Luku 15: Ihmisen lapsi
Kädet kohti kattoa, katto kohti
taivasta, siipien kärjet hipovat pyhää. Hidas, vaimea hymni.
Ihmisiä, vanhoja, nuoria, kaikki kyyneleet silmissään. Alttari
maallisen ja pyhän välillä, näkymätön suoja, jota
epätoivoisinkaan ei riko. Rukoilua, niin äänetöntä kuin
kiihkeääkin, kunnes verho laskeutuu alttarin eteen ja hajottaa
pyhän, pudottaa ihmisen lapsen polvilleen.
Astralilja osaa jo haukkoa henkeään
pitämättä ääntä. Hän kuulee paikalle saapuneiden kiihtyvät
kiitokset, seremoniaa pitävä mies joutuu hiljentämään heidät.
Astraliljan näkökenttä vuoroin sumenee ja selkeytyy, pistely
ulottuu raajojen rajoille saakka.
Välineryhmä irrottaa siivet selästä,
haavat eivät ole syvät. Astralilja selviää tavallisilla siteillä.
Se, joka tytön noukkii matkaansa, ei ole kukaan lääkintäryhmästä.
Freja kietoo kätensä Astraliljan harteille ja kuljettaa tämän
mukanaan tytön omaan huoneeseen, kirkon syrjäisimpään osaan.
Astralilja ei enää muista huoneensa
vaniljaista tuoksua ja tummia kirjahyllyjä. Pöydälle kerättyjä
valkoisia liljoja. Astraliljan tajunnan on täyttänyt vain sairauden
ja kuivuneen veren haju, steriilin valkoiset verhot ja kasvottomat
hoitajat. Kaikki on aina samaa, muuttumattomana virta kuljettaa häntä
suuntaan, jota hän ei tunne eikä näe.
”Sinä teit todella hyvin tänään”,
Freja kuiskaa pitäen yhä kättään Astraliljan ympärillä. ”Olen
saanut viimeaikoina paljon toiveita siitä, että kansa pääsisi
kuulemaan lauluasi täällä kirkossa. En rehellisesti sanoen pitänyt
sitä hyvänä ajatuksena, mutta idän tuhojen jälkeen…” Freja
värähtää. ”Sinä selviydyit todella hyvin. Olen ylpeä
sinusta.”
Hymy onnistuu kiipeämään
Astraliljan kalpeille huulille.
”Kiitos, Freja. Minuun ei sattunut
tänään erityisen paljon.”
Jokin särkyy joka kerta Frejan
silmien takana, kun Astralilja kohtaa hänet tällä tavalla.
Astralilja ei tiedä, minkä tunteen voimasta hän pirstaloi osan
Frejasta joka ikisellä kerralla. Hän ei tiedä, mitä pahoitella.
”Se on hyvä kuulla. Tiedätkö,
Astralilja, meidän elämämme on ollut tavattoman kiireistä
viimeaikoina. Valtion ja kirkon kokousta on aikaistettu kiristyneen
tilanteen vuoksi. Toistaiseksi emme ehdi kuvata videomateriaalia,
joten ajattelin, että jos sinä haluat, voisit saada muutaman päivän
vapaata. Kokonaan itsellesi. Miltä se kuulostaisi?”
Valo syttyy Astraliljan rintaan. Se
hehkuu hänen silmiinsä saakka saaden Frejan ilmeen pehmenemään.
Sisarellinen lämpö huokuu naisesta Astraliljaan. Astralilja tarttuu
Frejaa käsistä ja nyökkää.
”Kiitos, voi kiitos, se on enemmän
kuin uskaltaisin toivoa”, Astralilja henkäisee. ”Tuhannet
kiitokset, Freja. Saanko minä mennä ulos?”
”Yksinkö?”
Astralilja nyökkää
anteeksipyytävästi. Frejan kasvot ovat hetken verran pelkkää
kiveä. Sitten nainen huokaisee syvään.
”Emme me voi sinua häkissä pitää.
Sinä et ole lintu vaan enkeli. Mene minne mielit, mutta lupaathan
minulle, ettemme koskaan kerro Isakille? Hän ei pitäisi siitä ja
joutuisin varsin huonoon asemaan.”
”Luonnollisesti. Tämä pysyköön
meidän naisten välillä. Sinä voit aina luottaa kykyyni tehdä
itsesäni tunnistamattoman.”
Astralilja huomaa, että Frejan on
vaikea kohdistaa katseensa suoraan häneen. Kunpa Astralilja voisikin
ottaa taakan naisen harteilta ja sanoa, ettei tämän tarvitse
huolehtia hänen hyvinvoinnistaan. Hän selviää naulat
selässäänkin. Frejan suu aukeaa ja sulkeutuu saman tien.
Haparoivia yrityksiä. Vain oman riittämättömyytensä edessä
maailmaa kantava nainen on kuin pieni lapsi. Astralilja hymyilee
Frejalle puristaen tiukemmin tämän käsiä.
”Voinko mennä jo tänään?”
Hetken epäröinti. Freja nyökkää.
”Kiitos”, Astralilja kuiskaa.
”Aiotko mennä yksin vai Janin
kanssa?”
”Minä en tiedä, missä Jan on
juuri nyt. Menen yksin.”
”Niin, Jan on… Jan on ollut paljon
omissa oloissaan viimeaikoina.”
Huoli pyyhkiytyy Frejan piirteiden
yli, Astraliljan on hankalaa nähdä naisessa mitään samaa kuin
pikkuveljessään. Kumpikin elää alati piinattuna, mutta kaksi
erilaista kipua on luonut kaksi erilaista sisarusta.
”Onko jotakin, jota haluaisit kertoa
minulle? Onko Jan tehnyt jotakin?”
”Ei”, Freja sanoo hiljaa jättäen
osan totuudesta sisälleen.
”Tiedäthän, että voit kertoa
minulle. Minä tunnen Janin parhaiten täältä. Et kuormita minua
kertomalla.”
”Olen jo antanut runnella ruumiisi.
Kuinka minä saattaisin lisätä taakkaasi enää millään?”
”Minä saisin sen tietooni joka
tapauksessa.”
Päättäväisyys Astraliljan äänessä
murtaa jään.
”Jan on selvästikin pohtinut
demoniuttaan paljon.”
”Se on tullut minullekin ilmi.”
”Minua pelottaa, että hän kantaa
jotakin sellaista, josta hän ei kerro.”
”Epäiletkö sinä, että demonit
ovat puhuneet hänelle?”
”Se…” Frejan kasvoille piirtyy
varjo. Sisaruuden taakka. ”Se on mahdollista. Se on ollut
mahdollista kokoajan, mutta nyt, kun tilanne on kärjistynyt
entisestään, se on jopa todennäköistä.”
Astralilja nyökkää. Hän tietää,
että Janille puhuminen ei auttaisi. Jan on sulkeutunut itseensä
odottamaan, että mustat siivet kasvavat ulos hänen selästään.
Poika ei vetäisi Astraliljaa mukanaan.
”Jos jotakin on tapahtunut, Jan ei
kertoisi siitä meille.”
”Olisiko sinun… Ei, en minä voi
pyytää sinulta enää mitään. Se ei ole minun tehtäväni. Minun
täytyy Janin isosisarena hoitaa tämä.”
”Freja, meistä kahdesta sinulla on
enemmän todellista tehtävää. Pyydä vain. Minä rakastan sinun
veljeäsi, teen parhaani auttaakseni häntä. En voi kantaa mitään
hänen puolestaan, mutta hän voi aina tuntea valoni.”
Ensimmäistä kertaa viikkoihin
Astralilja näkee Frejan hymyilevän hampaat paljastuen. Kiitollisuus
loistaa naisen kasvoilta.
”Kiitos Jumalalle sinusta,
Astralilja.”
Astralilja vain hymyilee.
”Olisiko sinun Janin lähimpänä
ihmisenä mahdollista selvittää jollakin tapaa, mikä hänellä
on?”
”Ehdottomasti. Minä tarkkailen
häntä. Katson sivusta, mikä häntä painaa. Jan ei ole koskaan
ollut hyvä piilottamaan kipuaan.”
Freja nousee sängyltä tyyni hymy
kasvoillaan.
”Kiitos, Astralilja. Saat tämä
päivä mukaan lukien kolme päivää itsellesi. Tiedät kirkon ja
ihmisten aikataulut. Ole varovainen, ja…” Lause katkeaa.
Astralilja näkee Frejan voittavan taistelun itsensä kanssa. ”Ja
nauti olostasi. Sinä ansaitset sen.”
Hymy Astraliljan kasvoilla on kuin
auringon viimeset säteet. Se antaa Frejalle anteeksi, sallii tämän
jatkaa.
”Kiitos, Freja.”
*
Taivaan kauneus on raskaampi kantaa
niille, joilla on salaisuuksia. Astralilja kulkee kankaisiin
verhottuna suojaten kasvojaan vastaantulijoiden katseilta, mutta
hänen ihmisenkasvonsa eivät ole suurin taakka, jota hän kuljettaa
mukanaan. Jalat tietävät reitin paikkaan, jossa maailman painavin
salaisuus lepää. Astraliljan oma laululintu, jota hän ei ole vielä
voinut näyttää koko kansalle. Pian. Pilvien kultaiset reunat ja
ilman kuulas kirpeys kertovat hänelle, että ratkaisun hetki on
lähellä.
Kulkiessaan Astralilja suo ajatuksensa
kaikelle näkemälleen. Hän kulkee alueella, joka on säästynyt
parhaiten demoniaalloilta. Silti kadun kulmilla istuu ihmisiä tyhjä
katse silmissään. Jotkut anelevat polvillaan, toisten aurinkolasit
ovat kalliimmat kuin toisten henki. Astralilja tietää osan nähneen
toisenlaisen maailman. Hän on elänyt suurimman osan elämästään
saasteessa ja pelossa. Hän tietää, millaisia kadut ovat pienelle
ja orvolle.
Kultareunuksiset pilvet ovat ainoa
kaunis ja pyhä asia, johon Astralilja suostuu keskittymään. Kaikki
muu on mustunut. Historiankirjoissa voittoa, omaa kulttuuria ja uskoa
on pidetty tärkeänä, mutta ei enää, ei täällä. Mädäntyvä
ihmisen liha, uudet sairaudet ja luhistuvat pilvenpiirtävät eivät
muodosta temppeliä kenellekään. Astralilja vetää syvään henkeä
ja sukeltaa syvemmälle, autioituneelle alueelle, jonne ihmisjalat
eivät ole vielä piirtäneet jälkiään.
Alue muistuttaa Astraliljaa siitä,
ettei maaseutua enää ole. Ilmasto kuluu loppuunsa, ilmaa voi vielä
hengittää, mutta kaikki vihreä on lopussaan. Astralilja kulkee
läpi hapertuvan kerrostalohelvetin, kunnes päätyy keskelle
tyhjyyttä. Harmaa sumu peittää kaikkea, tänne kukaan itseään
arvostava ei kulje. Valtion miehet ja Freja sanovat pääalueen ja
veden väliin jäävän harmaan kaistaleen olevan Jumalan selän
takana. Miten väärässä he ovatkaan.
Kauneutta on helppoa nähdä silmillä,
jotka osaavat kiittää. Astralilja katsoo ympärilleen ja suuntaa
kerrostalojen väliin. Suurta kalliota ei erota sakean sumun ja
autioituneen asuinalueen seasta. Demoniaallot ovat heittäneet kivet
kauas syntysijoiltaan, Astralilja todistaa monen oikun summaa. Yhä
vain syvemmälle, kohti kalliota, niiden väliin. Salaisuuden luo.
Aluksi pimeys on harsomainen.
Astralilja suunnistaa kuulonsa perusteella, tippuvat pisarat kertovat
hänelle, missä on sijaa ihmisen astua. Sitten valo tippuu valaisten
kiviset seinät. Taivas ei ole koskaan kirkas tässä osassa
maailmaa. Silti valo rikkoo pimeyden, sotkee sen reunat. Täällä
Astralilja tietää Jumalan kulkevan hänen kanssaan, valaisevan
pimeimmänkin tien.
”Ihmisen lapsi? Pieni tyttöni,
oletko se sinä?” Ikuinen, syvä ääni. Astralilja ei koskaan
lakkaa kumartamasta sen edessä.
”Minä se olen”, Astralilja sanoo
kuunnellen äänensä kaikua kiviseinissä. Hän laskee huppunsa ja
vetää huivit pois kasvoiltaan astuessaan valoon. Taivaallinen valo
loistaa hänen suortuvissaan.
Valo piirtää rajat luolan keskellä
kyhjöttävälle olennolle. Pitkät, roikkuvat hiukset. Silmät
syvällä päässä, kaukana kaikesta siitä kirkkaudesta, joka oli
niille tuttu. Selästä kasvavat siivet, valkosulkaiset,
saumattomasti kiinni ruumiissa. Vanhat rispaantumat yhä tallella
kuin haavoittuneella pääskysellä.
”Uriel”, Astralilja kuiskaa
olennon nimen, sitoo tämän hetkeen.
”Mikä painaa sydäntäsi, ihmisen
tytär?”
”Minä sain viimein hetken
itselleni. Minun täytyi saada nähdä sinut.”
Väsynyt ilme piirtyy olennon
kasvoille.
”Sinun täytyy olla uupunut.”
”Minä kestän kyllä.”
Siivekäs päästää murahtavan
äänen, joka muistuttaa enemmän pedon urahdusta kuin ihmisääntä.
”Tule lähemmäs. Minä tahdon nähdä
kasvosi.”
Astralilja huomaa uurteet olennon
iättömien silmien ympärillä. Voiko taivaallinen olentokin väsyä
ja kuormittua? Astralilja huomaa vapisevansa, kun Uriel kohottaa
suuren kätensä hänen poskelleen.
Urielin sormet ovat kylmät, mutta
kosketus on merkittävä. Se kertoo siivekkäälle olennolle kaiken.
Astralilja ei vetäydy kosketuksesta ennen kuin Uriel vetää kätensä
pois ja nyökkää hiljaa.
”Sinä rakastat yhä tätä
maailmaa. Kerro minulle, rakas tyttöni, mikä sydäntäsi painaa.
Paljon näen ja aistin, mutta varjoa sydämessäsi en tavoita. Kerro
minulle.”
Astralilja vetää syvään henkeä.
Urielin syvä ääni täyttää tilan, mutta ei tunkeudu Astraliljan
sisälle kuten demonien äänet. On eroa, ovatko sulat mustat vai
valkoiset. Urielin ääni antaa tytölle tilaa hengittää.
Kun Astralilja avaa suunsa, hän ei
tiedä lainkaan, mitä sieltä pääsee juoksemaan ulos. Kaikki tulee
kerralla, taivaallisen valon pyhittäessä hetken tytön ja
siivekkään olennon välille. Astralilja tuskin vetää kertaakaan
henkeä, kun hän kertoo Urielille kaikesta. Kuvauksista
keinotekoisella maaseudulla, jaksosta sairaalassa, lentovideosta
alttarilla. Laulusta ihmisten edessä. Teeskentelystä. Janin
ahdingosta ja peloista, Joshuan haavoitetusta olemuksesta ja paosta,
Frejan äänettömästä taakasta. Ei sanaakaan kivusta selässä,
lapaluista selkärankaan saakka ulottuvasta vihlovasta tuskasta kuin
rautalanka ihon alla. Uriel tietää sen sanomattakin.
”Sinä kannat paljon toisten tuskaa
matkassasi. Onko olemassa paikkaa, jossa voisit hetkeksi hellittää?”
”Täällä. Tässä epätodellisen
tuntuisessa luolassa minä koen olevani hetkeksi vapaa kaikesta
siitä, mitä ihmiset tahtovat katsoessaan minua.”
”Entä maailma, jossa elät?
Keskusalue välkkyvine valoineen ja saastaisine katuineen?”
”Joinakin päivinä taivas on
jälleen kirkas. Vain muutamia päiviä sitten minä vein Joshua
Edenbergin katsomaan auringonlaskua. Se poika ei ollut koskaan
viettänyt päivää ilman veljeään.”
Uriel nyökkää niin hitaasti, että
ele näyttää miltei kivuliaalta. Kukaan siivellinen ei välty
turhalta tuskalta.
”Koska tämä loppuu?” Astralilja
kysyy tuskin kuuluvalla äänellä. Se vapisee jylhiä seiniä vasten
tehden hänestä pienen, pienemmän kuin aikoihin. Pelkän ihmisen
ilman pyhyyden taakkaa.
”Ei vielä”, Uriel vastaa
tyynesti. ”Taivas ei ole vielä puhunut. Profetia ei ole
täyttynyt.”
”Uriel, minä… minä pelkään.”
Ikuisen olennon silmät ovat tummat ja
täynnä odotusta.
”Entä, jos profetia koskeekin minua
– olenhan minä viimeinen enkeli, jonka ihmiset suostuvat
tuntemaan. Täysin väärä, pelkkä harhakuva. Entä, jos he eivät
uskokaan sinun olemassaoloosi silloin, kun aika koittaa?”
”Tyttöni”, Uriel kuiskaa lämpö
äänessään, ”sinä et ole harhakuva niille, joiden sydän on
toivon keventämä.”
”Mutta minä pelkään. Olen pitänyt
sinua täällä vuosia. Se alkaa tuntua sietämättömältä.
Päivästä toiseen minä näyttelen ihmisille enkeliä, vaikka
tiedän, että viimeisen laulun laulaja on yhä olemassa, täysin
todellinen. Enkelten veri virtaa yhä.”
Uriel nousee vaivalloisesti ylös ja
seisoo Astraliljan edessä täydessä pituudessaan. Astralilja tietää
katsovansa vain kuvaa, sellaista versiota taivaallisesta olennosta,
joka sopii ihmissilmille. Urielin todellinen ulkomuoto polttaisi
veren hänen suonissaan, kunnes hänen ihonsa olisi mustunut
rei’ille. Uriel ojentaa pitkät, haavojen raidoittamat kätensä
Astraliljan poskille.
”Ja minä kerron sinulle, että
sydämesi voi vapautua pelon painosta”, Uriel sanoo sivellen
Astraliljan poskia. ”Sinä olet tyttö, joka näki haavoittuneen
varpusen ollessaan itse vasta taimi. Luota itseesi. Luota siihen,
että taivas kertoo vielä oikean ajan tulleen.”
”Sinä teit kuolemaa. Minun
velvollisuuteni oli auttaa.”
”Sinun kätesi osasivat parantaa
taivaalliset haavani, vaikka olin täysin varma, että kuolisin kuten
enkelveljeni.”
”Minä uskoin sinuun. Minä uskoin
enkeliin nähdessäni sellaisen.”
Hymy enkelin kasvoilla. Tummat
suortuvat valuvat kasvoille, Uriel on saanut odottaa vuosia. Edelleen
pyhä, mutta vuosien kivun väsyttämä. Urielin hymy säilyttää
valon Astraliljassa vielä kaikkien vuosien jälkeenkin.
”Kaikki muut kuolivat hänen
käsiinsä”, Uriel huokaisee syvään. ”Minä en selvinnyt
siksi, että olisin ollut vahvempi tai taitavampi. Minä selvisin
yksin siksi, että pieni ihmisen lapsi kohotti katseensa minuun
kaaoksen keskeltä, uskoi, että selviän. Ja nyt kaikki kansat
uskovat samaan ihmisen lapseen. Kaikki selviää, tyttöni. He
uskovat nyt sinuun.”
Astralilja huomaa kyyneleet poskillaan
vasta, kun Uriel kuljettaa sormiaan pyyhkiäkseen ne. Miten pitkään
ne ovatkaan pysyneet sisällä, kaihertaneet kaiken kivun keskellä.
Astralilja vetää henkeä, nyyhkäykset purkautuvat aaltoina.
”Hän on niin suuri kaiken
tämän edessä. Me olemme vain ihmisiä – minä, Jan, Freja,
Joshua…” Nyyhkäykset ovat voimakkaita, vavisuttavat koko pientä
ihmiskehoa. ”En ole menettänyt toivoa. En voisi, en vielä, kun
taivas on kaunis ja ihmiset hymyilevät minun vuokseni. Mutta kaikki
he, joita rakastan… kaikki ovat omalla tavallaan jo menettäneet
toivonsa. Minä näen sen heistä.”
”Tyttöni, voi, tyttöni, tiedäthän
sinä, että kaikkea ei saa koskaan ehjäksi?”
Viikkoja sisällä riuhtonut kipu
purkautuu yhtenä suurena aaltona, itku ja huuto sortaisivat
Astraliljan polvilleen, ellei enkeli pitäisi hänestä kiinni. He
seisovat hetken toisiaan vasten Astraliljan nyyhkyttäessä vapisten
koko kehollaan. Enkeli ja ihminen, kumpikin oma kuvansa taivaasta.
”Älä anna rakkauden tehdä sinua
sokeaksi tai mykäksi. Anna äänesi kuulua maailmalle.”
Astralilja kohtaa Urielin tummat
silmät. Hän tietää, ettei enkeli puhu hänen laulustaan.
”Tiedätkö, tyttöni, minä
rakastin häntä.”
”Häntä?”
”Häntä, joka
teki tämän minulle. Ja maailmalle.” Urielin katse kulkee omalla
kehollaan. Valkean kankaan paljaaksi jättämät kohdat ovat syvillä
urilla, vuosien kidutus on jättänyt jälkensä jumalalliseen
lihaan.
”Häntä
minä kannan sydämessäni – en syntinä, en pahana ajatuksena,
ainoastaan muistona. Tulen joka päivä tietoisemmaksi siitä, mitä
hänen tahtonsa tekee maailmalle. Ihminen ei ole kaukana
paholaisesta”, Uriel jatkaa pehmentäen ääntään Astraliljan
ilmeen murtuessa uudelleen. ”Älä huolehdi, ihmisen tytär. Me
enkelit emme kanna surua sydämessämme kuten te ihmiset.”
Kiilto Urielin silmissä ei jätä
Astraliljaa tyytyväiseksi.
”Hän
kidutti sinua ja tappoi kaikki kaltaisesi vain, koska te asetuitte
punaisen taivaan taistelussa meidän ihmisten puolelle.” Joka
kerta, kun Astralilja mainitsee punaisen taivaan taistelun Urielin
edessä, hän ymmärtää katsovansa silmiin olentoa, joka on
vanhempi kuin ihmisrotu, yhteiskunta, kieli. Koko maailma. ”Ja
silti sinä kykenit rakastamaan häntä.”
”Kaikki
kipu, jonka aiheutamme toisillemme, ei aina ole fyysistä. Sinä
tiedät sen parhaiten. Kiltti sydän on raskas kantaa.”
Astraliljan
silmien takana kaihertaa kyynelten tuoma vihlonta. Hän tyytyy vain
nyökkäämään hiljaa. Enkeli seisoo hänen edessään ikuisena ja
tyynenä. Enkeli, joka on kertonut rakastaneensa paholaista.
Astraliljan yllätykseksi kaikkein pyhin ei murene hänen edessään
tiedon myötä.
Sillä on vain erilainen valo
kuin koskaan ennen.
”Älä
huolehdi minusta, pieni tyttöni. Olen todistanut punaisen taivaan
taistelun, nähnyt, kuinka Lucifer demoneineen vaati maailmaa
itselleen ja poltti paratiisin harmaaksi. Näin, kuinka heidät
häädettiin alas helvetin liekkeihin. Olen nähnyt Adamin, Evan ja
Lilithin kuolevan pelkässä silmänräpäyksessä. Tiedän, miltä
enkelin sulat haisevat, kun niitä polttaa tyvestä.” Uriel vetää
henkeä nähdessään Astraliljan ilmeen. ”Täällä odottamani
vuodet ovat pelkkä linnun siiven värähdys siinä jatkumossa, jota
olen saanut olla osana.”
Astraliljan suuta kuivaa. Kaikki on jo
tullut ulos, sisin on kipeä valon edessä.
”Vaikka
hän demoneineen
polttaisi taivaan mustaksi, minä
näen toivon kaiken alla. Minä elän vielä juuri niin pitkään
kuin minun tarvitsee nähdäkseni sinun hymyilevän ilman varjoa
kasvoillasi.”
Astralilja nojaa Urieliin, antaa
repaleisten siipien kääntyä peitokseen.
”Kaikkea
ei voi korjata, tyttöni, mutta toivon ei tarvitse kuolla niin kauan,
kun ihmiset vielä uskovat. Odota vielä hetki. Ei ole maailman aika
kuolla.”
Sanat muodostavat hennon harson
enkelin ja tytön ympärille. Toivo lepattaa Astraliljan rinnassa
kuin nuoren linnun siipi. Taivas ei ole vielä tuhkana. Valo heittää
varjonsa luolan lattialle, mutta Urielin lähellä Astralilja tietää
hehkun varjoaan väkevämmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti