennon rakkauden kohteeksi. Se määrittelee hänet,
pienentää hänen elintilaansa. Elijah ei saa henkeä. Elijahin on
pelkästään kylmä.
Elijah voisi sanoa, ettei demoni voi
rakastaa. Demoni on kuin eläin. Tunteeton. Paholaisesta lähtöisin.
Mutta Azrael on enkeli, taivaasta langennut, enemmän pyhä kuin
yksikään tämän maan kumartama olento. Vääristynyt ja katkennut.
Mikä Elijah on määrittelemään ikuista olentoa, kun hän on itse
lähempänä kieroumaa kuin tämä?
”Minä olen valvonut öitä”,
Elijah tunnustaa. ”Sinä olet hukuttanut minut monta kertaa. Olen
tippunut ajatuksissani sinuun, tukehtunut ja ajatellut, että juuri
siten minä haluan lähteä, miten kaunista onkaan olla niin avuton.”
Vihdoin silmät kohtaavat. Kaikki on
riisuttu.
”Ja minä olen myös pelännyt.
Minä, jota olet aina kutsunut pelottomaksi. Miksi en kestä ajatusta
siitä, että vedät jonkun muun punaasi? Että olet ikuinen,
tuhonnut niin monen elämän ilman, että olen tiennyt siitä? Niin
usea on saanut nähdä sinun hymyilevän yössä. Kaikki tietävät
sinun nimesi, kutsuvat sinua kuin tuntisivat sinut, ja se tieto on
alkanut kuristaa minua niinä öinä, jotka valvon yksin.”
Azraelin käsi kulkeutuu Elijahin
olalle, varoen, lupaa pyytäen. Elijah ei enää vapise, hän tulee
lähemmäksi. Lupa on annettu.
”Tämän kaunopuheisemmaksi minä en
tästä tule. Pelkään sitä, että joku ajattelee sinun vastikään
aiheuttamiasi tuhoja ja kuvittelee tietävänsä, millainen sinä
olet, omistaa sinut mielikuvana. Ehkä tämä on lähimpänä
rakkautta, johon minä pääsen.”
”Ssh”, Azrael kuiskaa vieden
kätensä Elijahin pehmeisiin hiuksiin. ”Sinä et kuulosta
ollenkaan itseltäsi.”
”Luuletko itse kuulostavasi? Olen
oppinut pitämään eläimellisyydestä sinussa, ja nyt sinä kävelet
luokseni kuin kuka tahansa ihminen.”
”Silti sinä annat minun koskea
sinua näin.”
”Tietenkin annan. Se olet silti
sinä.”
Sanat muodostavat köyden, joka
laskeutuu hiljaa Elijahin kurkulle. Vai niin, mies ajattelee,
vai tällä tavoin ihmiset kukistuvat. Antavat periksi. Se
olet silti sinä, silti Azrael, silti se, johon Elijah on antanut
itselleen luvan nojata.
”Mitä nyt? Mitä tämän jälkeen
tapahtuu?”
Azraelin silmissä on samanlainen
katse kuin lapsilla, jotka Elijah houkuttelee mukaansa
reuna-alueilta.
”Kaikki”, Azrael kuiskaa painaen
pehmeän suudelman Elijahin otsalle, ”tämän jälkeen tapahtuu
kaikki.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti