Viimeinen laulu: luku 27

Luku 27: Veljeni vartija

Multaa nielussa, kynsien alla, vaatteiden välissä. Joshua ei saa happea. Hän käpertyy aivan liki itseään, ei huuda tai potki, jotta happi riittää pitempään. Sydän ei ole koskaan aiemmin sykkinyt yhtä lujaa, se pumppaa pelkoa kaikkialle ruumiiseen. Ei saa ajatella mitään. Jos ajattelee, kuolee.

Mutta ajatukset eivät kysy. Pimeässä Joshua toistaa Astraliljan varovaista hymyä mielessään, pitää itsensä kiinni tytön lämmössä, jotta kosteus ja kylmyys eivät vie häntä mukanaan. Hän on elävä kuollut, hengittää multaa siinä, missä toiset ilmaa.

Kun yläpuolelta kuuluu askelia ja multaa ropisee Joshuan päälle, sydän miltei jättää kierroksen välistä innostuessaan. Luukku avataan, valo tulvii sisälle hukuttaen Joshuan voimaansa. Johan hymyilee leveästi. Maailma hänen takanaan on tulessa. Se on siis jo alkanut. On miltei myöhäistä.

”Joko olet oppinut?” Johan kysyy hymyn kuollessa kasvoille. Joshua huomaa veljensä ottaneen lapun pois silmältään. Demoninsilmästä lähtevät suonet erottuvat selkeinä valkean ihon alta, silmä on kuin puolet päästä vallannut sairaus.

”Saanko jo tulla pois?”

”Joko olet oppinut?”

”Johan kiltti…”

Valo on valheellista. Joshua näkee vain liekit, vain maailmaa tuhoavan voiman, joka veisi hänetkin mukanaan, jos hän ei varoisi sitä. Täytyy päästä pois. Täytyy etsiä Uriel. Astraliljan tähden.

Johan vain toistaa kysymyksen. Kiristyvistä piirteistä näkee, ettei hän kysyisi enää uudelleen. Hän sulkisi jälleen kannen, jättäisi veljensä maan alle. Samaan loukkoon hän on sulkenut milloin kenetkin. Johanilla on aina keino saada veli takaisin itselleen.

”En enää koskaan tee niin”, Joshua sopertaa painaen päänsä alas. Hän säpsähtää omia sanojaan. Ensimmäistä kertaa hän valehtelee Johanille tietoisesti. ”En etsiydy Astraliljan seuraan enää ikinä. Vannon sen.”

”Miksi minun tulisi luottaa sinuun, kun olet jo useasti tehnyt niin? Taas kerran sain noutaa sinut sieltä, minne sinun ei alun alkaenkaan olisi pitänyt hakeutua.”

Joshua repäisee silmälapun irti, heittää sen mullan sekaan. Demonien läsnäolo kirvelee silmää, sisäinen polte on suunnaton. Silmä näkee kaiken, aistii, tuntee syvältä. Joshua kohottaa katseensa, kohtaa veljensä sellaisena kuin on. Ihmisenä. Muunneltuna, pahoinpideltynä ihmisenä.

”Sinä luotat minuun, koska minä olen kuten sinä”, Joshua sanoo pehmeästi. Hän ajattelee pelkästään Astraliljaa. Tytön linnunluisia raajoja ja vaaleita kiharoita. Lempeää hymyä. ”Olen veljesi, ja me olemme tehneet aina kaiken yhdessä.” Ota valheet. Niele ne, jotta pääsen pois täältä.

Johan ojentaa kätensä, Joshua tarttuu siihen empimättä. Pois mullan keskeltä, takaisin tulen runtelemaan, demonien tuhoamaan maailmaan. Joshuan jalat ovat jälleen tasaisesti maassa, happi kulkee. Johan pitää tiukasti kiinni, ote on miltei kuin halaus. Se voisi olla lämmin, jos sen ydin ei olisi myrkkyä.

”Älä enää koskaan petä luottamustani”, Johan kuiskaa silittäen veljensä selkää. ”Minua pelotti, kun näin, että sinä olit mennyt. Minua pelotti vielä enemmän, kun löysin sinut sieltä, mistä en halunnut sinun löytyvän. Mutta sydämeni tiesi. Älä tee niin enää. Älä jätä minua yksin.”

Kunpa Johan tietäisi, miltä pelko todella tuntuu. Kunpa veli joutuisi elämään sen kanssa tauotta, kantamaan sitä kuin ristiä. Joshua pysyy hiljaa. Hän ei enää edes vavahda Johanin jokaisesta kosketuksesta, yrityksestä olla hellä.

”Me olemme aina yhdessä. Olemme aina olleet.”

”Niin, Johan. Niin olemme.” Joshua ei erota sävyä äänestään. Se on irrallinen, läpinäkyvä kuin kupla.

”Tämä maailma on hirvittävän ikävystyttävä, mutta nyt se palaa pois. Seuraava maailma antaa meille kaiken. Tule, veljeni, mennään. Meidän silmämme ovat odottaneet tätä hetkeä. Meitä tarvitaan nyt.”

Johan päästää irti ja jää katsomaan Joshuaa pitkään. Hän sipaisee kevyesti Joshuan poskea, vie huulensa tämän otsalle. Hento, veljellinen suudelma merkitsee Joshuan, muistuttaa, ettei hän ole vielä vapaa.

”Sinä olet minun.” Johan hymyilee. ”Ja minä rakastan sinua, veljeni, minä todella rakastan. Älä unohda, miten paljon olen tehnyt eteesi vain, koska olet minulle ainoa ihminen, jonka olen koskaan huolinut lähelleni.”

”En voisi koskaan unohtaa, veli rakas.”

”Sinäkin rakastat minua. Minä olen sinun maailmasi. Sano se.”

”Rakastan sinua yli kaiken, veljeni.”

Sanat polttelevat kieltä. Vielä kerran. Vielä yhden ainoan kerran, enempää Joshua ei kestä ilman, että hänen suunsa palaa tuhkaksi. Johan hymyilee, ihmissilmä kiiltää kuin kuumeisella. Sitten hän kääntyy ja viittoo Joshuaa mukaansa. Armonaika on ohitse.

Veljekset kulkevat kadulta toiselle. Rikkinäisiä autoja, tuhottuja ruutuja. Kuolleita ihmisiä kaikkialla. Niin paljon, että demonit eivät ole mitenkään voineet kerätä kaikkia sieluja. He ovat vain tuhonneet. Joshua maistaa oksennuksen kielellään ajatellessaan, että hän itse kantaa sellaisen olennon silmää. Hän itse pystyisi samaan. Johan hänen vierellään toivoo, odottaa sitä häneltä. Joshuan on pakko pysähtyä, happi ei ole kulkea.

”Joshua? Mitä sinä teet?”

Joshua ei ala kakoa. Ei varmasti alkaisi. Hän pitää tiukasti kiinni itsestään, pudistaa päätään.

”Joshua? Mitä helvettiä, nyt ei ole aikaa tällaiselle! Ala tulla! Suunnitelma ei toteudu, jos meidän silmämme eivät osallistu lauluun!”

Laulu. Kaikessa on aina kyse laulusta. Joshua pakottautuu jatkamaan pitäen yhä käsiään harteillaan, ripustautuen omaan kehoonsa kuin kaltereihin. Mitä syvemmälle he kulkevat, sitä lähemmäs he tulevat ydintä. Frejan kirkon siluetti piirtyy mustana vasten punaista taivasta. Demonit kiipeävät torneissa, roikkuvat risteistä. Näky on suoraan helvetistä.

Maa on täynnä halkeamia, ihmisten raatoja roikkuu siellä täällä. Yllättäen Johan pysähtyy keskelle katua, vie käden silmälleen. Joshua säpsähtää huomatessaan ilman rätisevän. Johan kipinöi. Veli kääntää kasvonsa häneen päin, demonisilmä hehkuu punaisena. Joshua kuulee. Ensimmäistä kertaa hän ymmärtää laulun merkityksen. Syvät, sairaat säkeet täyttävät pään, kun hän katsoo veljeään. Ääni resonoi, maa vapisee.

Joshua tietää, että voisi unohtaa kaiken säkeitä kuunnellessaan. Hän voisi hukkua maailmaa vavisuttavaan sointiin, jonka tuhannet demonit aiheuttavat. Johan ojentaa kättään. On Joshuan vuoro vastata kutsuun, päästää omat säkeensä polttamaan reikiä taivaaseen.

Kirkon korkein torni on syttynyt tuleen. Joshuan katse harhailee, ajatus Astraliljasta on yhä kipeänä pinnassa. Tornista he näkivät taivaanrannan värjäytyvän kymmeniin eri sävyihin, hän ja Astralilja. Nyt taivas on tulessa ja Johanin silmä vaatii häntä omakseen. Joshua pudistaa päätään.

”Minä…” Sano se. Vihdoin. ”Minä en…”

”Veljeni. Sinä lupasit. Sinä olet aina minun kanssani.”

”Ei, en minä –”

”Me teimme sopimuksen Azraelin kanssa! Hän värväsi meidät paholaiselle, koska tiesi, että meidän silmiämme tarvitaan vielä. Lopeta tuollainen ja tule tänne.”

”Azrael ei ole täällä.”

”Tarvitsemmeko demonin valvomaan meitä?”

”Johan…”

Maa vavahtelee voimakkaammin, ketään ei näy missään. Todellisuus alkaa kaartua, Johanin viha koettelee sitä. Laulu kiertää Joshuaa, mutta Joshua kieltäytyy vastaamasta siihen. Ajatus Astraliljasta on yhä päällimmäisenä. Joshualle on uskottu tehtävä, yksi ainoa tehtävä. Hän pitää kiinni ajatuksestaan, se on ainoa asia, joka estää sointuja tunkeutumasta läpi hänen tajunnastaan ja tekemästä hänestä hirviötä.

Johan kurottaa kohti veljeään, Joshua väistää. Maa heilahtaa, Johanin tasapaino pettää. Joshua on maan tasolla, kun hän näkee valkean heilahduksen. Railo maassa vie hänen veljensä, hän nousee ylös liian myöhään. Pelkät valkeat rystyset pitelevät kiinni railon reunasta. Alla on mustaa. Ikiaikainen pimeys. Johanin elämä on yhden eleen päässä. Joshuan tarvitsisi vain ojentaa kätensä.

”Joshua!”

Joshua kumartuu katsomaan, kuinka hänen veljensä puristaa kaikilla voimillaan kiinni reunasta. Johan ojentaa vapaaksi jäänyttä kättään. Ilme hänen kasvoillaan on jähmettynyt, mitään yhtä aitoa Joshua ei ole koskaan eläessään nähnyt. Miten raakaa. Miten todellista.

”Joshua! Ojenna kätesi!”

”Sinä telkesit minut maan alle, koska jätin sinut hetkeksi yksin.”

”Minä rakastan sinua!”

”Sinä pidit minua kuin lemmikkiä.”

”Joshua, lopeta tuollainen!”

”Et antanut minun hengittää.”

”Minä rukoilen. Minä pyydän. Joshua!”

”Tapoit minut. Jätit minut tyhjäksi. Tahrasit käteni vereen.”

”En enää koskaan tee niin.”

”Teit minusta hirviön. Epäsikiön.”

”Minä tein meistä kauniita. Joshua, käteni lipeää, ole kiltti…”

”Satutit minua. Satutit yhä uudelleen.”

”En pysty enää pitämään kiinni!”

”Sinä veit minulta kaiken. Mutta minä olen yhä ihminen. Minä osaan vielä toivoa.”

”Joshua, rukoilen sinua. Rakastan sinua.”

”Minäkin rakastan sinua, veli.”

Joshua kumartuu, ojentaa Johanille kättään. Tuike syttyy Johanin ihmissilmään, toivo elämästä, lume alati alistuvasta veljestä. Kädet miltei koskettavat. Joshuan posket ovat kyynelistä kosteat, pisarat piirtävät juovia Johanin lian tahrimiin kasvoihin. Johan kurottaa. Joshua vetää kätensä pois ja astuu veljensä kiinni pitelevän käden päälle.

Sitten on hiljaista.

*

Kirkon sisäpiha on tulessa. Valkoiset liljat ovat ilmiliekeissä. Huutavia ihmisiä, ahdas tungos. Joshuan kasvot ovat kyynelistä märät, likaa on kaikkialla. Ihmiset eivät huomaa häntä. Demoninen silmä on kaikille paljastettuna, mutta kukaan ei katso.

”Joshua!” Tuttu ääni. Suunnattoman pitkä mies. Abraham ojentaa kätensä, kiskoo Joshuan sisälle. Joshua vain seuraa, alitajunnassa hakkaa tasan yksi ajatus, eikä sillä ole mitään tekemistä Abrahamin kanssa.

”Et sinä voi tulla tänne. Et tuollaisena. Joshua…” Abrahamin ääni murtuu. Mies katsoo ympärilleen, näkee saman kuin Joshuakin. Palavan pihan, vauhkoontuneet ihmiset. Demonit kirkon katolla.

Abrahamin ilme murtuu. Mies vetää Joshuan syliinsä ja puristaa lujaa. Joshua ei kykene liikkumaan, hän ei vastaa syleilyyn, mutta toisen ihmisen lämpö on tervetullut. Raajat tuntuvat hervottomilta kuin kuolleella. Abraham rutistaa tiukemmin, vaikka kaaos ulkona vain kehittyy.

”Antaa olla”, Abraham kuiskaa päästäen Joshuasta irti. ”Antaa olla, nyt merkitystä on vain sillä, miten me kaikki selviämme.”

Laulu kaikuu ulkoa, hipoo sisätiloja. Joshua tietää, ettei Abraham enää kuule sitä.

”Minun… minä…”

Mitä hän ajattelikaan? Jotakin lämmintä, jotakin valkeaa. Mitä se oli?

”Joshua? Oletko se sinä?” Frejan ääni keskeyttää Joshuan ajatukset. Hän katsoo naista tyhjin kasvoin, aivan kuin ei ymmärtäisi, mitä tekee.

”Minä löysin hänet harhailemasta pihalta”, Abraham selittää. ”Ei häntä voinut jättää sille tuon näköisenä.”

”Voi, Joshua…”

Freja tulee lähemmäs, kasvoilla on enemmän tunteita kuin koskaan aiemmin. Joshua ei sano mitään. Freja ei kysy silmästä, hän tietää. Freja ei kysy mitään muutakaan. Hän kumartuu lähemmäs Abrahamia, he keskustelevat äänellä, joka ei ole tarkoitettu Joshuan korville.

Joshua istuu alas puiselle kirkonpenkille. Hän katsoo vasemmalle puolelleen, on valmis ottamaan veljeään kädestä. Tyhjää. Ai niin. Siksi kyyneleet ovat kuivumassa kasvoille. Siksi ei tunnu miltään.

Kun Freja kumartuu puhumaan Joshualle, ajatus lävistää pojan kirkkaudellaan.

”Astralilja”, hän henkäisee, ”siksi minä olen täällä!”

”Astralilja?” Frejan kulmat kurtistuvat.

”Hän kertoi minulle!”

”Mitä hän kertoi sinulle?”

”Enkelistä. Se on tärkeää. Minulla on kartta.”

”Joshua, nyt minä en ymmärrä.”

Joshua kääntyy jälleen veljensä puoleen vain kohdatakseen tyhjän tilan uudelleen. Kuinka monta kertaa se pitäisi vielä kohdata, jotta hänen refleksinsä kuolisi pois? Joshua alkaa kertoa. Astraliljan kuva palautuu mieleen selkeänä, sen vuoksi hän tekee tämän kaiken. Nauravan tytön, jonka taivas on sytytetty tuleen.

Freja ja Abraham vaihtavat katseita.

”Tarkoitat siis, että…”

”Kuinka paholainen ei olisi havainnut yhden enkelin selvinneen?”

”Minulle puhuessaan hän oli aivan varma siitä, että hän oli tappanut heistä jokaisen.”

”Minä tunnen hänet. Olen hänestä lähtöisin. On mahdollista, että hän on yliarvioinut itsensä.”

”Eli Astraliljan mainitsema olento todella saattaa olla…”

Freja kääntyy Joshuan puoleen. Silmäkulmissa kimaltaa kyyneliä.

”Tiedätkö sinä, mitä tämä tarkoittaa?” Kyynel vierähtää poskelle, Freja ei enää estele sitä. ”Jos tämä on totta ja me löydämme enkelin, sinä olet pelastanut meidät kaikki.”

Freja painaa suudelman Joshuan otsalle, samaan kohtaan kuin Johan vain hetki aiemmin. Kosketus pyyhkii aiemman pois. Pian ei ole enää ainuttakaan kohtaa Joshuan kehossa, jossa Johanin kosketus yhä vaikuttaisi.

”Minun olisi pitänyt mennä jo enkelin luo, hakea hänet”, Joshua sopertaa. Frejan kosketus poistaa surulta padon, se kaihertaa jo kurkkua. ”Minä myöhästyin. Johan sai tietää, että olin karannut. Hän laittoi minut maan alle.”

”Maan alle?”

”Se oli hänelle yleistä. Ei se ollut ensimmäinen kerta.”

Frejan silmät hakevat vastauksia Abrahamilta. Mies nyökkää varovasti. Freja huokaisee. Jokin siinä, kuinka kaksikko ottaa siteet silmiltään, katsoo totuutta sen koko rumuudessa, saa Joshuan murtumaan. Kyyneleet palaavat, Johanin viimeinen kurotus pyörii verkkokalvoilla.

”Minä tapoin hänet”, Joshua kuiskaa. Ääni ei ole enää irrallinen. Joshua on jälleen täysin kiinni hetkessä. ”Hän ei olisi ikinä päästänyt minua lähtemään.”

”Tapoit… hänet?”

”Hän tippui railoon, enkä minä auttanut.”

”Voi, Joshua…”

”Mutta olisinko minä paennut, ellei maa olisi haljennut? Olisinko vapautunut, jos maailma ei olisi päättänyt puolestani?”

Joshua vetäytyy liki itseensä, vie polvet rintaansa vasten. Freja ja Abraham vievät kätensä hänen ympärilleen, syleilevät kuin vanhemmat, joita hänellä ei koskaan ollut. Hetken he vain pitävät hänestä kiinni, vaikka hetki on väärä, aika kuluu armotta, helvetin tuli polttaa maailmaa tuhkaksi.

”Joshua, minä lupaan, että kun tämä kaikki on ohi, me puhumme siitä”, Freja kuiskaa.

”Me pidämme sinusta huolta”, Abraham jatkaa.

”Mutta nyt meidän täytyy etsiä enkeli.”

”Vain sillä tavoin voimme auttaa tätä maailmaa.”

Joshua ei pysty edes nyökkäämään. Kuiskaukset ovat pehmeitä, ne kutittavat hänen niskaansa. Freja ja Abraham ovat niin lähellä. Kukaan ei ole koskaan tullut yhtä kiinni häneen, ei samalla tavalla.

”Freja! Sisareni!” Isakin jykevä ääni. Kosketus revitään irti, Joshua kohottaa katseensa.

”Freja, huonoja uutisia! Me emme löydä Astraliljaa mistään.”

Freja singahtaa ylös oitis. Abraham pysyy Joshuan vierellä, katse tiukasti kiinni Frejassa.

Maailma revitään palasiksi. Rikkinäinen ikkuna heijastaa demonien tekoja, lattia täyttyy valoista. Freja katoaa Isakin kanssa kauemmas, Joshua jää penkille kosketuksen lämpö ihollaan viipyillen. Astralilja on poissa. Auringonlasku on tahrattu. Kun Joshua lähtee putoamaan, Abrahamin käsivarret ottavat hänet vastaan.